Kellariteatterin Pieni maailma haastoi katsojan älyn – Näytelmän temaattisessa keskiössä oli yksilön vastuu – Michael Baranin mukaan ihmiskunta tutuu unohtaneen toisen maailmansodan opetukset  

Rinnakkaistarinan Saija (Inke Koskinen) kohtasi näytelmässä isoäitinsä ihaileman Selma Manuelin (Emmi Kaislakari). Tarinan Manuelin on potenut 60 vuotta syyllisyyttä siitä, ettei juutalaisena lähtenyt työyhteisöstä, kun hänet pakotettiin työskentelemään yhdessä vakaumuksellisen natsin kanssa. Saijan kohdalla sama taistelu moraalisen dilemman kanssa oli vasta alussa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri   

Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.

Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.

Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?

Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.

Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?

Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.

Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.

Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.

Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.

Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat projisointeineen olivat vaikuttavia. Kuvasta saa myös aavistuksen keinoista, joilla Michael Baran ensemblensä kanssa johdatteli meitä katsojia ajattelemaan mitä on sanojen, tarinoiden ja roolihenkilöiden takana. Kuvassa Inke Koskinen, Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.

Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.

Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.

Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.

Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.

Pahuus kiehtoo meitä. Petra Karjalaisen voimakas tulkinta näytelmä Näytelmän Lina Heydrichin roolihahmosta nosti tunteet pintaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.

Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.

Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.

Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.

Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.       

Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.

Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.

Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.   

Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.

Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.

Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.

Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.

Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.

Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.

Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.

Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?

Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.  

Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.

Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.

Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.

Pieni maailma

Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio

Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella  

Michael Baranin Hitler ja Blondi on koronavuoden merkittävin teatteriesitys – loistava käsikirjoitus tiivistää puoleen toistat tuntiin populismin nousun ja uhon tavalla, joka kylmää selkäpiitä – populismi on kauhukomedia vailla loppua


Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle.  Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.

Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.

Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.

Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.

Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.

Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.

Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!

Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.

Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.

Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.

Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.

Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?

Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.

Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.

Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.

Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.

Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.

Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.

Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.

Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.

Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.

Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.

Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.

Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.

Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.

Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.

Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.

Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.

Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.

Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.    

Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.

Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.

Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.

Hitler ja Blondi

Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen

Tuottaja Heidi Kollanus

Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214
Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

 

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille  luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

 

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.

 

 

 

 

 

 

 

Kuiskauksia ja huutoja Serebrjakovin kartanolla

Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Koskettavaa? Kyllä! Lumoavaa? Toki! Kansallisteatterin Vanja-eno on epäilemättä parasta, mitä suomalainen teatteri voi yleisölleen tällä hetkellä tarjota. Perjantain esitys oli ajatuksella tehtyä ja upeasti ylöspantua teatteria, jota me katsojat seurasimme luterilaisella hartaudella suu teatterietiketin mukaisessa yrmeässä körttimutrussa.

Paavo Westerbergin ohjauksessa Bertolt Brechtin opit ovat jälleen kunniassa. Westerberg etäännyttää Anton Tšehovin näytelmän tutut roolihahmot niin kauas, etteivät ne enää ole oikeastaan lihaa ja verta, vaan jonkinlaisia esteettisiä olioita, teatteritaiteen pyhiä. Näytelmän professori Serebrjakov ei aivan syyttä epäillyt, että hän on vahingossa ajautunut Maapallolta jollekin oudolle planeetalle.

Tässä maailmassa edes vesisade ei ole vain vesisadetta, vaan näyttämölle ropiseva vesi kantaa mukanaan vesisymbolien koko arsenaalia virvoittavista lähteistä meitä ilmastomuutoksen takia uhkaavaan vedenpaisumukseen. Humalan hurmio ja muistot lapsuuden hauskoista leikeistä kuralätäköissä kulkevat käsi kädessä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain Westerbergin hienoista oivalluksista, vaan merkittävän klassikkonäytelmän ominaisuudesta. Tšehovin Vanja-enoa patinoivat lukemattomien tulkintojen kerrokset. Ne elävät näytelmän mukana omaa elämäänsä tahdoimme me sitä tai emme.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja valosuunnittelija Pietu Pietiläisen lavastus on sopusoinnussa Westerbergin taiteen korkeaveisuun tähtäävän sovituksen kanssa. Nyt ei näytellä missään torpassa, vaan 28 huoneen kartanossa, jonka seinät kurottivat perjantaina Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohti korkeuksia kuin katedraali ikään.

Tässä huushollissa rittää ovia paiskottaviksi.

Esteettisen kokonaisuuden kruunasi Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma. Kohti taiteen yleviä sfäärejä kurottava tunnetila sai siivet viimeistään siinä vaiheessa, kun Sibelius-lukion enkelikuoro aloitti ihanan laulunsa.

Tiheä ja intensiivinen, kuten on tapana sanoa. Tätä esityksen intensiteettiä lisättiin myös suomalaisen teatterin merkittävimmällä innovaatiolla – hiljaisuudella. Kohtauksia korostettiin pitkillä ja alleviivaavilla tauoilla, joiden aikana jopa tällainen sietämättömän hidasjärkinen hämäläinen ehti mukaan ja ymmärsi, että juuri nyt on oltu elämän perimmäisten kysymysten äärellä.

