Avainsana: Kati Lukka

Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jää aikakirjoihin Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienon roolityön ansiosta – Mika Myllyahon älykäs klassikkotulkinta antoi katsojalle tilaa oivaltaa

Näytelmän Willy Lomanin edessä ei näyttämöllä ollut pääkalloa, vaan amerikkalainen jalkapallo. Miehen mieltä luotaavat kysymykset olivat kuitenkin niitä samoja, jotka ovat vaivanneet meitä ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta. Hannu-Pekka Björkman teki huikean hienoa näyttelijäntyötä Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman pääroolissa. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on epäilemättä aito klassikko. Se on aina ajankohtainen. Ei siis ihme, että teatterit ottavat sen ohjelmistoonsa yhä uudelleen myös Suomessa.

Kansallisteatterin uusin tulkinta näytelmästä näytti hyvin sen vahvuudet. Näytelmän päähenkilön Willy Lomanin syvenevä depressio, mielialan vaihtelut perusteettomasta toiveikkuudesta itsetuhoajatuksiin rinnastuivat polarisoituneen yhteiskunnan kahtiajakoon.

Kauppamatkustajan kuolema perustuu Millerin omiin kokemuksiin ja hänen Manny-enonsa elämäntarinaan suuren 1930-luvun laman vuosina. Näytelmä kantaesitettiin New Yorkissa helmikuussa 1949, jolloin senaattori Joseph McCarthyn nimeä kantanut kommunistihysteria, ”maccarthyismi” erotti jyviä akanoista Yhdysvalloissa.

Ohjaaja Mika Myllyaho näytti meille hienolla sovituksellaan Millerin näytelmästä, ettei mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Myös yhteiskunta alkaa voida pahoin, kun riittävän monen miehen elämä ajautuu sellaiseen umpikujaan, johon näytelmän Willy Loman lopulta päätyi.

Kauppamatkustajan kuolemassa on mukana Myllyahon omien näytelmien kestoteema, työelämän jatkuva huonontuminen. Myös 25 vuoden asuntolainat ja jatkuvassa velkakierteessä eläminen ovat nimenomaan tämän päivän suomalaisten todellisuutta.

Kauppamatkustajan kuolemassa kaikkea ei väännetty rautalangasta. Ainakin minä jäin ihmettelemään lavastuksessa Lomaneiden olohuoneen antiikkisen kuvaputkitelevision päälle asetettua täytettyä (?) kettua.

Edustiko se kauppamiehen oveluutta? No ei! Pikemminkin mieleen tuli kaikkien Yhdysvaltojen vihaisten miesten suosikkikanava Fox News Channel, joka legendaarisen toimitusjohtajansa Roger Ailesin johdolla käytännössä nosti vihapuheellaan Donald Trumpin yhdysvaltojen presidentiksi.

Näin meidän itse kunkin pää toimii. Myllyaho on myös korostanut tätä näytelmän sisäistä todellisuutta sijoittamalla saumattomasti tarinan takaumat nykyhetkessä liikkuvien kohtausten lomaan. Meidän muistomme eivät sijaitse jossain menneisyydessä, vaan ne ovat osa sitä aivojen neurologista prosessia, jolla me käsittelemme myös sitä hetkeä, jossa me juuri elämme.

Teatterin aikakirjoihin Kauppamatkustajan kuolema jää Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienosta roolityöstä näytelmän Willy Lomanina. En ole teatterin penkkiurheilijan urani aikana nähnyt vielä yhtä vakuuttavaa tulkintaa syvään depressioon vajoavasta ihmisestä.

Björkmanin ilmeet, eleet, vartalon asento, yhä syvemmälle kyyryyn menevät hartiat antoivat vakuuttavan kuvan kohtaus kohtaukselta kasvavasta ahdistuksesta.

Kati Lukan huikea lavastus loi näyttämölle illuusion vankilasta ja näiden harmaiden seinien sisällä sukellettiin niin syvälle näytelmän Lomanin pään sisään, että Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaa ei voi suositella kaikkein herkimmille.

Itse en yleensä samaistu näytelmien roolihenkilöihin, mutta lauantain päivänäytöksessä harmaista betoniharkoista muuratut seinät alkoivat noin kuvainnollisessa mielessä kaatua päälle.

Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki vakuuttivat poikien Biff Lomanin ja Harry Lomanin rooleissa.

Miller kuvaa taitavasti miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Myös hän on varmaan näytelmää kirjoittaessaan miettinyt miksi huono-osaisuus näyttää periytyvän. Se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä, vaan täysin satunnaiset tekijät saattavat kallistaa vaakakupin suuntaan tai toiseen.

Klassikkonäytelmän ihmiskuvauksen tarkkuutta voi arvioida sen mukaan, miten kirjoittajan tekstin perusteella voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä tulevaisuudessa. Millerin Loman on muun muassa sitä mieltä, että hänen maassaan voi tienata miljoonia vain sillä, että on pidetty.

Tänään suosituimmat sosiaalisen median bloggaajat ja vloggaajat ansaitsevat miljoonia ja vielä paljon useammille tykkäysten määrästä on tullut oman identiteetin perusta.

Roolitöiden uskottavuudelle antoi tukea Aleksi Milonoffin ronski ja siekailematon suomennos.

Lukka, Auli Turtiainen, Samuli Laiho, Teemu Nurmelin, Esa Anttila ja Petra Kuusi olivat luoneet näytelmää varten Kansallisteatterin suurelle näyttämölle mielenmaiseman, joka ei ihan heti unohdu. Lavastuksesta, valaistuksesta ääniavaruudesta ja puvustuksesta muodostunut kokonaisuus oli haastava ja älykäs.

Syvä depressio on myrskynsilmä, josta on hyvin vaikea päästä pois. Näytelmän Loman on jo työnsä takia kyvytön olemaan läsnä lastensa elämässä, hän pettää vaimoaan ja mokaa aikoinaan hyvin alkaneen uransa ja lopulta myös työpaikkansa. Meidän yhteiskuntamme yksi suuri maailmankatsomuksellinen jakolinja kulkee siinä, pidämmekö Lomania olosuhteiden uhrina vai oman elämänsä ihan itse sössineenä luuserina.

Käsiohjelman mukaan Millerin näytelmän alkuperäinen nimi oli The Inside of His Head (Hänen päänsä sisällä). Onko syvenevä depressio Lomanin sosiaalisten vastoinkäymisten syy vai seuraus?

Näytelmän tematiikan kannalta oleellisinta on kuitenkin ehkä se, että Loman yrittää ulos elämänsä umpikujasta aggression avulla. Hän tekee vakuutuspetoksen lavastamalla oman itsemurhansa onnettomuudeksi.

Näytelmän Loman tappaa tehdäkseen kerrankin jotakin oikein, turvatakseen poikansa tulevaisuuden vakuutusrahoilla.

Meidän käyttäytymistämme ohjaavat psyykkiset prosessit ovat hyvin monimutkaisia. Vuorovaikutusketjut ovat pitkiä ja se on usein hyvin satunnaisista tekijöistä kiinni suuntautuuko umpikujaan ajautuneen miehen aggressio sisään- vai ulospäin. Oman elämänsä kontrollin menettäneitä ihmisiä on joka tapauksessa helppo manipuloida.

Millerin näytelmä ei tietenkään anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Se pakotti kuitenkin ajattelemaan, miksi ”historia” on jälleen niin pelottavan voimakkaasti läsnä meidän elämässämme.

Kauppamatkustajan kuolema

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 29.2.2020

Arthur Millerin näytelmän ohjaus Mika Myllyaho

Suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Puvustus Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Erik Rehnstrand, Olli Riipinen, Paula Siimes

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman. Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa. Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

Esko Nummisuutari, Soldier of Odin

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.

Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.

En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.

Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.

nummi4 — Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.

Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.

Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.

On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.

nummi2 — Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.

Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.

Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.

Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.

Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.

No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.

nummi3 — Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.

”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”

Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.

Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.

Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.

Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia. Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.

Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.

Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.

Onnellisuuden tasavalta

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen. Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.

