Kansallisteatterin Ilmasilta jätti tunteen omasta riittämättömyydestä – jäin miettimään, toimisiko Paula Salmisen teksti paremmin kuunnelmana

Alina Tomnikov näyttelee Ilmasillassa muun muassa huippujalkapalloilijaa ja Pyry Nikkilä hänen henkivartijaansa pakolaisleirillä, jonne Tomnikovin esittämä kuuluisuus on kutsuttu tuomaan näkyvyyttä avustustyötä tekeville järjestöille. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ilmasillan käsiohjelmassa kirjailija Paula Salminen ja näytelmän ohjaaja Saana Lavaste kirjoittavat avoimesti tunteista, joita he ovat kokeneet produktion luovan prosessin aikana. Myös näyttelijät Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikova kertovat oman näkemyksensä näytelmän roolihahmoista.

Varsinkin Salminen kertoo kirjoituksessaan avoimesti myös epävarmuudesta ja jopa pelosta, jota hän oli tuntenut kirjoitusprosessin aikana.

Näytelmän jälkeen jaoin tuon riittämättömyyden tunteen ja jaan sen yhä.

En tiedä, onko viisi vuotta pitkä aika ideasta ensi-iltaan, mutta minusta näytelmä tuntui yhä jotenkin keskeneräiseltä.

Kantaesitykselle keskeneräisyys ei oikeastaan ole vika, vaan ominaisuus. Pahempaa oli se, että esityksessä toteutui tämän kirjoittajan korvien välisellä näyttämöllä Salmisen manaama pahin mahdollinen. Esitys tuntui nololta. Tunsin ensimmäisen kerran vuosiin ajoittain myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Se oli erittäin ikävä tunne.

Salmisen tukena kirjoitusprosessin aikana on ollut kaksi suomalaisen teatterin huippudramaturgia. Jokainen joka on perehtynyt Kansallisteatterin viime vuosien taiteellisesti kunnianhimoisiin ja onnistuneisiin produktioihin, tietää Minna Leinon ja Eva Buchwaldin kyvyt ja heidän tekemänsä työn merkityksen.

Itse esityksessä ei siis välttämättä ole mitään vikaa, malka saattoi hyvin olla tällä kertaa myös katsojan silmässä, eli vika on minussa.

Salminen kuvaa näytelmässä omia ja muiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avustustyöstä ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa kotimaassa. On vastaanottokeskukseen itse tehtyä omenahilloa kiikuttava äiti, avustusjärjestön palkollisena katastrofialueella pyöreitä päivä tekevä kirurgi ja huippujalkapalloilija, tähti, joka viedään pakolaisleirille tuomaan näkyvyyttä siellä tapahtuvalle avustustyölle.

Tekijöiden kysymys kuuluu, joutuuko autettava aina alisteiseen asemaan auttajaansa nähden? Onko auttamisessa kysymys aina välttämättä myös vallan käytöstä? Vertailukohtana on kirurgin ja jalkapalloilijan, pojan ja tyttären suhde omaan äitiinsä, joka ikääntymisen myötä on siirtymässä autettavien joukkoon.

Tarina, tai ehkä oikeammin tarinat sidotaan yhteen perhedynamiikan kautta.

Yhden ehdottoman vastauksen Salminen antaa hyvin monisyiseen kysymykseensä jo roolituksen kautta. Hyvin voivat ja etuoikeutetut länsimaalaiset ihmiset voivat esittää vain itseään. Katastrofialueen ja pakolaisleirin autettavat näytetään vain videoituina varjokuvina.

Ratkaisu oli johdonmukainen. Tyylikeinona käytettiin etäännyttämistä. Saija Raskullan esitystä varten luomaa äänimaailmaa on kehuttu, eikä suotta. Voi olla, että Salmisen näytelmä toimisi paremmin kuunnelmana.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan Uuden testamentin kertomusta laupiaasta samarialaisesta.

Valistuksen aikana syntynyt moderni rasismi eroaa Juudean juutalaisten samarialaisia kohtaa tuntemista ennakkoluuloista, kristittyjen antisemitismistä ja lähes kaikkien uskonnollisten traditioiden ruokkimasta misogyniasta siinä, että pseudotieteelliset rasistiset teoriat synnytettiin tiettyyn tarpeeseen.

