Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Kansallisteatterin Ilmasilta jätti tunteen omasta riittämättömyydestä – jäin miettimään, toimisiko Paula Salmisen teksti paremmin kuunnelmana

Alina Tomnikov näyttelee Ilmasillassa muun muassa huippujalkapalloilijaa ja Pyry Nikkilä hänen henkivartijaansa pakolaisleirillä, jonne Tomnikovin esittämä kuuluisuus on kutsuttu tuomaan näkyvyyttä avustustyötä tekeville järjestöille. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ilmasillan käsiohjelmassa kirjailija Paula Salminen ja näytelmän ohjaaja Saana Lavaste kirjoittavat avoimesti tunteista, joita he ovat kokeneet produktion luovan prosessin aikana. Myös näyttelijät Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikova kertovat oman näkemyksensä näytelmän roolihahmoista.

Varsinkin Salminen kertoo kirjoituksessaan avoimesti myös epävarmuudesta ja jopa pelosta, jota hän oli tuntenut kirjoitusprosessin aikana.

Näytelmän jälkeen jaoin tuon riittämättömyyden tunteen ja jaan sen yhä.

En tiedä, onko viisi vuotta pitkä aika ideasta ensi-iltaan, mutta minusta näytelmä tuntui yhä jotenkin keskeneräiseltä.

Kantaesitykselle keskeneräisyys ei oikeastaan ole vika, vaan ominaisuus. Pahempaa oli se, että esityksessä toteutui tämän kirjoittajan korvien välisellä näyttämöllä Salmisen manaama pahin mahdollinen. Esitys tuntui nololta. Tunsin ensimmäisen kerran vuosiin ajoittain myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Se oli erittäin ikävä tunne.

Salmisen tukena kirjoitusprosessin aikana on ollut kaksi suomalaisen teatterin huippudramaturgia. Jokainen joka on perehtynyt Kansallisteatterin viime vuosien taiteellisesti kunnianhimoisiin ja onnistuneisiin produktioihin, tietää Minna Leinon ja Eva Buchwaldin kyvyt ja heidän tekemänsä työn merkityksen.

Itse esityksessä ei siis välttämättä ole mitään vikaa, malka saattoi hyvin olla tällä kertaa myös katsojan silmässä, eli vika on minussa.

Salminen kuvaa näytelmässä omia ja muiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avustustyöstä ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa kotimaassa. On vastaanottokeskukseen itse tehtyä omenahilloa kiikuttava äiti, avustusjärjestön palkollisena katastrofialueella pyöreitä päivä tekevä kirurgi ja huippujalkapalloilija, tähti, joka viedään pakolaisleirille tuomaan näkyvyyttä siellä tapahtuvalle avustustyölle.

Tekijöiden kysymys kuuluu, joutuuko autettava aina alisteiseen asemaan auttajaansa nähden? Onko auttamisessa kysymys aina välttämättä myös vallan käytöstä? Vertailukohtana on kirurgin ja jalkapalloilijan, pojan ja tyttären suhde omaan äitiinsä, joka ikääntymisen myötä on siirtymässä autettavien joukkoon.

Tarina, tai ehkä oikeammin tarinat sidotaan yhteen perhedynamiikan kautta.

Yhden ehdottoman vastauksen Salminen antaa hyvin monisyiseen kysymykseensä jo roolituksen kautta. Hyvin voivat ja etuoikeutetut länsimaalaiset ihmiset voivat esittää vain itseään. Katastrofialueen ja pakolaisleirin autettavat näytetään vain videoituina varjokuvina.

Ratkaisu oli johdonmukainen. Tyylikeinona käytettiin etäännyttämistä. Saija Raskullan esitystä varten luomaa äänimaailmaa on kehuttu, eikä suotta. Voi olla, että Salmisen näytelmä toimisi paremmin kuunnelmana.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan Uuden testamentin kertomusta laupiaasta samarialaisesta.

Valistuksen aikana syntynyt moderni rasismi eroaa Juudean juutalaisten samarialaisia kohtaa tuntemista ennakkoluuloista, kristittyjen antisemitismistä ja lähes kaikkien uskonnollisten traditioiden ruokkimasta misogyniasta siinä, että pseudotieteelliset rasistiset teoriat synnytettiin tiettyyn tarpeeseen.

