Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No  se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

 

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Terävä tyttö, vähän teoreettinen

Kolmen eri sukupolven naisia Ryhmäteatterin esityksessä näyttelevät Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo. Kuva Tampereen teatterikesä/Anna Salmisalo
Kolmen eri sukupolven naisia Ryhmäteatterin esityksessä näyttelevät Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo. Kuva Tampereen teatterikesä/Anna Salmisalo

Ryhmäteatterin Nätti tyttö, vähän pehmee on näytelmä, joka pitää ottaa vastaan järki edellä.  Näytelmäkirjailija Kati Kaartisen luomat roolihahmot eivät ole lihaa ja luuta, vaan pikemminkin jonkinlaisia teoreettisia olioita.

Naistutkimus ja feministiset teoriat eivät kuulu tällaisen ikääntyneen körilään vahvuuksiin.  Tämä pitää toki tunnustaa heti näin aluksi.

Siinä missä Joensuun kaupunginteatterin dramaturgi Timo Heikkinen ja ohjaaja Vihtori Rämä pyrkivät ironian keinoin läpivalaisemaan näytelmässä Terveisiä kutturasta suomalaisen mieheen arkkityyppejä, Kaartinen ja ohjaaja Johanna Freundlich purkavat myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta.

Väinö Linnan ja Hella Wuolijoen jälkeisiä siis ollaan ponnistamassa esiin suomalaisen draamakirjallisuuden kohdusta.

Nätti tyttö, vähän pehmee kertoo kolmen sukupolven naisista. Perheen isoäiti (Kaija Pakarinen) on syntynyt sodan aikana. Hän ei siten vielä edusta niin kutsuttuja suuria ikäluokkia, jotka ovat myös jo ehtineet mummo- ja pappaikään.

Tytär (Minna Suuronen) määrittelee näytelmässä itse itsensä. Hän kertoo kuuluvansa niin kutsuttuun pullamössösukupolveen. Pullamössön aiheuttamia henkisiä vaurioita tytär hoitaa käymällä terapiassa.

Tyttärentytär (Emilia Sinisalo) on paennut todellisuutta aikuisten mielikuvitusleikkeihin. Hän etsii omaa identiteettiään. Tyttärentytär kuvaa isoäitiään ja äitiään bädillä ja tekee näistä videoklipeistä omassa mielikuvituksessaan ihmeellisiä videoinstallatioita sukunsa vaiheista.

Mikäs siinä, kyllä juuriaan voi hakea näinkin.

Tällä tarinalla on myös kertoja ja hän on mies (Robin Svanström). Aina niin mainio Svanström myös näyttelee kaikki esityksen miesroolit.

Pakarinen, Suuronen, Sinisalo ja Svanström näyttelevät hienosti, vaikka olosuhteet olivat heitä vastaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ole paras mahdollinen paikka tällaisen ainakin teoriassa hyvin intiimin ja herkän psykologisen draaman näyttelemiselle. 

Niskavuoren naisista ei siis ole kysymys eikä mistään nukkekodistakaan, vaikka Janne Siltavuoren hieno lavastus vei minun ajatukseni heti näytelmän alussa Henrik Ibsenin maailmaan. Toki katsoja on tunnistavinaan myös Kaartisen omat havainnot ja mahdollisesti hyvinkin henkilökohtaiset tunnekokemukset tekstistä.

Näin sen täytyy olla.

Kiinnostavinta minusta Ryhmäteatterin näytelmässä oli se, miten Kaartinen ja Freundlich rikkovat tarinan kronologisen rakenteen. Esityksen aikasiirtymät eivät ole takautumia, vaan minusta onnistuneita ja tarkkanäköisiä havaintoja siitä, miten ihmisen psyyke toimii.

Tunnetasolla meidän aikakäsityksemme on kaikkea muuta kuin lineaarinen. Sen takia aika myös aika huonosti parantaa haavoja. Nuoruuden kauneus on katovaista, mutta neuroosit pysyvät.