Kansallisteatterin Vanja-enossa ei näytellä vereslihalla, vaan ajatuksella ja tunteella. Eikä muuten voisi ollakaan. Kuka hitto jaksaisi esimerkiksi kuunnella sinfoniaorkesteria, joka soittaa Sergei Rahmaninovin tai Dmitri Šostakovitšiin musiikkia vereslihalla, jos tällainen vertaus sallitaan.

Näyttämöllä olivat suomalaisen teatterin parhaat voimat.

Näytelmän Ivan Petrovitš Voinitski (Kristo Salminen) mourusi ensimmäisessä näytöksessä Jelena Andrejevnan (Krista Kosonen) oven takana kuin kiimainen kolli.

Salminen teki näytelmän nimihenkilöstä pellen. Valittu näkökulma toimi. Me tunnistamme tämän keski-ikäisen, viinaan menevän mieshahmon jos ei nyt ihan peilikuvasta niin työtovereiden joukosta kuitenkin.

Ja kukapa pitkän työuran tehnyt ei tuntisi itseään Tšehovin näytelmän Vanja-enon tavoin idiootiksi tämän päivän yt-Suomessa. Optiorahat olisi kannattanut napata heti ja juosta.

Valittu lähestymiskulma Vanja-enon roolihahmoon perustelee myös yllättävän hyvin toisen näytöksen väkivaltaisen purkauksen. Suomalainen viha on kuin suolampi, tyyni pinnalta, mutta pohjattoman syvä.

Tohtori Mihal Astrovin hahmon Tšehov luonnosteli varmaan peilin ääressä näytelmää kirjoittaessaan. Luonnonsuojelusta innostunut kasvissyöjä oli uuden vuosisadan modernin ihmisen airut vuonna 1899, jolloin Vanja-eno kantaesitettiin Moskovassa.

Hahmo ei ole menettänyt tuoreuttaan. Me tunnistamme oitis tämän vihreän liikkeen visionäärin. Eero Aho teki kelpo tohtoristamme älykkään ja arrogantin besserwisserin, joka sublimoi omaa tunnekylmyyttään ideologisilla visioilla. Astrov halveksii itseään tyhmempiä ja haluaa pelastaa maailman meidän typerien turvenuijien kynsistä.

Westerberg on lisännyt näytelmään sanattoman kohtauksen, joka kuvaa Astroviin syvästi rakastuneen Sonjan seksuaalisia fantasioita. Yhdessä Ahon kanssa kohtauksen esittävän Emmi Parviaisen kehonkielestä ei voi erehtyä. Se kertoo tukahdetusta intohimosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.

Väärinymmärrettynä tämä kohtaus tekee kuitenkin tohtoristamme julman hyväksikäyttäjän. Vihjaileva äänensävy, jolla näytelmän Sonja seuraavassa kohtauksessa kertoo Jelenalle tohtorin käynnistä pienellä ”iltapalalla”, särähti pahasti korvaan.

Sonja on minusta Tšehovin näytelmän kiinnostavin roolihahmo. Parviaisen Sonja oli perjantaina näyttämöllä uuden vuosituhannen moderni nuori nainen, jonka kutreille itsensä uhraavan työn sankarin orjantappurakruunu ei oikein istunut.

Krista Kososen näyttelemän Jelenan hahmossa Tšehovin modernilta näyttävässä näytelmässä näyttämölle astuvat myös 1800-luvun lopun patriarkaalisen yhteiskunnan arvot. Kososen Jelena on lahjakkaiden miesten kaunis muusa, objekti, jonka omille huomattaville lahjoille tai omalle tahdolle ei tässä miesten maailmassa anneta mitään merkitystä.

Oman itsemääräämisoikeutensa rippeistä Jelena voi pitää kiinni vain pitäytymällä tiukasti oman aikansa siveellisyys- ja kunniallisuuskäsityksiin. Pitää valita, onko madonna vai huora, ja tällaisessa todellisuudessa suuri osa maailman naisista joutuu yhä elämäänsä elämään.

Kososen roolityö oli harkittu, hillitty ja hieno.

Näyttämöllä aina yhtä vangitseva ja valloittava Seela Sella jakoi tarinamme sankareille vodkaa ja äidillistä läsnäoloa vanhana lastenhoitajana, Marina.

Ivan Voinitskin ja hänen äitinsä Maria Voinitskajan (Terhi Panula) myrskyisen suhteen Westerberg jättää vähälle huomiolle.

Professori Serebrjakovin roolihahmolle on varmaan ollut elävä esikuva Tšehovin aikalaisten joukossa, niin ilkeän osuvasti tämä hahmo on kuvattu. Heikki Nousiainen näyttelee roolin ikään kuin sordiino päällä, mikä tietenkin johtuu Westerbergin sovituksessa valitsemasta lähestymiskulmasta.

Vanhaksi tuleminen on paskamaista. Ymmärsin hyvin Ivan Petrovitšin epätoivon, kun hän laski näytelmän lopussa elävänsä jopa 60-vuotiaaksi. Oli myös pakko naurahtaa tässä kirkjossa, kun kihtikohtauksen kynsissä ollut professorimme julisti elävänsä elämänsä parasta aikaa.

Suurten venäläisten klassikoiden yhteydessä on tapana puhua venäläisestä sielusta. Kansallisteatterin Vanja-enon yleisön eteen levittämä mielenmaisema löytyy kyllä paljon lähempää.

Paha maa.