Molliveljekset matkalla vallan ytimeen

Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Slava! on hieno kokonaisuus. Lähes kokonaan läpilaulettu musiikkinäytelmä vyöryttää katsojan eteen toinen toistaa upeammin toteutettuja kohtauksia. Katsoja jää koukkuun jo ensi hetkistä lähtien. Slava! on ironialla höystetty keitos, jonka jälkimaku antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Kansallisteatterin Slava! saa katsojan koukkuun heti kättelyssä. Orkesterin vetää estradille joukko Ilja Repinin Volgan lauttureita.

Tosin kysymys ei itse asiassa taida olla Repinin kuuluisasta maalauksesta, vaan Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneestä pilakuvasta Volgan lautturit, josta syntyi ulkopoliittisen skandaali vuonna 1958.

Samaa aiheeseen viittaavat myös lautta kiskovien Josif Stalinin vankileirien saariston pakkotyövankien taskuttomat toppatakit. Ne ovat ilmiselvä viittaus Jari Tervon romaaniin Myyrä.

Katsojan on tietenkin mahdoton tietää, miten ensimmäisen kohtauksen ensimmäiset hetket on ideoitu. En ole kuitenkaan urallani vielä nähnyt aikaisemmin produktiota, jossa lavastaja, puvustaja ja valaistuksen suunnittelija (Kati Lukka, Tarja Simonen ja Morten Reinan) olisivat ottaneet katsojan mielennäyttämön haltuunsa moisella äkkirynnäköllä.

Ensimmäisestä kohtauksesta alkoi vyörytys, jonka kantavia teemoja ovat viittaukset populaarikulttuuriin huikealla ironialla höystettyinä. Katariina Suuren päivistä ja Potemkinin kulisseista voidaan tehdä noin vain aikahyppy Ville Haapasalon televisioretkelle Kaukasiaan, lasia ja terästä säihkyviin pilvenpiirtäjiin, joita on noussut Tšetšenian sodissa tuhottuun Grosniin kuin sieniä sateella.

Lähes kokonaan läpilauletun musiikkinäytelmän intensiteetti kasvaa maksimiinsa jo ensimmäisessä näytöksessä. Timo Tuomisen huikea bravuuri näytelmän Volodjana toi väistämättä mieleen itsensä Charles Chaplinin bravuuri Diktaattorin Hynkelinä. Pirkko Saision piirtämä aikalaiskuva Vladimir Putinista ja Chaplinin aikansa kuvia kumartamaton näköiskuva Adolf Hitleristä ovat samaa maatta.

Tarkkanäköiselle katsojalle asia tehdään selväksi jo näytelmän käsiohjelman kansikuvassa. Se on mukaelma valokuvasta, jolla mainostettiin kulttimaineeseen noussutta John Landisin elokuvaa Blues Brothers. Slavan Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje) ovat kasiohjelman kuvassa tummine pukuineen, aurinkolaseineen ja Stetsoneineen kuin uudestisyntyneet Dan Aukroyd ja John Belushi.

Populaarikulttuuri on globalisoituvassa maailmassa maailmakulttuuria. Suomalainen teatteri, tai ainakin Kansallisteatteri on siis vaeltanut Impivaarasta paljon avarammille selkosille.

Slava! on musiikkinäytelmä ja jo siksi Jussi Tuurnan sitä varten säveltämä musiikki ja Jouni Prittisen koreografia ovat esityksen vankka kivijalka.

Harvinaisen epämusikaalisena ihmisenä en uskalla sanoa Tuurnan musiikista oikeastaan muuta kuin se, että se sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän.

Prittinen on varmasti katsonut Lontoon ja New Yorkin Broadwayn musikaalit kattavasti. Prittinen lainaa sinänsä tuttuja elementtejä oivaltavasti ja riemastuttavasti. Esimerkiksi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-Ungin (Marja Salo) esikuntana toimineiden upseerien tanssi koppalakin nostoineen oli hykerryttävän hauska.

Saision ja ohjaaja Laura Jäntin vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö näkyy esityksessä. Tällä kertaa rouvat pääsevät lähelle täydellistä onnistumista. Kohtausten ajoitus toimi upeasti. Saision teksti elää ja hengittää.