Siirtomaiden kolonisaatiota tai Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta tuottoisaa orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot tai kirkkokunnat, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt. Ne olivat tarkkoja maineestaan aikana, jolloin myös kehittyivät ajatukset universaaleista, jakamattomista ihmisoikeuksista.

Vielä viime vuosisadalla jopa vakavasti otettavat tiedemiehet perustelivat eriarvoisuutta ja suoranaista sortoa rodullisilla ominaisuuksilla. Nyt eriarvoisuutta perustellaan kulttuurisilla eroilla.

Hyväosaisten auttajien ahdistus ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti sellaisina kuin Salminen niitä näytelmässään kuvaa aitoja tunteita. Filosofian ja etiikan alaan kuuluvat teoreettiset pohdiskelut autettavien alisteisesta ja toiseuttavasta asemasta laittavat kuitenkin miettimään.   

Ilmasilta

Kansallisteatterin esitys Willensaunassa 29.2. 2020

Käsikirjoitus Paula Salminen

Ohjaus Saana Lavaste

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä, Alina Tomnikov

Anne Rautiaisen tulkinta Lokista on visuaalisesti häikäisevän upea moraliteetti – Anton Tšehovin oma ääni kuuluu sovituksessa kirkkaana yli sadan vuoden takaa

Kansallisteatterin Lokki alkaa kesäisestä idyllistä. Tarinan nuoret rakastavaiset Konstantin (Miro Lopperi) ja Nina (Aksa Kortti) eivät lopulta saa toisiaan. Nuoret erottaa toisistaan kunnianhimo ja väärät idolit. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kaunis, koskettava, herkkä, vaikuttava.

Kansallisteatterin Lokin visuaalinen kauneus vei mennessään jo avauskohtauksessa. Eikä illuusio murtunut edes teatterin äänentoistotekniikan pettämiseen keskiviikon näytöksessä. Ariel Remezin ja Félix Lunan Alfosina y el mar alkoi soida pätkimättä vasta uuden aloituksen jälkeen.

Anton Tehovin Lokin sovittanut ja ohjannut Anne Rautiainen on työryhmineen rakentanut näyttämölle mielenmaiseman, jonka meistä lähes jokainen tunnistaa omakseen. Oli kirkasvetinen järvi. Oli ranta laitureineen. Oli kynttilöissä palava elävä tuli. Oli kesäinen sade.

Rautiaisen tapa aloittaa oli hieno. Aluksi näyttämöä hallitsi Mari Kuusiluoman näyttelemä teatterin suuri diiva Irina Nikolajevna Arkadina liikkumattomalla tyyneydellään. Sitten näyttämölle astuivat muut tarinan roolihenkilöt toinen toisensa jälkeen.

Käsiohjelmaan on painettu Rautiaisen haastattelu, jossa hän kertoo työskentelymetodistaan. Hänelle ohjaaminen ja esitysten tekeminen ovat näyttämökuvien rakentamista. Rautiainen kertoo asioita kuvilla ja tähän laaja perehtyminen nukketeatteriin on antanut hänelle paljon työkaluja.

Vaikuttavan alun jälkeen upeat näyttämökuvat seurasivat toinen toistaan. Minä aloin tämän visuaalisen ilotulituksen keskellä miettimään, missä vaiheessa pyrkimyksestä täydellisyyteen tulee itsensä vastakohta?

Milloin saavutetaan Tšehovin maksimi, näytelmä, jossa ei ole yhtään elävää ihmistä?

Rautiainen on epäilemättä pohtinut tätä kysymystä myös itse. Lokki on teatteria teatterista ja näytelmän alussa Arkadinan poika Konstantin Gavrilovitš Treplev (Miro Lopperi) yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä ja tämän rakastajaan Boris Aleksejevitš Trigoriin (Jussi Lehtonen) avangardistisella näytelmällä, jossa kaikki elollinen on kuollut maan pinnalta.

Teatterikohtaus oli kaikessa karmivuudessaan myös koominen ja kohtauksen tragikoomisuutta alleviivattiin visuaalisin efektein.

Tšehov on itse luonnehtinut näytelmiään komedioiksi. Siksi ainakin minusta tuntui, että Rautiaisen sovituksessa mestarin oma ääni kuului poikkeuksellisen kirkkaana yli sadan vuoden takaa.