Tuhat tanssia ja Kalmiston Nestorille se viimeinen valssi

Tuhat tanssia ja Kalmiston Nestorille se viimeinen valssi
Perjantain lehdistöinfossa median edustajat ja festivaalin taiteellinen johto virittelivät keskustelua Tampereen teatterikesän tämän vuoden teemasta. Onko se kenties miehen syvenevä ahdinko ja miesliike?
Ei ole. Tai ainakin minusta tämän kesän teatterifestivaalin kokoava teema on kehon kieli. Joku on jo julkisestikin ihmetellyt, onko Tampereen teatterikesästä tullut tanssifestivaali, eikä ole ihmettelyineen vallan väärässä.
Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Sumalaine teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.
Tallinnalainen Cabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimi ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva tanssia ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”
Me onnelliset, jotka olimme ymmärtäneet valita teatterikesän laajasta tarjonnasta tämän herkun, saimme nähdä ihan kirjaimellisesti puolessa toista tunnissa tuhat tanssia. Niille, jotka ryhmä kehotuksesta uskalsivat kiivetä lavalle tanssimaan esityksen lopussa, tansseja oli tuhat ja yksi, ja miksei myös meille ujoille.
Kaikki tanssin lajit käydään läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esitellään. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdeta. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.
Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.
Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Päreson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.
Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä on myös välillä uhkaa siellä marssiosastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veski ja vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.
Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. arpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.
Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.
Tanssin ohella Cabaret Rhizome kommentoi esityksessään hauskasti populaarikulttuurin ilmiöitä. Ranbo-osastola kehon kieli saa myös uhkaavia sävyjä. Kuva Tampereen teatterikesä/Hannes Aasamets
Tanssin ohella Cabaret Rhizome kommentoi esityksessään hauskasti populaarikulttuurin ilmiöitä. Ranbo-osastola kehon kieli saa myös uhkaavia sävyjä. Kuva Tampereen teatterikesä/Hannes Aasamets

Perjantain lehdistöinfossa median edustajat ja festivaalin taiteellinen johto virittelivät keskustelua Tampereen teatterikesän tämän vuoden teemasta. Onko se kenties miehen syvenevä ahdinko ja miesliike?

Ei ole. Tai ainakin minusta tämän kesän teatterifestivaalin kokoava teema on kehon kieli. Joku on jo julkisestikin ihmetellyt, onko Tampereen teatterikesästä tullut tanssifestivaali, eikä ole ihmettelyineen vallan väärässä.

Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Suomalainen teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.

Tallinnalainen Cabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimen ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva jorata ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”

Me onnelliset, jotka olimme ymmärtäneet valita teatterikesän laajasta tarjonnasta tämän herkun, saimme nähdä ihan kirjaimellisesti puolessa toista tunnissa tuhat tanssia. Niille, jotka ryhmä kehotuksesta uskalsivat kiivetä lavalle tanssimaan esityksen lopussa, tansseja oli tuhat ja yksi, ja miksei myös meille ujoille.

Kaikki tanssin lajit käytiin läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esiteltiin. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdettu. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.

Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.

Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Pärenson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.

Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä oli välillä myös uhkaa siellä Rambo-osastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veski ja vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.

Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. Tarpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.

Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.

Ei vanha suola janota – se kirvelee

Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen
Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny alkaa hyvin kauniilla kohtauksella. Siinä kuuluu ihon ääni.

Kaunista ei nyt välttämättä ole se, että kaksi keski-ikään ehtinyttä ihmistä hyppää punkaan heti ensitapaamisen päätteeksi. Upeaksi Liisa Mustosen ohjaaman kohtauksen tekee se, että Frankie (Elina Hietala) ja Johnny (Tommi Eronen) puhkeavat rakastelun jälkeen spontaanin nauruun.

Toisen ihmisen fyysinen kosketus saa molemmat unohtaman hetkeksi itsensä.

Draama alkaa siitä, kun tunteet ottavat jälleen vallan.

Näytelmäkirjailija Terrence McNallyn kirjoittamassa näytelmässä sekä Frankie että Johnny ovat saaneet syviä haavoja aikaisemmista ihmissuhteistaan. Näitä kuoritaan auki kuin sipulia tarinan edetessä näyttämöllä, ja kyllä, kyllä itkettää.

Tarinan dynamiikka syntyy siitä, että Frankiella ja Johnnylla on vastakkaiset strategiat yrittää pärjätä näiden yhä kirvelevien mielen haavojen kanssa. Frankie kieltää lähtökohtaisesti kaikki tunteet. Johnny puolestaan vääntää oikeaa tunnetilaa päälle vaikka väkisin. Teatterissa kun ollaan, hän yrittää murtaa nämä tunteiden lukot käyttämällä Shakespeare-sitaatteja moukarinaan.