Esitys kadottaa osan intensiteetistään vain toisessa näytöksessä kohtauksessa, jossa ollaan komedian ytimessä, koomisen ja traagisen leikkauspisteessä. Kohtaus kertoo Bobedan ja Obedan lapsuudesta. Musta korppi, KGB:n virka-auto vie heidän äitinsä ja pojat ilmiantavat oman isänsä Volodjan yllyttäminä.

Hetki, jossa kaikki tuntuu äkkiä pysähtyvän, on kuitenkin ilmiselvästi täysin harkittu kohta esityksessä. Se vei ainakin minun ajatukseni Saision tekstin temaattisen ytimeen. Saision tekstissä historialliset faktat, iltapäivälehtien juorut Vladimir Putinien avioerosta ja seurustelusta rytmisen voimistelun olympiavoittaja Alina Kabajevan kanssa sekä puhtaasti fiktiiviset, sadunomaiset elementit elävät sulassa sovussa keskenään.

Mikä muu kuvaisi paremmin tämän päivän normikansalaisen tiedollista uusavuttomuutta paremmin, kuin kyvyttömyytemme merkityksellistä ja todellisuuden kannalta lähes tai täysin triviaalia tietoa toisistaan. Jo Saisio on halunnut kuvata värikkäällä freskollaan modernin ihmisen mielenmaisemaa, kuva on hyvin osuva.

Yhtenäiskulttuuri ei ole kadonnut mihinkään maailmassa, jossa jokainen kynnelle kykenevä korostaa omaa ainutkertaista yksilöllisyyttään suurin piirtein samanaisella käsivarsitatuoinnilla, ja se suuri tarinakin tekee jälleen paluuta.

Slavan nerokas aloitus liitti heti esityksen ensihetkistä meidät katsojat osaksi tarinaa. Suomettuneen Suomen kasvojenkohotusleikkauksessa tässä ollaan.

Yhtä nerokas on myös Jäntin ja Saision tapa päättää tämä yhä pelottavampia sävyjä saanut esitys. Siinä uuden suvaitsevan Euroopan messiaaksi kohotettu euroviisuvoittaja Conchita Wurst (Janne Marja-Aho) ja koko ensemble laulavat yhdessä rakkauden kaikkivoipaisuudesta.

Chaplinin Diktaattori päättyy kohtaukseen, jossa Hynkelin kaksoisolento, juutalainen parturi pääsee diktaattorin asemasta pitämään kohottavan ja korkealentoisen puheen rauhan, demokratian ja ihmisyyden puolesta.

Diktaattori valmistui vuonna 1940 keskellä toista maailmansotaa. Me sodan jälkeen syntyneet tulkitsemme sen parodiaksi Hitleristä.

Slava! loppuu siis periaatteessa samalla tavalla. Huvittunut hymy tahtoo kuitenkin hyytyä, kun valloitushaluinen suurvallan diktaattori pitää valtaa heti rajan takana tässä ja nyt. Tuomisen taiturimainen roolityö tekee kauneuskirurgiassa käytettävän kasvosuojuksen taakse kätkeytyvästä Volodjasta hyvin pelottavan hahmon.

Esityksessä näytelmän Opedasta koulutetaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n upseeria. Kohtauksessa Puntti Valtonen lukee otteita venäläisten lehtien jutuista, jotka ovat ilmiselvästi autenttisia käännöksiä. Juttujen välittämä maailmankuva kertoo, että Venäjän todellisuus on kaikkia keksittyjä tarinoita ihmeellisempi.

Tähän kokonaisuuteen sopii tietenkin myös se, että me toimittajat olemme julistaneet Saision jo johtavaksi ulkopolitiikan ennustajaeukoksi.

Yksinkertaisten totuuksien maailmassa on lupa puhua myös itseään toistavasta historiasta. Todellisessa maailmassa ihmiset toistavat itseään lajilleen tyypillisellä tavalla. Maailma ei kulje nytkään kohti mitään ennalta määrättyä kohtaloa.

Saisio on hyvin tietoinen tästä. Siitä kertoo jo näytelmän nimi. Jokaisella kylmän rationaalisesti ajattelevalla roistollakin on aina myös idealistinen puolensa – se pahempi puoli.

