Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Seksuaalisen halun näyttämöllä

Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.
Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.

Q-teatterin Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia oli vapauttava teatterielämys. Me emme ole ensisijaisesti miehiä tai naisia, vaan ihmisiä myös silloin, kun oikein vimmatusti panettaa.

Ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ansaitsee mitalin tasa-arvon edistämisestä ja ihmisten seksuaalista suuntautumista koskevien ennakkoluulojen hälventämisestä.

Sarkola todistaa näytelmällään rohkeasti sen, että se mikä on yksityistä ja intiimiä voi samalla olla näin esitettynä myös jotakin hyvin merkityksellistä ja yleispätevää.

Näin tehdään taidetta.

Parisuhteen solmiminen ja ylläpito on aina yhtä konstikasta. Tätä vaikeuskerrointa ei ilmeisesti pienennä yhtään se, että naisen seksuaalinen halu kohdistuu toiseen naiseen. Naisparin pitää ilmeisesti käydä läpi kaikki ne samat vaikeudet, joita heteropareillakin on.

Ihastuminen, rakastuminen tai edes vuosien myötä syntynyt syvä kiintymys eivät aina kulje käsi kädessä yksilön seksuaalisten fantasioiden kanssa. Edes se, että nainen tuntee oman kehonsa ja tunnistaa omat seksuaaliset halunsa ei auta välttämättä tunnistamaan toisen naisen tarpeita ja haluja.

Tähän varmasti viittaa myös näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Me olemme kaikki haluinemme ainutkertaisia yksilöitä, mutta kyllä tavassa, jolla naiset ja miehet ilmentävät ja toteuttavat haluaan ilmenee myös jollakin yleisellä tasolla eroja. Itse asiassa Sarkola aloittaa näytelmänsä kohtauksella, joka hyvin kuvaa ainakin yhtä näistä eroista.

Ensimmäisessä kohtauksessa nainen kertoo rakastetulleen, miten hän haluaisi toteuttaa tähän kohdistuvaa haluaan. Hän kuvailee hyvin konkreettisin arkikielen sanoin, miten haluaisi hyväillä tämän ihastuksensa kohteen jalkoväliä.

Sarkola käyttää kohtauksessa viisaasti englannin kieltä. Suomenkieliset rivoudet pudottaisivat todennäköisesti ainakin osan esityksen katsojista kärryiltä heti kättelyssä. Mutta sama toimii varmasti myös suomen kielellä:  kun sanottava lähtee pakottavasta tunteesta, rivoudet muuttuvat runoudeksi.

Miehen halua Sarkola kuvaa osuvasti karussa kohtauksessa, jossa näytelmän minäkertoja kokee 19-vuotiaana teatteriopiskelijana yhden yön jutun ihailemansa miesnäyttelijän kanssa. Aktin aikana mies kääntää tytön vatsalleen ja työntää lupia kyselemättä peniksensä tämän peräaukkoon.

Lähes kaikkien miesten seksuaaliseen haluun liittyy voimakkaita fantasioita penetraatiosta, tai näin ainakin itse miehenä kuvittelen asioiden olevan. Alkukantainen halu työntää penis yhä uusiin ”naaraisiin” on niin voimakas, että se voi johtaa jopa näin brutaaleihin ja egoistisiin tekoihin.

Tarinan mies käyttäytyy kuin vaippapaviaani, jolle lauman alempiarvoisten yksilöiden pitää kääntää peräpäänsä tökittäviksi osoittaakseen alemmuuttaan. Sarkola kuitenkin todistaa, etteivät naisetkaan ole tässä suhteessa mitään pulmusia. Huulia ja kieltä tarvitaan naisten välisissä suhteissa muuhunkin, kuin eroottisen puheen tuottamiseen.

Q-teatterin Jotain toista on teatteria teatterista. Esityksessä minäkertoja tekee ohjaajana työryhmänsä kanssa näytelmää naisen seksuaalisesta halusta. Dramaturgisen ratkaisun avulla Sarkola onnistuu analysoimaan terävästi seksuaalisuuden ja vallan suhdetta.

Asemaan tai henkiseen johtajuuteen perustuva valta lisää yksilön mahdollisuuksia toteuttaa omia seksuaalisia halujaan. Tällaisia pelejä pelataan kaikissa työyhteisöissä, mutta varmasti juuri teatterissa, jossa ihan tarkoituksella haetaan fyysisen läsnäolon ja tunneskaalan rajoja, myös oma seksuaalisuus korostuu.

Rakastuminen ja intohimo ovat luovaa työtä tekevälle ihmiselle parasta mahdollista huumetta, joka hakkaa viisi nolla kaikki tavanomaiset pullosta tai purkista nautittavat piristeet. Sarkola pohtii työryhmineen terävästi sitä, missä kulkee rakkauden ja hyväksikäytön raja? Helppoja vastauksia tähän kysymykseen ei ole.