Koska Tampereen teatterikesän verkkosivuille laitetun sitaatin mukaan luvassa oli ”eroottisen ja romanttisen rakkauden juhlaa”, katsojana minulla oli houkutus asennoitua kaikkitietävän jumalan rooliin.

Hietalan ja Erosen hienot roolityöt veivät kuitenkin irvistelyn halut. Näytelmän dialogi oli Broadwayn parhaiden perinteiden mukaisesti erittäin nautittavaa. Ville Mäkelä on tehnyt McNallyn näytelmää kääntäessään loistotyötä.

Hieno näyttelijäntyö ja toteutuksen hienot oivallukset sekä ne tuiki tarpeelliset pikkunyanssit tekevät tarinan roolihahmoista uskottavia. Perimmäisten kysymysten äärellä siis ollaan. Elämän tarkoitusta ei järjellä ratkaista.

Tarinan roolihenkilöt ovat toki varsinaisia pölvästejä, kuten nelikymppiset pruukaavat olla, mutta kukapa meistä ei olisi ikään katsomatta. Ymmärrys ihmissuhdeasioissa tulee aina jälkijunassa, jos on tullakseen.

Suomessa jo puolet talouksista on yhden ihmisen talouksia. Kaikki näistä sadoista tuhansista sinkuista eivät varmasti elä omasta tahdostaan yksin. Näytelmässä Johnny kysyy Frankielta haluatko olla seuraavatkin tuhat vuotta yksin?

Mitä tähän kysymykseen pitäis vastata? Ikuisuus sujuu kuin itsestään heti alkuu päätyään. Merkitystä on vain niillä hetkillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla, jotka meillä on vielä jäljellä ennen sitä.

Ollin oppivuodet

Roosa (Mirjami Heikkinen) ja Olavi (Tuukka Vasama) Roosan piilopaikassa. Kuva Tampereen teatterikesä/ Antti Hahl
Roosa (Mirjami Heikkinen) ja Olavi (Tuukka Vasama) Roosan piilopaikassa. Kuva Tampereen teatterikesä/ Antti Hahl

Tunnelma Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa on harras. Yleisön keski-iästä voi päätellä jotakin siitä, että istuinkorokkeet ovat laajassa käytössä. Kukaan ei lähde kesken kaiken juoksentelemaan katsomon käytävillä tai saa raivaria. Nyt ollaan teatterissa eikä koulussa.

Dramaturgi Paula Salmisen Erkat ja tavikset alkaa tämän päivän koulumaailmassa tuiki tavallisella tarinalla. Tarinan Olavi on erityislapsi, joka on juuri sijoitettu uuteen kouluun ja uudelle luokalle 30 muun lapsen joukkoon. Olavista itsestään tuntuu usein, että hänen päänsä surisee kuin mehiläispesä. Neurologisedät ja psykologitädit ovat antaneet tälle Olavia kiusaavalle ampiaisten surinalle diagnoosin ADHD.

Monille meistä aikuisistakin muistot kouluvuosista ovat painajaisia, jotka palaavat uniin yhä uudestaan vielä vuosikymmenien päästä.

Elämä on hämmästyttävässä määrin tuurista kiinni. Yhä useammat uusista isänmaan toivoista saavat jo elämän ensimmäisissä arpajaisissa kolme oikein ja lisänumeron. Kysymys lienee solubiologiasta. Lapset hankitaan keskimääri yhä vanhempina.

Lopullinen valita menestyjiin ja syrjäytyjiin tehdään kuitenkin tietoisten valintojen kautta. Oppimisvaikeuksista kärsivien ja käytöshäiriöisten lasten sijoittamista normaaliluokalle voidaan kyllä perustella kauniilla periaatteilla, mutta käytännössä kysymys on raadollisesta säästämisestä.

Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen lähestymiskulma on positiivien. Elämä on tässä ja nyt. Erkat ja tavikset on tehty lapsikatsojien ehdoilla. Olavi otetaan mukaan leikkeihin, hän saa kavereita ja hänelle annetaan anteeksi jopa huono käytös, koulutoverin käden murtumiseen johtanut töniminen.

Salminen tuntee varmasti myös koulumaailman nurjan puolen. Aikuiselle katsojalle tämä todellisuus avataan, kun Olavi tapaa toisen erityislapsen Roosan, joka on uppoutunut omaan mielikuvitusmaailmaansa. Roosa istuu korkealla puussa ja kertoo Olaville, että männyt ovat parhaita.

