Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.