Sarkola vakuutti ainakin minut siitä, ettei yksilön seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä sen kannalta, miten näitä meidän seksuaalisuuteemme oleellisesti liittyviä ihmissuhdepelejä pelataan. Tällä pelillä on myös nimi, sitä sanotaan elämäksi.

Ida Kuningas, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen näyttelivät tarinan naisroolit upeasti. Sarkola on sekoittanut tavanomaista roolijakoa niin, että neljä heistä näyttelee kukin vuorollaan sekä tarinan minäkertojaa että hänen ihastuksensa kohteita. Parviainen näyttelee kertojan puolisoa. Ratkaisu alleviivaa kauniisti sitä, tämän pitkään jatkuneen parisuhteen erityisluonnetta ja merkitystä tarinan kertojan elämässä.

Tommi Korpela tulkitsi näytelmän kaikki miesroolit. Miehen bravuureihin kuului haluproduktion tuottavan teatterin teatterinjohtajan rooli. Hahmo oli ilmeisen tunnistettava, koska teatterikesän esityksessä Tampereen Teatterin katsomossa istuneet näyttelijät ja muut teatterin ammattilaiset suorastaan räjähtivät nauruun sen aikana.

Vaikka Sarkola käsittelee näytelmässään elämän peruskysymyksiä, niitä kaikkein tärkeimpiä, ilman kiertelyä, esityksen toteutus oli ilmavan kevyt. Esitys oli ajoittain myös aivan hulvattoman hauska, vaikka en ihan kaikkia teatterin tekemiseen liittyviä sisäpiirin vitsejä ymmärtänyt.

 

 

 

 

Kohtauksia eräästä parisuhteesta

Kauko Vuori ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri
Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskasen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Sormet hunajapurkissa on parisuhteen ympärille rakennettu draama. Sen jännitteet syntyvät rakkauden kaipuusta ja kuolemanpelosta.

Heiskanen oli omin käsin 80-luvun alussa raivaamassa vanhasta ja pahasti rappiolle menneestä elokuvateatterista Ryhmäteatterille Pengerkadun näyttämöä. Tämän vuoksi katsojan tekee mieli tulkita Heiskasen näytelmä myös tarinaksi luopumisen tuskasta.

Tarinan katalysaattorina toimii nuori nainen, 21-vuotias toimittaja, joka tyrmäävällä tehokkuudella työntää tieltään vanhempiensa sukupolven edustajat. Alleviivaavaa on se, että tällä näytelmän dynamolla ei ole näyttämöllä lainkaan omaa roolihenkilöä.

Näytelmän juonta on kuitenkin tässä turha ryhtyä avaamaan, koska se olisi vähän samaa kuin kertoisi kritiikissä, kuka on trillerin murhaaja.

Heiskanen kertoo City-lehden  haastattelussa, että hän on pyrkinyt törmäyttämään näytelmänsä henkilöitä hiukkaskiihdyttimen voimalla niin, että vakavista aiheista syntyy komedia.

Tämä ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla. Hyvä komedia on tragedia toisin kerrottuna.

Ongelmalliseksi koin sen, että Heiskanen onnistuu näissä pyrkimyksissään vähän turhankin hyvin. Molemmat näytelmän roolihenkilöt ovat ihmisinä niin vastenmielisiä tyyppejä, että heihin on vaikea samaistua.

Ainakin minä aloin näytelmän kuluessa toivoa, että tarinan uraltaan suistunut näyttelijä Kauko Vuori (Juha_Kukkonen) ei vain teeskentelisi sairastavansa maksasyöpää, vaan päätyisi mahdollisimman pian nurmen alle.

Traagisen ja koomisen kontrasti ei oikein toimi, jos katsoja ei pysty tuntemaan edes jollakin tavalla aitoa myötätuntoa tarinan henkilöitä kohtaan.

No tällainen myötätunnon puute pakottaa minut toki myös jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.

Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät hengästyttävän upeasti.

Heiskasen teksti on psykologisesti tarkkarajaista ja tarkkanäköistä. Mukana on paljon nyansseja, jotka tekevät tarinan henkilöistä hyvin aidon oloisia, lihaa ja verta.

Luopumisen tuskaa näytelmän teemana korostaa se, että sen molemmat roolihenkilöt ovat entisiä julkisuuden suuruuksia. Näytelmän Vuori jäätyy kesken esityksen näyttämölle, eikä ole toipunut tästä kokemuksestaan. Törmä on paennut laskuun kääntynyttä uraansa ulkomaille. Molempia yhdistää se, että luovuus ja intohimo ovat sammuneet, jäljelle on jäänyt vain se mitalin toinen puoli, narsismi.

Taiteilijalle tällainen tila on epäilemättä henkinen katastrofi, pieni kuolema.

