Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta Q-teatterin hyvin pehmustetussa luovuuden ihmemaassa

Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri

Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.

Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.

He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”

Auts!

Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.

Epäilyksen epäilys heräsi, kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija. Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan ilmaista.

Kohtaukseen liittynyttä outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin hyvin osaamme ja ymmärrämme.

Seuraavassa kohtauksessa huikea äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä. Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.

Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.

En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.

Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.

Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.

Tutkimattomat alueet on löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä. Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys, mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja tunteneet.

Q-teatterin Asentoja on teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta  on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta taiteilijaa.

Loppukumarruksiksi ja aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.

Asentoja

Kantaesitys Q-teatterissa 19.9.2019

Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen
Esitysdramaturgia Asta Honkamaa

Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka
Lavastus Jaakko Pietiläinen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

Koreografi Anna Mustonen

Taiteellinen neuvonantaja Emilia Kokko

Näyttämöllä Elena Leeve, Minttu Mustakallio ja Eero Ritala

 

 

 

 

    

 

 

 

    

 

 

 

    

Toiset virkkaa, toiset twerkkaa

jälkeenjäävät
Pate Pesoniuksen montaasitekniikalla toteutetut näyttämökuvat kuvaavat sattuvasti, miltä Jälkeenjäävien huikea lavastus näytti. Se oli valojen ja kuvien kakofoniaa. Kuvassa Elena Leeve ja Tommi Korpela. Kuva Q-teatteri/Pate Pesonius

Kollektiivisesti älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Elämä on absurdia. Juuri kun kuvittelit kiivenneesi onnesi kukkuloille, huomaat istuvasi vyötäisiäsi myöten haisevassa kurassa. Näin se käy, hui hai.

Elämä ei ole helppoa ja melkein yhtä vaikeata on kuvata sitä absurdin huumorin keinoin. Q-teatterin tekijät onnistuvat kuitenkin siinä, mikä on melkein mahdotonta. Jälkeenjäävät on hillittömän hauskaa ja ennen kaikkia älykästä teatteria. Jo esityksen nimen monista merkityksistä voisi kirjoittaa pitkän esseen (mikä tietenkään ei olisi enää yhtään hauskaa).

Jälkeenjäävät koostuu lyhyistä ja pitkistä episodeista. Jokainen ryhmän jäsen on osallistunut niiden aiheiden ideointiin. Ohjaaja Jani Volasen mestarillinen työn jälki näkyy kuitenkin varsinkin pitkien episodien esittämisessä.

Otetaan tähän esimerkkinä vaikka episodi, jossa omaiset kokoontuivat kirkkoherran johdolla pohtimaan tarinan lesken miehensä haudalle pystyttämän ”Manneken Pis” –patsaan aiheuttamia haittoja.

Kohtausta varten kirjoitettu teksti on loistava, se on täynnä yllättäviä käänteitä. Todellisen naurupommin episodista teki Volasen ohjaus. Kohtauksen ajoitukset menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Huomasin itsekin kiljuvani naurusta, vaikka mielen pohjalla kaiversi lauantai-iltana ja kaivertaa yhä Kansallisteatterin Keuhkojen aiheuttama syvä ahdistus.

Me miehet toimimme välillä (tai oikeammin usein, ikävä kyllä) omassa omnipotenssissaan kuin ääliöt. Koko esityksen ehkä hauskin, tai ainakin karmaisevin episodi on kohtaus, jossa noin viisikymppinen yritysjohtaja ja golffari (Tommi Korpela) piti kokoon kutsumansa perheen edessä eropuheen vaimolleen ja esitti sen jälkeen Virkkaa ja twerkkaa -räpin uudelle pissityttöystävälleen.

Tämän episodin jälkeen ainakaan minun ei tarvinnut enää kummastella, mitä tarkoitusta varten näyttämöä koristivat tapettujen villieläinten täytetyt päät. Maailmassa on monenlaista jälkeenjääneisyyttä, mutta Korpelan esittämän hahmon edustama inhimillinen tyhmyys on varmasti seurauksiltaan sitä kaikkein tuhoisinta sorttia.