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Paavo Lipponen palaa rikospaikalle

Myös nuori ja radikaal Björn Wahlroor (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri. — Myös nuori ja radikaali Björn Wahlroos (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Neljäs tie on säkenöivä satiiri. Voimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä ammentaa todellisuudesta, joka, kuten hyvin tiedämme, on aina taruakin ihmeellisempää.

Lyhyt oppimäärä Suomen taloushistoriaan käydään läpi kabareetyyliin. Esitys säteilee energiaa kuin megaluokan ydinvoimala ja on ajoittain lähes yhtä myrkyllinenkin. Tapa, jolla Suomen 1990-luvun pankkikriisin ja parhaillaan maanosan taloutta tuhoavan eurokriisin syyt ja seuraukset rinnastetaan, on riemastuttava.

Katsojan nauru alkaa kuitenkin viimeistään kolmannessa näytöksessä juuttua kummasti kurkkuun. Esityksen ansiot eivät ole vain loisteliaassa toteutuksessa ja kuvia kumartamattomassa käsikirjoituksessa. Neljäs tie on teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Oikeastaan käsiohjelmaan pitäisi painaa näkyvästi teksti: tämän esityksen katsominen voi pysyvästi vaarantaa mielenrauhasi.

Neljännen tien käsikirjoitus on toteutettu samalla tekniikalla kuin Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II. Poliitikkojen käyttämät repliikit on lainattu eduskunnan, pankkivaltuuston ja valtioneuvoston pöytäkirjoista.

Myös taustakirjoittajien joukossa on paljon samoja ihmisiä Voima-lehden päätoimittaja Susanna Kuparisesta lähtien.

Lähteenä on käytetty myös muun muassa Euroopan unionin komission puheenjohtajan José Manuel Barroson virallisia internetsivuja ja Arja Alhon, Eeva Kuuskosken ja Esko Seppäsen kaltaisten poliitikkojen muistelmia ja haastatteluja.

Tällaiseen, pääsääntöisesti kirjalliseen fakta-aineistoon meidän tulkintamme historiasta perustuu. Siinä ei ole mitään käsittämätöntä tai yli ymmärryksen menevää.

Tässä näytelmässä päättäjien hyvin pahat teot ovat tiedossa, samoin näihin tekoihin syylliset. Päättäjien tekemien valintojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Pääministeri Paavo Lipposen ja muiden näytelmän arkkikonnien vastaus ilmassa olevaan kysymykseen on aina ja jokaisessa kohtauksessa jäätävä hiljaisuus.

Muun muassa Arja Alho laitetaan myös todistamaan, että vastaus oli aivan sama myös silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin tässä ja nyt.

Mikä näitä miehiä ja naisia laittaa toimimaan niin kuin he ovat toimineet? Ahneus? Vallanhimo?

Kysymys toiminnan motiiveista on tietenkin aivan oleellinen. Päätökset tehdään aina sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka päättäjillä on sillä hetkellä, kun päätös tehdään.

Neljättä tietä on luonnehdittu kritiikeissä dokumenttiteatteriksi. Teatteria Neljäs tie on mitä suurimassa määrin jo siksi, että kysymyksessä on oikeastaan pohjimmiltaan klassisesta tragediasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta.

Pääperkeleen viittaa tässä näytelmässä sovitellaan niin kutsutun Chicagon koulukunnan nimekkäimmän taloustieteilijän Milton Friedmanin harteille.

”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että perustehtävämme on juuri se: kehittää nykyiselle talouspolitiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.”

Katsojan tehtäväksi jää arvioida kertooko käsiohjelmaan painettu sitaatti Ruotsin akatemian taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1976 palkitseman Friedmanin saatanallisesta suunnitelmasta hyvinvointivaltion tuhomaiseksi, vai vain ylipäätään oppineen ihmisen käsityksestä, miten muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuvat.

Yhdysvaltojen ja Euro-alueen kriisistä puhuttaessa unohdetaan usein aktiivisesti, että viimeisten parin vuosikymmen aikana sadat miljoonat ihmiset Kiinassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat myös pystyneet nousemaan armottomasta köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi tapahtunut nimenomaan monetaristien ultraliberaalien ajatusten voimalla.

Suomen pankkikriisin osalta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ja Englannin rautarouva Margaret Thatcherin ideologista oppi-isää on kuitenkin turha syyttää. Friedman ei ollut koskaan ”vahvan markan”, vaan vapaasti kelluvien valuuttakurssien kannattaja.

Aikaisemmin taloustieteen valtavirtaa edustaneet keynesiläiset tutkijat pilkkasivat Friedmanin monetaristisiin oppeihin perustuvaa reaganilaista talouspolitiikkaa voodootaloudeksi, ja olivat ilmiselvästi oikeassa. Suuret kansainväliset liikepankit saivat käytännössä oikeuden luoda rahaa tyhjästä, eikä tätä koneistoa ole vieläkään pysäytetty. Virtuaalisen finanssipääoman yhteenlaskettu arvo ylittää jo nyt moninkertaisesti koko maailman yhteenlasketun bruttokansantuotteen määrän.

Friedmanin povaama suuri kriisi on siten jälleen tulossa, tai kai oikeammin se vyöryy jo nyt päälle kuin Wall Streetin finanssinerojen hyppysistä karannut härkälauma. Pahimmissa peloissa Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkanut finanssikriisi ja euron kriisi ovat vasta kenraaliharjoittelua sen katastrofin rinnalla, joka seuraa Kiinassa pitkään muhineen finanssikuplan puhkeamisesta.

Oma aikamme muistuttaa Kansallisteatterin näytelmässä 1800-lukua. Meille on edelleen arvoitus, mistä kumpusi se ”pahuus”, joka johti viime vuosisadan hirvittäviin sotiin, kansanmurhiin ja marssitti historian näyttämölle Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja.

Neljännen tien tekijät muistuttavat näytelmän lopussa, että tämä kaikki voi vielä tapahtua uudestaan. Yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys ei katoa jälkiä jättämättä, vaikka ajat jossain vaiheessa vielä paranisivatkin.

Historia ei toista itseään. Mutta meillä ihmisillä on oma, lajityypillinen tapa reagoida suuriin muutoksiin. Varmasti ahdistavinta tässä nykyisessä ajassa on se, miten sensuurimieliala leviää käsi kädessä tieteellisen tiedon halveksunnan kanssa.

Se on pelottavaa. Päättäjät ja tutkijat huutavat toistensa ohi ja kuuroille korville vähän samaan tapaan kuin me tavalliset pölvästit keskustelemme verkon keskustelupalstoilla.

Esityksen lopussa puheenvuoro on varattu Punaisen ristin pääsihteerille, sveitsiläiselle Yves Daccordille (Seppo Pääkkönen). Näytelmän Daccord kertoo meille, miten Punainen risti pitää jo nyt Eurooppaa kriisialueena ja varautuu järjestönä täällä puhkeaviin väkivaltaisiin levottomuuksiin.

Näytelmän Daccord vertaa Euroopat tilannetta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin, joissa kansa lähti kaduille viime keväänä. Kansaa ei ajanut kaduille yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, vaan ruuan puute, nälkä!

Todella kiinnostavaksi Kansallisteatterin Neljännen tien on tehnyt se, että esitys on alkanut elää omaa elämäänsä myös teatterin ulkopuolella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen näytelmästä Hesariin kirjoittama kolumni muistutti kovasti primitiivireaktiota.

Esitys nostaa esiin uusia kysymyksiä enemmän kuin se antaa vastauksia vanhoihin. Mutta se ei ole puute, vaan ansio. Leskisellä, Keski-Vähälällä ja käsikirjoituksen taustatyöryhmään osallistunneilla ei ole sen paremmin velvollisuutta kuin kompetenssiakaan vastata kattavasti kysymykseen, miten Suomen taloutta olisi pitänyt hoitaa?

Vastuu tulkinnasta on tietenkin kokonaan meillä katsojilla. Ihmisillä on sekä taito että oikeus ajatella myös ihan itse, ja jollakin tavalla sitä toivoisi, että myös suomalaisen talouseliitin keulakuvaksi asetettu Apunen jaksaisi luottaa tähän.