Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.

 

Gunilla Hemming ja kaupunginteatteri haastavat katsojan ajattelemaan

Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva  Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri
Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin näytelmä Verkossa on pätevää journalistista työtä. Hemming on valinnut oman tiukan näkökulman maailmaa ravistelleeseen tietovuotoon ja ottanut perusteellisesti selvää tapahtumiin ja henkilöihin liittyvistä faktoista.

Hyvässä journalismissa lyödään kuivat faktat pöytään. Johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tämä pätee myös tällä kertaa Hemmingin näytelmään. Kriittinen mieli ottaa vastaa, seuloo, erittelee, hyväksyy tai hylkää.

Ohjaaja Milko Lehto on ymmärrettäväsi vaikeuksissa tällaisen tekstin kanssa. Hemmingin näytelmä ei ole amerikkalaisten rakastamaa tarinajournalismia, vaan tiukkaa asiaa. Siihen on teatterissa vaikea eläytyä. Teos haastaa katsojan ajattelemaan ja se on tunnetusti vaativaa puuhaa.

Esityksen vaativuus tekee Helsingin kaupunginteatterin Verkossa näytelmästä myös tavattoman kiinnostavan. Alkuhämmingin jälkeen nautin itse jokaisesta hetkestä.

Näytelmän alussa tunnerekisteri heilahti häpeän puolelle, myönnetään. Se ei ollut myötähäpeää tekijöiden puolesta, vaan häpesin sitä, miten kevein tiedollisin eväin olen itse tässä asiassa liikkeellä.

Käsiohjelmassa Hemming näyttää ammattikunnalle, jota myös tämän kirjoittaja edustaa, keskisormea ja ihan oikeutetusti. Internet on mullistanut perinteisten medioiden talouden ja vienyt mainostajien ja tilaajien lisäksi mennessään myös ison siivun ammattikunnan itseluottamuksesta.

Perinteisten helmasyntien lisäksi kuvaan on astunut nyt usein myös pelkuruus. Parempi laiha palkkashekki pivossa kuin kymmen lihavaa skuuppia oksalla.

Wikileaksin perustaja, australialainen Julian Assange (Niko Saarela)on meille kaikille ainakin jollakin tavalla tuttu. Mitään myyttistä sankaria, läppäri ojossa lohikäärmeen kimppuun karauttavaa Pyhää Yrjänää Assangesta ei kuitenkaan vielä pysty leipomaan. Tapaus on siihen liian tuore, itse asiassa ihan kesken vielä.

Hemming kertoo näytelmässään dramaattisista asioista. Kokonaisuus taipuu kuitenkin vaivoin draamaksi luonteensa takia. Eikä Verkossa ole myöskään valmis trilleri. Pahuuden voimat jäävät siinä vielä kasvottomiksi, ellei sellaisiksi miellä ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja noin yleensä ja kahden nuoren naisten raiskaussyytteitä tutkivaa naiskonstaapelia erikseen.

Yhdysvaltojen edellisestä ulkoministeristä Hillary Clintonista ei pysty millään leipomaan mitään Ilmestyskirjan ratsastajaa.

Assagne on edelleen eräänlaisessa kotiarestissa turvapaikassaan Ecuadorin Lontoo suurlähetystössä. Oikeus on antanut luvan luovuttaa Assange Ruotsiin, jossa häntä epäillään kahdesta raiskauksesta. Asian varsin perusteellinen käsittely näytelmässä antaa katsojalle ainakin hyvän kuvan siitä, mistä jupakassa on oikeasti kysymys.

Samalla tulee kerrottua, mitkä ovat voimasuhteet, kun tavallinen ihminen joutuu verkon riepoteltavaksi. Hirviö syö sekä prinsessan että puoli valtakuntaa.

Näytelmän alussa ja lopussa näytetään sotamies Bradley Manningin (Saska Pulkkinen) Irakin sodasta vuotamaan aineistoon kuuluvaa videota, jossa amerikkalaiset ampuvat Apace-taisteluhelikopterista konekiväärillä Bagdadissa kadulla liikkuvia siviilejä.

Hemming suhtautuu lähteisiinsä kriittisesti ja tarjoaa myös näytelmän katsojalle koukkuja, joihin tarttua. Näytelmän Assange kertoo tiedot vuotaneelle Manningille, että kyseinen video laitetaan jakeluun, kunhan sitä ensin on lyhennetty ja kuvan laatua parannettu.

Murha on murha. Yli sadan tuhannen siviilin tappaminen on sen sijaan oheisvahinko, kun politiikkaan tehdään toisin keinoin. Valtiomiesten ja -tekojen sarjaan siirrytään, kun uhriluku nousee miljooniin.

Hemmingin terävin kritiikki osuu tähän mittakaavaongelmaa. Tunnetasolla me olemme yhä Afrikan savannilla eläviä metsästäjä-keräilijöitä, joille merkityksellisiä lukusanoja on vain neljä: yksi, kaksi, kolme ja monta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveista meillä on usein paljon hatarampi käsitys. Varmasti ainakin Pentagonissa aivan muut tyypit kuin minunlaiseni kyökkipsykologit hakevat vastausta kysymykseen, miksi juuri Manning teki mitä teki. Hänen vuotamiinsa tiedostoihin oli pääsy noin sadallatuhannella muullakin ihmisellä.

Verkossa näytelmän poikkeusyksilö vastaan järjestelmä asetelmassa Assangen tai Hemmingin psykologisointi ei ole se pointti, vaan Hemming nostaa näytelmän asiakeskiöön sen, miten systeemi pyrkii mitätöimään Assangen ja kumppaneiden uskottavuuden, mitätöimällä heidän motiivinsa.

Hulluksi leimaaminen oli tehokas keino vaientaa toisinajattelijat edesmenneessä Neuvostoliitossa, mutta konsti näyttää toimivan hyvin myös länsimaisessa demokratiassa.

Yksilötasolla esiin nousee kysymys hakkeroinnin etiikasta. Käsiohjelman mukaan Assange on ohjelmoijana huippujätkä. Hän on 90-luvulla kirjoittanut muun muassa vapaan lähdekoodin porttiskannerin. Tällaiset porttiskannerit ovat nykyään verkossa rikoksia tehtaileville veijareille yhtä tärkeitä työkaluja kuin sorkkarauta ja dynamiitti vanhan liiton kassakaappimiehille.

Voiko ihminen asettua lain yläpuolelle, jos hän katsoo, että lain rikkomiseen on riittävän painava syy?

Näytelmän käsiohjelma on pieni tietopaketti aiheesta. Se kannatta ilman muuta ostaa. Käsiohjelmaan on otettu myös luku, joka kertoo Edward Snowdenin paljastuksista, jotka ovat tulleet julki vasta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Yhdysvaltojen NSA harjoittaa maailmanlaajuista verkkovakoilua. Snowdenin paljastusten valossa voi jopa epäillä, ettei Wikileaksin ympärille ryhmittynyt hakkeriyhteisö pysty pitämään Assangen lupausta Wikileaksille tietoja luovuttaneiden tietovuotajien anonymiteetistä.

Vasta 22-vuotias Manning maksaa jo nyt kovan hinnan kansalaisrohkeudestaan. Sotilastuomioistuin on tuominnut hänet Yhdysvalloissa 35 vuodeksi vankilaan. Manning joutuu istumaan tuomiostaan vähintään kolmasosan eli yhtä kauan kuin Suomessa murhasta elinkautiseen tuomitut keskimäärin.

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.