Korpela oli lauantai-iltana hurjassa vedossa ja samaa voi sanoa Pirjo Longasta, Eero Ritalasta, Lotta Kaihuasta, Jussi Nikkilästä ja Elena Leevestä. Kollektiivisesti hyvin älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Jälkeenjäävät alkaa toisinnolla kohtauksesta, jolla alkoi myös Aleksi Salmenperän q-teatterilaisten kanssa tekemä elokuva Häiriötekijä. Eri taidemuotoja ei pitäisi vertailla keskenään, mutta kyllä nyt tekee mieli sanoa, että teatteri voittaa mennen tullen elokuvan, mitä ilmaisuvoimaan tulee.

Teatterissa on jotain ainutlaatuista. Se on tässä ja nyt niin kuin elämä itse. Eikä teatterin voima perustu vain näyttelijöiden läsnäoloon, suoraan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Myös Ville SeppäsenAnnukka Pykäläisen ja Sakari Tervon Jälkeenjääviä varten tekemä lavastus oli aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaisen, äänien ja valojen kakofonian keskellä me pelkäämme toinen toisiamme.

Salmenperän elokuvassa visuaalisuusnappula on väännetty tietotekniikan sallimilla keinoilla varsinkin elokuvan viimeisessä, hautausmaakohtauksessa kympille. Se ei kuitenkaan tuntunut samalta, eikä juuri miltään.

Volasen ja hänen kumppaneidensa absurdi komiikka toki toimii hienosti myös valkokankaalla ja televisioruudulla. Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat viime vuosikymmeninä edustaneet suomalaisen televisioviihteen ehdotonta kärkeä.

 

 

 

 

Seksuaalisen halun näyttämöllä

Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.
Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.

Q-teatterin Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia oli vapauttava teatterielämys. Me emme ole ensisijaisesti miehiä tai naisia, vaan ihmisiä myös silloin, kun oikein vimmatusti panettaa.

Ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ansaitsee mitalin tasa-arvon edistämisestä ja ihmisten seksuaalista suuntautumista koskevien ennakkoluulojen hälventämisestä.

Sarkola todistaa näytelmällään rohkeasti sen, että se mikä on yksityistä ja intiimiä voi samalla olla näin esitettynä myös jotakin hyvin merkityksellistä ja yleispätevää.

Näin tehdään taidetta.

Parisuhteen solmiminen ja ylläpito on aina yhtä konstikasta. Tätä vaikeuskerrointa ei ilmeisesti pienennä yhtään se, että naisen seksuaalinen halu kohdistuu toiseen naiseen. Naisparin pitää ilmeisesti käydä läpi kaikki ne samat vaikeudet, joita heteropareillakin on.

Ihastuminen, rakastuminen tai edes vuosien myötä syntynyt syvä kiintymys eivät aina kulje käsi kädessä yksilön seksuaalisten fantasioiden kanssa. Edes se, että nainen tuntee oman kehonsa ja tunnistaa omat seksuaaliset halunsa ei auta välttämättä tunnistamaan toisen naisen tarpeita ja haluja.

Tähän varmasti viittaa myös näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Me olemme kaikki haluinemme ainutkertaisia yksilöitä, mutta kyllä tavassa, jolla naiset ja miehet ilmentävät ja toteuttavat haluaan ilmenee myös jollakin yleisellä tasolla eroja. Itse asiassa Sarkola aloittaa näytelmänsä kohtauksella, joka hyvin kuvaa ainakin yhtä näistä eroista.

Ensimmäisessä kohtauksessa nainen kertoo rakastetulleen, miten hän haluaisi toteuttaa tähän kohdistuvaa haluaan. Hän kuvailee hyvin konkreettisin arkikielen sanoin, miten haluaisi hyväillä tämän ihastuksensa kohteen jalkoväliä.

Sarkola käyttää kohtauksessa viisaasti englannin kieltä. Suomenkieliset rivoudet pudottaisivat todennäköisesti ainakin osan esityksen katsojista kärryiltä heti kättelyssä. Mutta sama toimii varmasti myös suomen kielellä:  kun sanottava lähtee pakottavasta tunteesta, rivoudet muuttuvat runoudeksi.