Monen erityislapsen selviytymisstrategiaan kuuluu epäilemättä pakon edessä kyky piiloutua kiusanhengiltä silloin, kun aikuisten valvoma katse ei ole läsnä. Roosa ei ole paennut koulun todellisuutta vain mielikuvitusmaailmaan, mp3-soittimen tai älypuhelimen kuulokkeiden taakse, vaan ihan konkreettisesti kiipeämällä koulun pihalla kasvavaan puuhun.

Toki hyvään lastennäytelmään kuuluu myös opetus, muut lapset oppivat hyväksymään Roosan erilaisuuden.

Sipoossa toimivan Lilla Villanin esityksen voima on hienossa näyttelijätyössä. Tuukka Vasama, Mirjami Heikkinen, Emmi Pesonen ja Aaro Wichmann eivät yritä tekeytyä näyttämöllä lapsiksi, vaan ovat läsnä luontevasti. Se sulatti sekä jään, että aikuisille näyttelijöille lapsuuden jälkeen kertyneet vuodet.

Näytelmän Olavin ja Roosan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten 30 oppilaan luokkaa vetävä opettaja jaksaa ja osaa. Sekin on siten myös vähän tuurista kiinni.

Opettajien ja alati supistuvien määrärahojen paineissa toimivien kouluviranomaisten osa ei ole helppo, kun lapsiaan puolustavat tiikeriäidit ja isäkarhut käyvät kovilla kierroksilla.

Teatteri on oiva paikka käsitellä tällaisia voimakkaita tunteita herättäviä asioita. Esimerkiksi Kallo Collectiven Echolalia on ollut monelle varmasti vapauttava ja avartava kokemus. Lilla Villan on esittänyt Erkoja ja taviksia muu muassa Kansallisteatterissa.

Tuhat ja yksi tapaa olla käyttämättä teatterissa sanaa vittu

Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen
Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen

Miko Kivisen käsikirjoitus Miehen kuolema on poskettoman hauska ja Leea Klemolan siitä ohjaama sovitus pähkähullu.  Jäin tämän reilun tunnin kestäneen hurjan vyörytyksen jälkeen vatsa nauramisesta kipeänä toivomaan, että tätä lajia saisi jostain lisää.  Tätä varten teatteri on (eh).

Klemola ja lavastaja Erkki Saarainen ottavat sukupuolien välisen sodan taistelutantereen haltuunsa visualisoimalla miehistä valtaa kannattelevan arkikielen karkeudet. Tässä jutussa on totisesti häpyä. Kirkkoveneellä, jota ”Pensselisetä” Kuolio (Miko Kivinen) suti hellästi esityksen alussa, on pituutta varmasti toista metriä.

Miehen kuolema on kolmiodraama, jossa pettävä ja jättävä mies joutuu lopulta nöyrtymään ja vetämään ”sen” päähänsä ihan kirjaimellisesti. Mutta itse tarinasta tulee helposti pelkkä sivujuonne, kun Kivinen ja Klemola ryhtyvät luomaan uutta ihmistä, ainakin karvan verran parempaa versiota 2.0.

Sirkustirehtöörinä näyttämöllä häärivän Kivisen suusta tuli lähes katkeamattomana virtana puhetta, jossa ruodittiin teknokulttuurimme miehistä olemusta. Sekä kaupungit että tavarat ovat miehen näköisiä. Puhetta riitti myös teatterin rajoista ja madollisuuksista. Ja jos puhe ei auttanut, Kivinen alias Kuolio lauloi meidät katsojat suohon.

Esityksen suola ja chilipippuri olivat huikean hienot näyttämökuvat, joita Klemola on ohjauksessaan loihtinut näyttämölle. Näyttelijöiden todella vahva läsnäolo ja Klemolan sarjatulen nopeudella vaihtuvat surrealistiset näyt olivat yhdessä kuin aasinpotkuja sille herkkätunteiselle alueelle, jolla pahojen puheiden mukaan myös miehinen järki seisoo.

Dynaamisuutta esitykselle antaa lavalle pytytetty ihmeellinen kuutio, jota kääntämällä lepikkoa kasvava joutomaa muuttuu vallan palatsien peilisaleiksi ja vaikka miksi.