Siirtomaiden kolonisaatiota tai Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta tuottoisaa orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot tai kirkkokunnat, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt. Ne olivat tarkkoja maineestaan aikana, jolloin myös kehittyivät ajatukset universaaleista, jakamattomista ihmisoikeuksista.

Vielä viime vuosisadalla jopa vakavasti otettavat tiedemiehet perustelivat eriarvoisuutta ja suoranaista sortoa rodullisilla ominaisuuksilla. Nyt eriarvoisuutta perustellaan kulttuurisilla eroilla.

Hyväosaisten auttajien ahdistus ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti sellaisina kuin Salminen niitä näytelmässään kuvaa aitoja tunteita. Filosofian ja etiikan alaan kuuluvat teoreettiset pohdiskelut autettavien alisteisesta ja toiseuttavasta asemasta laittavat kuitenkin miettimään.   

Ilmasilta

Kansallisteatterin esitys Willensaunassa 29.2. 2020

Käsikirjoitus Paula Salminen

Ohjaus Saana Lavaste

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä, Alina Tomnikov

Anne Rautiaisen tulkinta Lokista on visuaalisesti häikäisevän upea moraliteetti – Anton Tšehovin oma ääni kuuluu sovituksessa kirkkaana yli sadan vuoden takaa

Kansallisteatterin Lokki alkaa kesäisestä idyllistä. Tarinan nuoret rakastavaiset Konstantin (Miro Lopperi) ja Nina (Aksa Kortti) eivät lopulta saa toisiaan. Nuoret erottaa toisistaan kunnianhimo ja väärät idolit. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kaunis, koskettava, herkkä, vaikuttava.

Kansallisteatterin Lokin visuaalinen kauneus vei mennessään jo avauskohtauksessa. Eikä illuusio murtunut edes teatterin äänentoistotekniikan pettämiseen keskiviikon näytöksessä. Ariel Remezin ja Félix Lunan Alfosina y el mar alkoi soida pätkimättä vasta uuden aloituksen jälkeen.

Anton Tehovin Lokin sovittanut ja ohjannut Anne Rautiainen on työryhmineen rakentanut näyttämölle mielenmaiseman, jonka meistä lähes jokainen tunnistaa omakseen. Oli kirkasvetinen järvi. Oli ranta laitureineen. Oli kynttilöissä palava elävä tuli. Oli kesäinen sade.

Rautiaisen tapa aloittaa oli hieno. Aluksi näyttämöä hallitsi Mari Kuusiluoman näyttelemä teatterin suuri diiva Irina Nikolajevna Arkadina liikkumattomalla tyyneydellään. Sitten näyttämölle astuivat muut tarinan roolihenkilöt toinen toisensa jälkeen.

Käsiohjelmaan on painettu Rautiaisen haastattelu, jossa hän kertoo työskentelymetodistaan. Hänelle ohjaaminen ja esitysten tekeminen ovat näyttämökuvien rakentamista. Rautiainen kertoo asioita kuvilla ja tähän laaja perehtyminen nukketeatteriin on antanut hänelle paljon työkaluja.

Vaikuttavan alun jälkeen upeat näyttämökuvat seurasivat toinen toistaan. Minä aloin tämän visuaalisen ilotulituksen keskellä miettimään, missä vaiheessa pyrkimyksestä täydellisyyteen tulee itsensä vastakohta?

Milloin saavutetaan Tšehovin maksimi, näytelmä, jossa ei ole yhtään elävää ihmistä?

Rautiainen on epäilemättä pohtinut tätä kysymystä myös itse. Lokki on teatteria teatterista ja näytelmän alussa Arkadinan poika Konstantin Gavrilovitš Treplev (Miro Lopperi) yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä ja tämän rakastajaan Boris Aleksejevitš Trigoriin (Jussi Lehtonen) avangardistisella näytelmällä, jossa kaikki elollinen on kuollut maan pinnalta.

Teatterikohtaus oli kaikessa karmivuudessaan myös koominen ja kohtauksen tragikoomisuutta alleviivattiin visuaalisin efektein.

