Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.  

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.