Klemola on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Klemola on taiteilija, jolla on oma, hyvin persoonallinen ja helposti tunnistettava käsiala. Olen tykännyt kaikista hänen ohjauksistaan kuin hullu puurosta, epäilemättä silti millään tavalla oman mielenterveyteni tasoa ja laatua. Klemolan näytelmien näennäisesti kaoottisessa maailmassa ajatus kulkee.

Miehen kuolema on aito komedia siinä, että se on pohjimmiltaan tragedia. Miehen kuolemassa kuten kaikissa muissakin Klemolan ohjauksissa keskeinen teema on kysymys vieraantumisesta. Ihmisenä olemisen vaikeus on tietenkin ikivaha filosofinen ja uskonnollinen aihe. Nykyisin vain alkaa näyttää yhä pahemmin siltä, että evoluutio, tai pitäisikö sanoa runollisemmin, äiti maa teki suuren virheen hankkiessaan itselleen tällaisia lapsia.

Miehen kuolema kertoo minusta myös uudesta vahvasta luomiskaudesta. Esityksessä ei olut jälkeäkään siitä sydänalaa riipivästä alakulosta, joka jäi päällimmäiseksi tunteeksi Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamasta Vaarallisista suhteista. Miehen kuolemassa on Kokkola-trilogian riehakkuutta, mutta nyt Klemolasta on tullut myös tiivistämisen mestari.

Miehen kuolema on toteutettu helsinkiläisen Teatteri Korjaamon ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin yhteistyöllä. Tällainen yhteistyö on Tampereen teatterikesän taiteellisen johtajan Mikko Roihan mukaan myös se keino, jolla avataan uusi ikkuna suomalaisen teatterin tulevaisuudelle. Se on henkinjäämisen resepti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin kaltaisille maakuntateattereille.

Roihan mukaan yhteistyökumppaneita pitää myös etsiä rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelta. Kieli ei ole sellainen ongelma, kuin usein kuvitellaan. Roiha on omilla ohjauksillaan todistanut, että suomalainen ja suomeksi esitetty teatteri löytää hyvin yleisöä Berliinissä.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta monikansallisesta yhteistyöstä on vaikkapa Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Telakan ja virolaisen Rakvere Teaterin mainio Köök.

Terveisiä sanonko mistä

Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola
Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola

Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?

Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.

Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta.  Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.

Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.

Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin.  Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.

Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?

Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.

Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.

Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.

En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.

Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.

Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.

Oi, miksei saavu noutamaan, tuo prinssi uljas sadun ihmemaan

Sadettin Kirmiziyüz näyttellee sekä perheen tytärtä Sarea että hänen näyttelijäksi opiskelevaa pikkuveljeään. Kirmiziyüz on huikean hyvä stand up -koomikko ja ruutia esitykselle antaa taustalla näkyvä bändi, jonka jäsenet tekevät myös esityksen sivuroolit. Kuva Trouble Man/Tampereen teatterikesä
Sadettin Kirmiziyüz näyttellee sekä perheen tytärtä Sarea että hänen näyttelijäksi opiskelevaa pikkuveljeään. Kirmiziyüz on huikean hyvä stand up -koomikko ja ruutia esitykselle antaa taustalla näkyvä bändi, jonka jäsenet tekevät myös esityksen sivuroolit. Kuva Trouble Man/Tampereen teatterikesä

Totta se on. Hollantilaisen Trouble Man –teatterin esityksessä somedaymyprincewill.com kaikki on kohdallaan.

Esitys käsittelee tärkeätä, kipeää ja polttavan ajankohtaista aihetta. Sadettin Kirmiziyüzin ja Casper Vandeputten käsikirjoitus on terävä analyysi sosiaalisista ja taloudellisista mekanismeista, jotka erottelevat meidät vuohiin ja lampaisiin länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ryhmän rockestetiikkaan perustuva esitystapa on huikean energinen ja kaiken kruunaa terävä, maailmaa avartava stand up -komiikka.

Kirmiziyüzin ja Vandeputten tarina kertoo toisen polven turkkilaisten maahanmuuttajien elämästä ja ongelmista asenteiltaan ainakin näennäisesti suvaitsevassa Hollannissa. Samalla kaksikko onnistuu sanomaan myös jotain yleispätevää meidän kulttuuriimme liittyvästä ilmiöstä, jota paremman määritelmän puutteessa kutsutaan vieraantumiseksi.

Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Willem Kok käynnisti Alankomaissa 90-luvulla laajan ja pontevan ohjelman maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Kirmiziyüz kiteyttää nämä hallinnon hyvät pyrkimykset, maahanmuuttajien oman ponnistelut ja maassa uudella vuosituhannella tapahtuneen asenteiden polarisoitumisen yhdeksi teräväksi vitsiksi maahanmuuttajien kielitestistä.

”Miten palkitaan maahanmuuttaja, joka osaa vastata kaikkiin kysymyksiin oikein. Hänet lähetetään takaisin Turkkiin!”

Esityksen tarina tuntui omakohtaiselta. Se kertoo toisen polven maahanmuuttajista, kahdesta veljeksestä ja heidän sisarestaan Saresta. Suvun juuret ovat Turkissa. Vanhin veljeksistä on menestynyt yrittäjä, nuorin opiskelee näyttelijäksi arvotetussa yliopistossa. Vain sisar on jäänyt lapsuudenkotiin, huolehtimaan äidistään, joka ei ole koskaan oppinut uuden kotimaansa kieltä.

Vanhin veli vahtii sisarensa elämää ja siveyttä vanhempiensa kotimaan perhetraditioiden mukaisesti. Nuorin veli sekä rakastaa että halveksii sisartaan, koska tämä ei ole pystynyt ”laiskuuttaan” raivaamaan tietään uuteen yhteiskuntaan opiskelun kautta.

Sarella on kuitenkin tässä traditioiden muodostamasta häkistä yksi ikkuna maailmaan, internet. Hän seurustelee perheeltään salaa miesten kanssa verkossa ja tapaa siellä myös ”unelmiensa prinssin”, Istanbulissa asuvan turkkilaisen miehen.

Pako omien vanhempien kulttuuriin saa myös konkreettisen muodon, kun Sara päättää 24-vuotianaa pukeutua huiviin, mikä on hänen pikkuveljelleen loputtoman hämmästelyn ja kauhistelun aihe.

Trouble Man on kuvaava nimi tälle hollantilaiselle ryhmälle. Teatterin juurille paltaan ainakin siinä, että miehet näyttelevät kaikki roolit. Kirmiziyüzin ja Vandeputten käsikirjoituksessa ja itse esityksessä on siitä huolimatta tai juuri sen takia hyvin paljon sävyjä. Esityksen ymmärtävä ja humaani ote menee jollakin tavalla olemisen ytimeen. Ihmisen kyky rakastaa läheisiään ei ole sukupuolesta, kulttuurista tai uskonnosta kiinni.

Esitys herätti ainakin minun mielessäni myös erittäin vakavia kysymyksiä.  Mitä eroa on esikerkiksi elokuvaohjaaja Theo van Goghin kuoliaaksi puukottaneella marokkolaissyntyisellä radikaalimuslimi Mohammed Bouyerilla ja Jokelassa joukkomurhan tehneellä Pakka-Eric Auvisella?

Näytelmän Sare löytää ulospääsytien umpikujalta näyttävästä elämäntilanteesta toisesta kulttuurista. Monelle syrjäytyneelle suomalaispojalle tämä oljenkorsi löytyy väkivaltaa ihannoivasta alakulttuurista, jollaisia verkko on pullollaan.

Pärjääminen on aina suhteellista. Hyvä elämä kartaa määritelmiä. Sitä ei voida mitata vain hankitun varallisuuden tai työuran saavutusten perusteella. Elämä voi päättyä psykososiaaliseen katastrofiin, vaikka pankkitilillä olisi miljoonia.

Kirmiziyüz ja Vandeputtein tuovat näkyviin myös tämän ulottuvuuden. Esitys alkaa rajulla kohtauksella, jossa Kirmiziyüzin esittämä, näyttelijäksi opiskeleva nuorin veli hakee lohtua laskuhumalan ryydittämään maailmantuskaan. Piti oikein halata. Syliin tullut oksennus oli onneksi kuitenkin feikkiä, värikästä paperisilppua.

Minulla oli omat epäilykseni Tampereen teatterikesän ohjelmiston suhteen. Raha puhuu, tai oikeammin tässä tapauksessa sen puute. Hollantilaisten esitys on täysosuma, joka osoittaa, että festivaalin taiteellinen johto on niukoilla resursseilla tehnyt loistavaa työtä. Mikko Roihan vuodet Berliinissä ovat tuottaneet hyvää satoa.