Tšehov on itse luonnehtinut näytelmiään komedioiksi. Siksi ainakin minusta tuntui, että Rautiaisen sovituksessa mestarin oma ääni kuului poikkeuksellisen kirkkaana yli sadan vuoden takaa.

Lokki taipui upealle kaarelle draaman lakien mukaan. Näytelmän kaksi pahista tavallaan varastivat koko show’n. Kuusiluoman Irina Arkadia oli oikea freudilaisten jääkaappiäitien perikuva ja hänen rakastajansa, Lehtosen narsistinen Boris Trigorin kaikkien bändäreitään seksuaalisesti hyväksi käyttävien rockstarojen kantaisä.

Molemmat roolihahmot olivat muita ihmisiä asemallaan ja käytöksellään tuhoavia hirviöitä. Heidän vinksahtanut elämänasenteensa oli esityksessä visualisoitu myös näyttämölle yhdellä lavastuksen nerokkaalla yksityiskohdalla.

Ei siis ihme, että Lokin kantaesityksestä Pietarin Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 syntyi skandaali. Tosin skandaalin aiheuttivat ensi-illan surkeat järjestelyt, mutta voin hyvin kuvitella, miltä on tuntunut niistä aikalaisista, pietarilaisen taideyhteisön jäsenistä, jotka ovat tunnistaneet roolihahmoista itsensä ja Tšehovin pilkan.

Näytelmän Irina Arkadina kuvittelee askeleensa vielä olevan niin kepeä, että hän voi näytellä vaikka 15-vuotiasta tyttöä. Tšehov rajaa Arkadinan illuusioiden ja todellisuuden eron tekemällä tämän teatterin suuren diivan veljestä Pjotr Nikolajevitš Sorinista (Vesa Vierikko) 70-vuotiaan ja raihnaan vanhuksen.

Kirjailija Boris Trigorin on näytelmän roolihahmoista tavallaan omaäänisin, eräänlainen Tšehovin alter ego. Trigorin epäili oman taiteensa laatua. Se mikä vielä luomis- ja jopa editointivaiheessa näytti täydelliseltä, ei valmiina enää näyttänyt siltä, mitä tavoiteltiin.

Tätä epätoivoa kokevat varmasti lähes kaikki taiteilijat. Taideteoksen todellinen olemus paljastuu vasta dialogissa yleisön kanssa.

Ehkä oleellisempaa on se, ettei Trigorin kertaakaan epäillyt omaa moraaliaan tai eettisiä valintojaan.

Sama tauti tarttui myös Lokin nuoriin rakastavaisiin, kirjailijan urasta haaveilleeseen Trepleviin ja näyttelijäksi halunneeseen Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Molempien henkisen kamppailun fyysinen vastine näyttämöllä olivat kahdet tikapuut. Molempien kamppailu päättyi lopulta onnettomasti.

Onnettomia olivat tietenkin myös Maša (Emmi Parviainen), jonka palava rakkaus Trepleviin ei saa osakseen vastarakkautta ja Mašan äiti Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), jolla on rinnakkaissuhde kylän lääkärin Jevgeni Sergejevitš Dornin (Esa-Matti Long) kanssa.

Sorin on onneton, koska tuomarin virka oli jäänyt hänen ainoaksi rakkaudekseen.

Kaikki nämä roolihahmot toteuttavat draaman lakeja, jotka Tšehov itse on kiteyttänyt sanomalla, että kaikki onnelliset ihmiset ovat onnellisia samalla tavalla, kun onnettomat ihmiset ovat onnettomia jokainen omalla tavallaan.

Tarinan ainoa onnellinen ihminen on Taisto Reimaluodon valloittavan persoonallisella tavalla näyttelemä Ilja Afanasjevitš Šamrajev, Sorinin tilanhoitaja, jolle teatteri on ainoastaan mukavien muistojen ja hauskojen anekdoottien lähde.

Kaikki muutkin roolityöt ovat todella hienoja, kuten suuren klassikon pirtaan kuuluu. Tšehov itse kauhisteli aikalaistensa tulkintojen teatraalisuutta. Silti Kuusiluoman tyyneys ja raivo Arkadinan roolissa olivat vavahduttavaa seurattavaa.

Rautiaisen, Katri Renton, Saija Siekkisen, Ville Toikan, Esa Mattilan, Pyry Hyttysen ja Laura Sguereva-Coxin luoma skenografia oli häikäisevän upeaa työtä.

Lokki

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2019.

Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Koreografia Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videot Pyry Hyttinen

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Jeesus Kristus itse asiasta kuultuna

22796927620_2b9a976b61_k
Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.

Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä.  Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.

Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti.  Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.

Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.

Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.

olipa
Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.

Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän.  Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.

Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.

Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.

Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle.  Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.

olipa kerran
Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

 

Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.

Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.

Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.

Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.

22796900220_27c5599ca3_n
Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.

Myös tämä metodi toimii.  Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen.  Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.

Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia.  Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia  aivokarkkeja.

Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.

Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko.  Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.

Sarkola on aikaisemmin käsitellyt kahden naisen välisen parisuhteen hajoamista samalla tavalla näytelmässään Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia.

Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.

Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin.  Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.

Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.

Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.

Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.

 

 

 

 

 

 

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa.
Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Miten syleillä kokonaista maailmaa?

Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri
Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa saunotaan, ryypätään, lyödään korttia ja rähjätään oikein olan takaa. Silti tästä neljänäytöksisestä komediasta ei oikein ole koko kansan teatterikarnevaaliksi. Mika Myllyahon ja työryhmän tulkinta Anton Tshehovin suuresta klassikosta on sellaiseen tarpeeseen ehkä hieman liian älyllinen ja vaativa.

Erittäin kiinnostavasta esityksestä on siis kysymys. Myllyahon sovitus ja ohjaus on selvästi sukua Lauri Maijalan sovitukselle ja ohjaukselle Tshehovin Kolmesta sisaresta. Myös Kom-teatterin esityksessä jo yksi hullut teki enemmän hyviä kysymyksiä kuin kymmen viisasta ehtii vastata.

Myllyahon ja hänen työryhmänsä esittämät kysymykset ovat minusta erittäin hyviä. Myllyahon työryhmässä älynystyröitä on epäilemättä hierottu mustelmille asti.

Yhden avaimen Kirsikkapuiston arvoitukseen katsoja saa jo hankkimalla käsiohjelman. Siihen on painettu 19 riviä tekstiä ja 118 valokuvaa kohtauksista ja näyttelijöistä. Piti oikein laskea!

No toki käsiohjelman verbaalinen vihje on suoraan hevosen suusta. Siinä siteerataan Tshehovia, joka valittaa vaimolleen lähettämässään kirjeessä sitä, että teatterinjohtaja Vladimir Nemirovich-Danchenko ja ohjaaja Konstantin Stanislavski ovat vääntäneet hänen Kirsikkapuistonsa draamaksi.

Tasoja ja tulkinnanvaraa Tshehovin Kirsikkapuistosta löytyi siis jo ennen kantaesitystä 109 vuotta sitten. Myllyahon ja kumppaneiden sovitus ja toteutus vain alleviivaavat sitä, miten meidän tapamme sekä kertoa että ymmärtää tarinoita, ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa.

Maailmaa ei enää hallita sanan, vaan kuvan mahdilla. Meidän tapamme kerto ja ymmärtää tarinoita ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Esityksen esteettinen muoto osuu joka tapauksessa täsmäaseen tarkkuudella Tshehovin näytelmän temaattiseen ytimeen. Esityksessä ollaan hyvin konkreettisesti kahden maailman rajalla.

Meillä jokaisella on muistoja satavuotiaan Kansallisteatterin ”kirsikkapuiston” tähtihetkistä. Näistä menneistä tähtihetkistä Kirsikkapuistosta nousi heti mieleen Kristian Smedsin ylistetty ja parjattu Mental Finland. Tuolloin kansallisteatterin lavalle pystytetty teräskontti edustaa varmasti hyvin tärkeää virstanpylvästä, oikeaa järkälettä suomalaisen teatterin historiassa.

Tähän teräskonttiin kiteytyy nimittäin hyvin kirkas ajatus todellisuuden luonteesta.

Viittaukset toisiin teoksiin ovat taiteessa paitsi sallittuja myös välttämättömiä.  On tietenkin löysää puhetta väittää, että jokin aihe on ajassa kiinni.  Varmaa kuitenkin on se, että lahjakkaat tekijät joutuvat painimaan samojen kysymysten kanssa.

Hyvät kysymykset eivät aina johda uutta luoviin vastauksiin, vaan umpikujaan, tuhon estetiikkaan. Mitä sitten, kun kaikki kirsikkapuut on kaadettu ja teatterin kaikki lauteet on saatettu vihdoin johonkin tuottavampaan käyttöön? Tulevaisuus on avoin ja epävarma. Elämme välitilassa, jossa kaikki tuntuu olevan myytävänä periaatteista lavasteisiin.

Tshehovin Kirsikkapuiston tarkka ihmiskuvaus on tallella.  Mukana ovat kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja tietenkin ihmisiä liikuttava rakkauden kaipuu ja se suurin kaikista, häpeä.

Hämmentävää on esityksen mittakaava. Tässä kirsikkapuistossa Kansallisteatterikin kutistuu kartanon kaluston yksityiskohdaksi, seinäkaapiksi, jonka kätköistä Gajev (Esko Salminen) kaivaa esiin vodkapullon ja tarjoaa itselleen ja sisarelleen Ranevskajalle (Tiina Weckströmille) tuikut murheeseen.

Kirsikkapuiston vertauskuvallisuus korostuu Myllyahon ja työryhmän sovituksessa. Se potkii katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Hakemattakin tulee mieleen maailmantalouden uusi marssijärjestys, jossa tuhansien miljardien pääomilla operoiva Kiina parhaillaan ihan kirjaimellisesti ostaa maita ja mantuja konkurssin partaalla horjuvilta entisiltä maailman mahtimailta.

Vanha junavertaus on Suomen EU-taipaleella kaluttu välillä loppuun asti. Kirsikkapuistossa se kuitenkin toimii hienosti.

Tosin tämä juna ei ole menossa Brysseliin, eikä edes Pariisiin, vaan pääteasema on jokin paljon ikävämpi paikka. Eikä edes siitä, että me suomalaiset saisimme matkustaa joka tapauksessa hamaan loppuun asti ensimmäisessä luokassa, ole enää mikään kirkossa kuulutettu asia.

Myös ilkikurinen viittaus Ilja Repinin maalaukseen Volgan lautturit toimii. Näiden vankkureiden vetojuhdiksi on valjastettu maailman sadat miljoonan inhimillisemmän ja paremman elämän toivossa raatavat köyhät ihmiset, joita tässä kohtauksessa edustaa vanha lakeija Firs (Ismo Kallio).

Pasi Lampelan Teatteri Jurkkaan tekemä ohjaus  Marsha Normanin näytelmästä Hyvää yötä äiti muistutti minua siitä, miten nautittavaa hyvin perinteisiä keinoja käyttävä puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto loihtii näyttämölle niin massiivisen mielenmaiseman, että sen keskellä jokainen näyttelijä ikään kuin kutistuu. Eikä tätä muuta miksikään se, että heidän kasvonsa projisoidaan videoskriinille usean metrin korkuisina.

Illuusio läsnäolosta särkyy. Myllyahon ja työryhmän Kirsikkapuisto ei ole mielenmaisemana mikään maalaisidylli, vaan suurkaupunki.

Yksilötasolla katarsis voi toki johtaa euforiaan, jossa painavimman kritiikin kirjoittaa lopulta se valkotakkinen setä tai täti M3-lomakkeelle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitä ei voi rakentaa pelkästään tunteiden varaan. Lunastuskokemusta hakevien kannattaa mennä mieluummin vaikka palvotun staran rock-konserttiin.

Huonoimmassa tapauksessa näyttelijät joutuvat piehtaroimaan näyttämöllä alasti sulkia takapuolessa toteuttaessaan ”mestariohjaajan” narsistista itsetehostuksen tarvetta, kuten Harald Birger Olausen sattuvasti kuvaa Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Kirsikkapuiston syvintä olemusta.

Maailma ei ole jakamaton, vaan se koostuu monista sisäkkäisistä ja toisiinsa lomittuvista todellisuuksista.  Kirsikkapuistossa Kansallisteatterin grand old ladyn Tea Istan piti näytellä Ranevskajan rooli ja Smedsin kauppias Lopahinin rooli.

Istalla on aikaisemmin ollut keskeinen rooli Smedsin ohjaamassa Vertigossa.

Ista luopui roolista vain viisi viikkoa ennen ensi-iltaa vakavan sairauden takia. Samalla myös Smeds jäi pois produktiosta ja hänen tilalleen tuli Jani Volanen.

Viisi viikkoa on lyhyt aika. Oliko esitys keskeneräinen, kuten on väitetty? En tiedä. Ongelma, jos sitä voi ongelmaksi sanoa, piilee siinä, ettei tämän vuodatuksen alkuun kirjoitettuun kysymykseen ole mitään kokoavaa vastausta.

Tai sellaista ei ole löydetty.  Taiteesta ei kaiketi kuitenkaan edes kannata puhua, jos oikean vastauksen etsimistä ei edes yritetä.

Käsitteet valmis tai täydellinen eivät kumpikaan oikein sovi ainakaan minun taidekäsityksiini, eivät ainakaan silloin, kun kysymys on teatterista. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua. Sitä paitsi jopa Kansallisteatterin vieressä sijaitsevan rautatieaseman ”Kivimiehinä” tunnetut Lyhdynkantajat ovat parhaillaan remontissa. Eli se siitä valmiiksi saamisesta.

Hipsin viime torstaina Kansallisteatterin näytökseen suoraan Peijaksen sairaalasta. Kipeää koipea särki inhottavasti, väsytti ja vitutti. Mieli oli valmiiksi virittynyt torjumaan kaiken, mitä näyttämöllä oli tarjolla.

Kirsikkapuisto kuitenkin mursi kevyesti kaikki nämä mielen muurit. Ilmeisesti lukitsematta oli tällä kertaa jäänyt myös se takaovi, jonka kautta vaikutteita syöpyy mieleen ilman tietoista kontrollia. Muuten on vaikea selittää tätä pitkää vuodatusta.

Taiteen kehityksestä tai merkityksestä on varmaan turha puhua. Yhtä hyvin voi yrittää keksiä vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.

Minusta on kuitenkin paikallaan, tai oikeastaan ihan välttämätöntä, että teatteri pyrkii aitoon vuorovaikutukseen sen maailman kanssa, joka alkaa heti teatterin ulko-ovelta. Näin on tehtävä, vaikka siellä ulkona sataisi räntää ja puhaltaisi kolkko koillistuuli.

Frankenstein

Kansallisteatterin Frankenstein on visuaalisesti ja äänimailmaltaan upeaa teatteria. Kuvassa olio Esa-Matti Long.  Kuva Stefan Bremer /Suomen Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Frankenstein on visuaalisesti ja äänimailmaltaan upeaa teatteria. Kuvassa olio Esa-Matti Long. Kuvat Stefan Bremer /Suomen Kansallisteatteri

Englantilainen näytelmäkirjailija Nick Dear on dramatisoinut uuden näytelmäversion Mary Shelleyn romaanista Frankenstein. Uusi tulkinta kantaesitettiin Lontoossa vuonna 2011. Uusi sovitus on uskollinen romaanin tarinalle päinvastoin kuin useimmat niistä lukemattomista elokuva- ja näytelmäsovitukset joita tarinasta on tähän mennessä tehty.

Kansallisteatterin johtajan Mika Myllyahon suurelle näyttämölle ohjaama suomenkielinen kantaesitys Dearin uudesta sovituksesta on visuaalisesti näyttävää teatteria. Näyttämökuvat ja muun muassa suurilla urkupilleillä esiin loihditut äänimaailmat ovat todella komeita upeasta aloituskohtauksesta lähtien.

Shelleyn Frankenstein oli 1800-luvun alussa sensaatio ja vielä suurempi sensaatio siitä tuli, kun suurelle yleisölle selvisi, että tämän kauhuromaanin oli kirjoittanut nainen. Frankensteinia on pidetty myös ensimmäisenä science fiction kirjana, siis kirjana, joka on aloittanut kokonaan uuden ja merkittävän genren kirjallisuudessa.

