Lohduttomasta lohdulliseen – yksityisestä yleiseen

Ikuisesti sinun on Kaisu Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen
Ikuisesti sinun on Kaisa Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen

Läheisen ihmisen kuolema on aina järkyttävä kokemus. Shokki kuolema on silloin, kun elämän tärkein ihminen temmataan pois täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta. Tällainen kuolonviesti on kuin moukarinisku sydänalaan.

Näyttelijä Kaisa Leppänen on seurannut hyvin läheltä tällaista tragediaa, jossa pitkä parisuhde päättyy miehen yllättävään, tapaturmaiseen kuolemaan.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on omistettu Askolle, Maaritille, Reetalle ja Iidalle. Käsiohjelman Asko on syyskuussa 2011 moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt näyttelijä Asko Sahlman. Kaisu Leppäsen on Maaritin sisaren tytär ja Maaritin ja Askon kummilapsi.

On vaikea kirjoittaa esityksestä, joka kertoo minulle hyvin tärkeistä ja merkityksellisistä ihmisistä. Leppänen ja hänen kanssaan esityksen tehnyt Mikael Saari päästävät minut tästä pulmasta sillä, että Ikuisesti sinun kertoi meille Lappeenrannan Veeran kammariin kokoontuneille katsojille samalla jotakin hyvin oleellista ja yleispätevää meistä ihmisistä.

Ja sehän on juuri taiteen tehtävä.

Ihmisen mieli on kokonaisuus. Me emme elä eilisessä tai huomisessa, vaan tässä ja nyt. Siksi meille todella tärkeät asiat eivät ole tunnetasolla vain muistoja, vaan ne ovat koko ajan läsnä. Meidän minuutemme on näiden merkityksellisten elämänkokemusten summa.

Rakastuminen ja intohimo muuttuvat vuosien myötä pitkässä parisuhteessa parhaimmillaan hyvin syväksi kiintymykseksi. Kirkollisessa vihkikaavassa ei turhaan käytetä vertausta, jossa kahdesta tulee yksi. Näin läheinen ihminen kulkee meidän mukanamme vielä kuolemansa jälkeenkin. ”Hän on aina vierelläsi”, kuten käsiohjelmaan painetussa anekdootissa kerrotaan.

Koskettavimmillaan ikuisesti sinun oli Leppäsen itse kirjoittamien lyhyiden monologien ja laulujen aikoina. Ikuisesti sinun ei ole vain kertomus hänen kummitätinsä kokemasta tragediasta, vaan Leppänen on ilmiselvästi kirjoittanut teksteihin myös omia kokemuksiaan ja muiden läheisten ihmisten kokemuksia.

Leppänen on tehnyt omaa surutyötään ajattelemalla ja kirjoittamalla.

Esitys oli koskettavalla tavalla samalla sekä hyvin henkilökohtainen että yleispätevä. Mukana olivat tarinan henkilöiden kaikki ikäkaudet lapsuudesta aikuisuuteen, seurustelu tulevan puolison kanssa, elämän arki parisuhteessa, katkerat riidat ja niistä eheytyminen.

Nämä muistot elävät esityksessä rinnan läheisen kuoleman aiheuttaman tuskan ja sitä seuranneen lamaantumisen kanssa. Masennuksen kuvaus viedään aina siihen pisteeseen asti, jossa elämä on niin raskasta, että jopa roskapussin kantaminen ulos muuttuu liian painavaksi taakaksi.

Mutta Ikuisesti sinun kertoo myös siitä, miten syvästä masennuksesta voi toipua.

Nykyisin freelancer näyttelijänä työskentelevä Leppänen valmistui Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2009. Profiilissaan hän kertoo erikoituneensa nimenomaan musiikkiteatterin tekemiseen.

Leppänen näytteli kaksi vuotta kiinnitettynä Kotkan kaupunginteatterissa, jossa hän näytteli muun muassa Tsaarin kakaroissa. Sitä ennen hän on teki musiikkirooleja esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa ja Kotkan kauden jälkeen Lahden kaupunginteatterissa.

Allekirjoittaneen asiantuntemus ei riitä musiikkiesitysten arviointiin. Leppänen itse määrittelee oman äänialansa mezzosopraanoksi. Laulujen herkkyyden ja Leppäsen äänestä huokuvan läsnäolon ja lämmön jokainen meistä katsomossa istuneista pystyi hyvin rekisteröimään.

Esityksen toinen tekijä Mikael Saari on opiskellut Laden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutissa. Parhaillaan Saari on pääroolissa syyskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneessa musiikkinäytelmässä Poika Mancini.

Lahjakas nuori mies ei vain laula ja näyttele, vaan hän on myös säveltänyt ja sovittanut Leppäsen sanoittamat laulut.

Käsiohjelmassa Leppänen kertoo, että produktio on ollut hienon yhteistyön alku.

”Usein minulla on ollut ajatus, sanat ja Mikaelilla kohta, jos ei heti sävel”, Leppänen kirjoittaa.

Toivotaan, että näiden kahden lahjakaan ihmisen yhteistyö jatkuu.

Esityksen pianistina soitti Anu Silvasti, ja upeasti soittikin. Hän on myös tehnyt musiikin sovituksen.

Torstain vierailuesitys oli loppuunmyyty. Aika moni jäi myös ilman lippua.

Tasokkaiden vierailuesitysten merkitys kasvaa jatkossa myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Eri teattereiden ja ryhmien yhteistyöstä tulee itse asiassa teatterille hyvin pian elinehto.

Jo tämän vuoksi päätös olla säästösyistä toistaiseksi rakentamatta Lappeenrannan uuteen teatteritaloon toista näyttämöä rampauttaa teatterin toimintaa vakavasti.

Itse toivon, että asia otetaan vielä uudelleen tarkasteluun. On järjen vastaista investoida uuteen teatteritaloon yli 20 miljoonaa euroa ja rampauttaa heti sen jälkeen teatterin toiminta lyhytnäköisillä säästötoimilla.

Homma muistuttaa ikävästi imatralaisten touhuja reilut 25 vuotta sitten. Kaupunkiin rakennettiin 60 miljoonalla markalla kulttuurikeskus, jonka konserttisali oli aikanaan akustiikaltaan yksi maan parhaista. Pian salin valmistumisen jälkeen kaupunki päätti säästösyistä lopettaa oman kaupunginorkesterinsa.

Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz
Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.