Sormet hunajapurkissa on puolen toista tunnin rupeama suoraa ja usein raakaa puhetta. Tarinan molemmat henkilöt yrittävät valehtelemalla ja vaatimalla saada edes kastaa sormensa siihen hunajapurkkiin, jota rakkaudeksi kutsutaan.

Heiskanen ei malta pysyä linjassa ihan loppuun asti. Näytelmän loppupuolella virkaheitolle näyttelijälle, Kauko Vuorelle luodaan psykologinen profiili hänen lapsuudenkokemustensa kautta. Hän on joutunut lapsena isäpuolensa ja velipuolensa mitätöimäksi. Tästä traumasta johtuu hänen ristiriitainen halunsa olla esillä ja häivyttää itsensä.

Katsojan tehtäväksi jää, uskoako tätä juttua vai ei. Ongelma on tuttu psykoterapiasta. On oikeastaan saman tekevää, ovatko lapsuudenmuistot aitoja vai keksittyjä. Täysin keksityistäkin muistoista syntyy ehdoton totuus, kun meillä vain on niihin tarpeeksi vahva tunneside.

Ihminen on uskovainen eläin.

Kaikesta suorasta puheesta huolimatta Heiskasen tarinan ihmiset jäävät yksilöinä arvoituksiksi, ja niin pitääkin olla.

Hämeenlinna on mielentila

Sana-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri
Sanna-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittaja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri

Kirjailija Juha Itkosen kirjoittama näytelmä Hämeenlinna on kuin moneen kertaan luettu novellikokoelma. Sen kaikki tarinat ovat tuttuja. Eikä se ole ihme. Tällä novellikokoelmalla on myös nimi Huolimattomia unelmia.

Se on julkaistu myös äänikirjana, jota kuunnellessani olen todennäköisesti viettänyt monia rattoisia tunteja.

Tietenkin tuttuuden tunne johtuu myös siitä, että Itkonen kirjoittaa tavallisten ihmisten unelmista ja pettymyksistä. Tarinat ovat tragikoomisia. Ihmiskohtaloiden perimmäinen traagisuus korostuu, mutta jokaiseen toisiinsa lomittuvaan tarinaan sisältyy aimo annos myötätuntoa meitä taviksia kohtaan. Pikkukaupunkilaisuus on pohjimmiltaan mielentila, joka yhdistää tavalla tai toisella meitä kaikkia suomalaisia. Helsinki on suurkaupunki vain helsinkiläisten omasta mielestä.

Maalaisia emme ole, maailmankansalaisia meistä ei tule, olkaamme siis pikkukaupunkilaisia.

Hämeenlinnan Q-teatterille ohjannut näyttelijä Jussi Nikkilä on tullut tutuksi elokuvarooleistaan.

Ohjaajana Nikkilä tekee jäsentynyttä ja kurinalaista teatteria. Nikkilä luottaa näyttelijöihinsä. Näyttämöllä ei tarvita yhtä sohvaa kummempia lavasteita vahvan läsnäolon korvikkeiksi.

Nikkilän ongelmat ovat Itkosen tavoin tarinoiden tematiikan puolella. Nämä tarinat on luettu, nähty ja kuultu kovin monta kertaa. Tavallisuus on totta kai maailman kiinnostavin ilmiö. Elämä on, kuten vanha mainoslause muistuttaa.

Samalla tavallisuus on myös kuin tarttuva tauti, nokka ja silmät alkavat vuotaa ennen kuin huomaakaan räkää ja kyyneliä. Kirjoittajana Itkosesta sukeutuu monta kertaa kuin taikaiskusta freudilainen analyytikko, joka istuttaa divaanille roolihenkilöidensä ohessa näytelmän katsojan miettimään omien elämänvalheittensa syitä ja seurauksia.

Ilmaisuvoimansa Q-teatterin Hämeenlinnan ammentaa hienosta näyttelijäntyöstä. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo kovasti Iltasanomien Rita Tainolan oloisena tähtitoimittajana, Hannu Kivioja epäonnisena liikemiehenä ja onnettomana isänä sekä Pirjo Lonka Prisman hedelmäosaston apulaisosastonhoitajana ja viidenkympin villitystä lähestyvänä osa-aikahutsuna ovat huikeassa vedossa.

Hyvin vakuuttavia ovat myös Eero Ritala lääkäriksi itsensä lukeneen varastomiehen poikana, Saara Kotkaniemi edellisen vaimona ja Lotta Kaihua tämän omaa onnellisuuttaan vakuuttavan Kati Lehdon onnettomana pikkusiskona.

Itkonen ja Nikkilä näyttävät meille, mitä kaikkea voi olla niin kutsutun onnellisuusmuurin takana omakoti-idyllin, jättimarketin ja kulttuurityhjiön muodostamassa Bermudan kolmiossa.

Hämeenlinna on ollut Q-teatterin yleisö ja arvostelumenestys. Myös perjantaina 13. joulukuuta tupa oli tupaten täynnä.