Kysymyksessä on siten suuri klassikko, jonka päälle on ehtinyt parissa vuosisadassa kasautua paksu kerros tulkintoja. Dear on pyrkinyt kaivamaan tämän kaiken rojun alta esille mahdollisimman autenttisen tarinan.

Yllättävää kyllä, tohtori Frankenstein ja hänen luomansa olio eivät tästä kasvojenkohotuksesta nuorru, vaan molemmat kärsivät lievästä anemiasta.

Kirjan alkuperäinen nimi Frankenstein, or the Modern Prometheus viittaa vanhaan kreikkalaiseen Prometheus-myyttiin.  Kysymys on siis varsinkin romaanin syntyaikoina höyrykoneineen ja sähkövirtoineen lähes kaikkivoivilta näyttäneiden tiedemiesten vastuusta.

Jostain syytä tänään vanhasta myytistä tulee mieleen pikemminkin megakonsertteja kiertävien rokkikukkojen touhut, kuin valtavan suureksi paisuneet tiedeyhteisön tekemiset tai tekemättä jättämiset. Toki maksa voi joutua koville niissäkin hommissa, kun menee varastamaan tulen jumalilta.

Shelleyn 1800-luvun maailmassa olisi vielä helppo tehdä suoraviivainen tulkinta. Luotu haastaa luojansa debattiin kysymällä, miten kaikkivaltias ja kaikkitietävä on voinut luoda jotain näin epätäydellistä? Ei siis ihme, että kirja herätti ilmestyessään 1818 myös ankaraa paheksuntaa.

Tosin tämä tulkinta ei mene yksi yhteen itse Prometheus-myytin kanssa. Antiikin Kreikan Prometheus oli titaani, joka loi ihmisen ja varasti heille tulen jumalilta. Eli asialla ei ollut täysin oppinut mestari, vaan jonkin sortin kisälli, joka tuhersi mestareiltaan varastamillaan työkaluilla hieman epäkuranttia tavaraa.

Hullut tiedemiehet on ihmiskunnan kauhugalleriassa siirretty kuitenkin jo ajat sitten varaston puolelle, ja jos heitä tarinan kannalta tarvitaan, paikalle kutsutaan todella eksoottista väkeä jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.

Pintaa raaputtamalla Frankensteinin tarinan alta löytyy psykologinen trilleri toiseudesta. Myllyaho ja kumppanit auttavat katsojan myös hyvään alkuun tällaisessa tulkinnassa painamalla käsiohjelmaan varsin seikkaperäisen kuvauksen kirjan kirjoittaneen Shelleyn elämänvaiheista. Se on todella kiinnostavaa luettavaa.

Mary Shelleyn äiti, lastenkirjailijana ja feministinä maineeseen noussut Mary Wollstonecraft kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin tyttärensä syntymän jälkeen. Kasvettuaan Marylla oli tilaisuus tutustua edesmenneeseen äitiinsä ja hänen ajatteluunsa äidiltä jääneen kirjallisen tuotannon kautta.

Kauaksi ei siis jää ajatus, että Mary on tavallaan itse tarinansa Frankensteinin hirviö, joka surmaa syntyessään oman äitinsä.

Äidin varhainen kuolema on myös romaanin tohtori Frankensteinin keskeinen motiivi luoda uutta elämää. Jostain syystä Dear on jättänyt tämän ulottuvuuden tarinasta omassa sovituksessaan lähes tykkänään huomiotta. Tai sitten en itse ole ollut ihan koko ajan hereillä näytöksessä.

Näytelmän skenografiasta vastaa tiimi, jossa on ollut mukana lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, musiikko Tapani Rinne, valosuunnittelija Ville Toikka, äänisuunnittelija Esa Mattila, video-ohjaaja Petri Tarkiainen ja naamioitsijoina Jani Kylmälä ja Tarja Ylianttila.

Kuten jo alussa tuli sanottua, jälki on kerta kaikkiaan komeaa.

Kansallisen näyttämön näyttelijät ovat tapansa mukaan loistavia. Ja mitä muskelit!

Hirviön rooli on näyttelijän kannalta aina varmasti hyvin inspiroiva ja Esa-Matti Longan tulkinnassa tämä olio saa paljon inhimillisiä ulottuvuuksia.

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.