Miehen halua Sarkola kuvaa osuvasti karussa kohtauksessa, jossa näytelmän minäkertoja kokee 19-vuotiaana teatteriopiskelijana yhden yön jutun ihailemansa miesnäyttelijän kanssa. Aktin aikana mies kääntää tytön vatsalleen ja työntää lupia kyselemättä peniksensä tämän peräaukkoon.

Lähes kaikkien miesten seksuaaliseen haluun liittyy voimakkaita fantasioita penetraatiosta, tai näin ainakin itse miehenä kuvittelen asioiden olevan. Alkukantainen halu työntää penis yhä uusiin ”naaraisiin” on niin voimakas, että se voi johtaa jopa näin brutaaleihin ja egoistisiin tekoihin.

Tarinan mies käyttäytyy kuin vaippapaviaani, jolle lauman alempiarvoisten yksilöiden pitää kääntää peräpäänsä tökittäviksi osoittaakseen alemmuuttaan. Sarkola kuitenkin todistaa, etteivät naisetkaan ole tässä suhteessa mitään pulmusia. Huulia ja kieltä tarvitaan naisten välisissä suhteissa muuhunkin, kuin eroottisen puheen tuottamiseen.

Q-teatterin Jotain toista on teatteria teatterista. Esityksessä minäkertoja tekee ohjaajana työryhmänsä kanssa näytelmää naisen seksuaalisesta halusta. Dramaturgisen ratkaisun avulla Sarkola onnistuu analysoimaan terävästi seksuaalisuuden ja vallan suhdetta.

Asemaan tai henkiseen johtajuuteen perustuva valta lisää yksilön mahdollisuuksia toteuttaa omia seksuaalisia halujaan. Tällaisia pelejä pelataan kaikissa työyhteisöissä, mutta varmasti juuri teatterissa, jossa ihan tarkoituksella haetaan fyysisen läsnäolon ja tunneskaalan rajoja, myös oma seksuaalisuus korostuu.

Rakastuminen ja intohimo ovat luovaa työtä tekevälle ihmiselle parasta mahdollista huumetta, joka hakkaa viisi nolla kaikki tavanomaiset pullosta tai purkista nautittavat piristeet. Sarkola pohtii työryhmineen terävästi sitä, missä kulkee rakkauden ja hyväksikäytön raja? Helppoja vastauksia tähän kysymykseen ei ole.

Sarkola vakuutti ainakin minut siitä, ettei yksilön seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä sen kannalta, miten näitä meidän seksuaalisuuteemme oleellisesti liittyviä ihmissuhdepelejä pelataan. Tällä pelillä on myös nimi, sitä sanotaan elämäksi.

Ida Kuningas, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen näyttelivät tarinan naisroolit upeasti. Sarkola on sekoittanut tavanomaista roolijakoa niin, että neljä heistä näyttelee kukin vuorollaan sekä tarinan minäkertojaa että hänen ihastuksensa kohteita. Parviainen näyttelee kertojan puolisoa. Ratkaisu alleviivaa kauniisti sitä, tämän pitkään jatkuneen parisuhteen erityisluonnetta ja merkitystä tarinan kertojan elämässä.

Tommi Korpela tulkitsi näytelmän kaikki miesroolit. Miehen bravuureihin kuului haluproduktion tuottavan teatterin teatterinjohtajan rooli. Hahmo oli ilmeisen tunnistettava, koska teatterikesän esityksessä Tampereen Teatterin katsomossa istuneet näyttelijät ja muut teatterin ammattilaiset suorastaan räjähtivät nauruun sen aikana.

Vaikka Sarkola käsittelee näytelmässään elämän peruskysymyksiä, niitä kaikkein tärkeimpiä, ilman kiertelyä, esityksen toteutus oli ilmavan kevyt. Esitys oli ajoittain myös aivan hulvattoman hauska, vaikka en ihan kaikkia teatterin tekemiseen liittyviä sisäpiirin vitsejä ymmärtänyt.