Kellariteatterin Pieni maailma haastoi katsojan älyn – Näytelmän temaattisessa keskiössä oli yksilön vastuu – Michael Baranin mukaan ihmiskunta tutuu unohtaneen toisen maailmansodan opetukset  

Rinnakkaistarinan Saija (Inke Koskinen) kohtasi näytelmässä isoäitinsä ihaileman Selma Manuelin (Emmi Kaislakari). Tarinan Manuelin on potenut 60 vuotta syyllisyyttä siitä, ettei juutalaisena lähtenyt työyhteisöstä, kun hänet pakotettiin työskentelemään yhdessä vakaumuksellisen natsin kanssa. Saijan kohdalla sama taistelu moraalisen dilemman kanssa oli vasta alussa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri   

Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.

Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.

Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?

Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.

Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?

Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.

Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.

Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.

Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.

Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat projisointeineen olivat vaikuttavia. Kuvasta saa myös aavistuksen keinoista, joilla Michael Baran ensemblensä kanssa johdatteli meitä katsojia ajattelemaan mitä on sanojen, tarinoiden ja roolihenkilöiden takana. Kuvassa Inke Koskinen, Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.

Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.

Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.

Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.

Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.

Pahuus kiehtoo meitä. Petra Karjalaisen voimakas tulkinta näytelmä Näytelmän Lina Heydrichin roolihahmosta nosti tunteet pintaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.

Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.

Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.

Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.

Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.       

Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.

Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.

Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.   

Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.

Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.

Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.

Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.

Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.

Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.

Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.

Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?

Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.  

Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.

Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.

Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.

Pieni maailma

Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio

Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella  

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No  se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

 

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.