Avainsana: Emilia Kokko

Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta Q-teatterin hyvin pehmustetussa luovuuden ihmemaassa

Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri

Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.

Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.

”He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”

Auts!

Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.

Epäilyksen epäilys heräsi, kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija. Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan ilmaista.

Kohtaukseen liittynyttä outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin hyvin osaamme ja ymmärrämme.

Seuraavassa kohtauksessa huikea äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä. Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.

Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.

En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.

Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.

Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.

Tutkimattomat alueet on löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä. Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys, mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja tunteneet.

Q-teatterin Asentoja on teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta taiteilijaa.

Loppukumarruksiksi ja aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.

Asentoja

Kantaesitys Q-teatterissa 19.9.2019

Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen
Esitysdramaturgia Asta Honkamaa

Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka
Lavastus Jaakko Pietiläinen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

Koreografi Anna Mustonen

Taiteellinen neuvonantaja Emilia Kokko

Näyttämöllä Elena Leeve, Minttu Mustakallio ja Eero Ritala

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz — Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.