Lokki taipui upealle kaarelle draaman lakien mukaan. Näytelmän kaksi pahista tavallaan varastivat koko show’n. Kuusiluoman Irina Arkadia oli oikea freudilaisten jääkaappiäitien perikuva ja hänen rakastajansa, Lehtosen narsistinen Boris Trigorin kaikkien bändäreitään seksuaalisesti hyväksi käyttävien rockstarojen kantaisä.

Molemmat roolihahmot olivat muita ihmisiä asemallaan ja käytöksellään tuhoavia hirviöitä. Heidän vinksahtanut elämänasenteensa oli esityksessä visualisoitu myös näyttämölle yhdellä lavastuksen nerokkaalla yksityiskohdalla.

Ei siis ihme, että Lokin kantaesityksestä Pietarin Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 syntyi skandaali. Tosin skandaalin aiheuttivat ensi-illan surkeat järjestelyt, mutta voin hyvin kuvitella, miltä on tuntunut niistä aikalaisista, pietarilaisen taideyhteisön jäsenistä, jotka ovat tunnistaneet roolihahmoista itsensä ja Tšehovin pilkan.

Näytelmän Irina Arkadina kuvittelee askeleensa vielä olevan niin kepeä, että hän voi näytellä vaikka 15-vuotiasta tyttöä. Tšehov rajaa Arkadinan illuusioiden ja todellisuuden eron tekemällä tämän teatterin suuren diivan veljestä Pjotr Nikolajevitš Sorinista (Vesa Vierikko) 70-vuotiaan ja raihnaan vanhuksen.

Kirjailija Boris Trigorin on näytelmän roolihahmoista tavallaan omaäänisin, eräänlainen Tšehovin alter ego. Trigorin epäili oman taiteensa laatua. Se mikä vielä luomis- ja jopa editointivaiheessa näytti täydelliseltä, ei valmiina enää näyttänyt siltä, mitä tavoiteltiin.

Tätä epätoivoa kokevat varmasti lähes kaikki taiteilijat. Taideteoksen todellinen olemus paljastuu vasta dialogissa yleisön kanssa.

Ehkä oleellisempaa on se, ettei Trigorin kertaakaan epäillyt omaa moraaliaan tai eettisiä valintojaan.

Sama tauti tarttui myös Lokin nuoriin rakastavaisiin, kirjailijan urasta haaveilleeseen Trepleviin ja näyttelijäksi halunneeseen Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Molempien henkisen kamppailun fyysinen vastine näyttämöllä olivat kahdet tikapuut. Molempien kamppailu päättyi lopulta onnettomasti.

Onnettomia olivat tietenkin myös Maša (Emmi Parviainen), jonka palava rakkaus Trepleviin ei saa osakseen vastarakkautta ja Mašan äiti Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), jolla on rinnakkaissuhde kylän lääkärin Jevgeni Sergejevitš Dornin (Esa-Matti Long) kanssa.

Sorin on onneton, koska tuomarin virka oli jäänyt hänen ainoaksi rakkaudekseen.

Kaikki nämä roolihahmot toteuttavat draaman lakeja, jotka Tšehov itse on kiteyttänyt sanomalla, että kaikki onnelliset ihmiset ovat onnellisia samalla tavalla, kun onnettomat ihmiset ovat onnettomia jokainen omalla tavallaan.

Tarinan ainoa onnellinen ihminen on Taisto Reimaluodon valloittavan persoonallisella tavalla näyttelemä Ilja Afanasjevitš Šamrajev, Sorinin tilanhoitaja, jolle teatteri on ainoastaan mukavien muistojen ja hauskojen anekdoottien lähde.

Kaikki muutkin roolityöt ovat todella hienoja, kuten suuren klassikon pirtaan kuuluu. Tšehov itse kauhisteli aikalaistensa tulkintojen teatraalisuutta. Silti Kuusiluoman tyyneys ja raivo Arkadinan roolissa olivat vavahduttavaa seurattavaa.

Rautiaisen, Katri Renton, Saija Siekkisen, Ville Toikan, Esa Mattilan, Pyry Hyttysen ja Laura Sguereva-Coxin luoma skenografia oli häikäisevän upeaa työtä.

Lokki

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2019.

Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Koreografia Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videot Pyry Hyttinen

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann