Avainsana: Sari Puumalainen

Jäniksen vuosi oli matka lapsuuden viattomuudesta aikuisuuden raakaan todellisuuteen – Näytelmän ensimmäinen jakso oli hauskinta kesäteatteria ikinä – Väliajan jälkeen toteutettu yllättävä käänne oli kuin nyrkinisku palleaan, kova ja armoton

Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa. Teatterin kuvapankin esityskuvissa ei ole yhtään kuvaa näytelmän toiselta jaksolta. Ehkä tarinan ravisuttava käänne on haluttu myös tällä tavalla pitää yllätyksenä. Marja Salo loisti tarinan jäniksenä. Kuva © Stefan Bremer

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.

Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.

Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.

Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.

Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.

Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.

Marjaisan eläimellistä menoa. Kuvan kohtauksessa Juha Varis esittää mansikkaa, Marja Salo jänistä, Tommi Korpela ihmistä, Heikki Pitkänen pääskystä ja Sari Puumalainen tikkaa. Kuva © Stefan Bremer

Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.

Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.

Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.

Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.

Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.

Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.

Poliisit ovat suomalaisen kesäteatterin vakiohahmoja. Reinikainen on saavuttanut tässä koomisten sinivuokkojen sarjassa ikonisen aseman. Kuvassa Heikki Pitkänen ja Juha Varis. Kuva © Stefan Bremer.

Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.

Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.

Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.

Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.

Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.

Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?

Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.

Monet meistä ovat viettäneet elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet äitiyspakkauksen tukevassa pahvilaatikossa. Tarinan kukkaislasten Vatasen (Tommi Korpela) ja jäniksen (Maja Salo) loistava tulevaisuus on kuvan kohtauksessa vielä tuolla jossakin. Kuva © Stefan Bremer

Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.

Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.

Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.

Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?

Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.

Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.

Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.

Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.

Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)

Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.

Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.

Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.

Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.

Jäniksen vuosi

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024

Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds

Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi

Lavastussuunnittelu Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno ja monitasoinen kasvutarina, joka houkuttelee katsojan myös perimmäisten kysymysten äärelle

Toni Harjajärvi näytteli herkästi ja koskettvasti. Petri Liski loisti näytelmän Bekimin isän, Bajramin roolissa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen

Uusperheen salatut elämät

Käsiohjelmassa Kirsi Porkka ja Marina Meinander kertovat metodista, jolla Kansallisteatterin Paha äitipuoli on tehty. On syvennytty, on keskusteltu ja vasta sitten kirjoitettu näytelmä uusperheen elämän kipupisteistä.

Totuus suomalaisen uusperheen elämästä käsikirjoittaja-ohjaaja kaksikko on käsiohjelman mukaan löytänyt sosiologian oppikirjoista ja internetin keskustelupalstoilta. Käsikirjoitus on ilmeisesti syntynyt tekijöiden välisen dialogin kautta.

Paha äitipuoli on näytelmänä kuin jakso Maikkarin Salatuista elämistä tai Ylen uudesta suosikkisarjasta Syke. Yhdennäköisyys ei liene sattuma. Sekä Porkka että Meinander ovat olleet aikoinaan tekemässä aikakin Ylen kestosuosikkia Kotikatua.

Kansallisteatterin Pahaa äitipuolta voi suositella katsojille, jotka ovat koukussa tällaisiin televisiosarjoihin. Minun mielestäni Paha äitipuoli on huonosti kirjoitettua ja ohjattua teatteria. Ainakin produktion ohjaamisen tämä käsikirjoituksen luonut voimakaksikko olisi voinut jättää osaavampiin käsiin.

Toki Pahassa äitipuolessa käsitellään todella tärkeitä teemoja, esimerkiksi nuorten tyttöjen seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Varmasti myös näytelmässä ahkerasti hoetut sanat, tissi, pillu, vittu ja perkele (perkele, jätä minut rauhaan), ovat voimaannuttavia, kun sanat on kirjoittanut nainen ja nainen niitä myös hokee näyttämöllä.

Tekijät ovat valinneet näytelmänsä tyylilajiksi komedian. Traaginen ja koominen eivät kuitenkaan tällä kertaa oikein kohtaa näyttämöllä. Liioittelu toki on teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta Porkka ja Meinander vetivät näytelmän lopussa hommat läskiksi kömpelösti toteutetun kermakakku naamaan slapstick-komiikalla.

Näytelmän loppuhuipennus oli ehkä jonkinlainen tekijöiden irtiotto heille tutusta television kotikatujen draamaformaatista. Tarinan yllättävästä käänteestä ei ollut kysymys, koska Pahan äitipuolen kaikki käänteet olivat samalla tavalla ennalta arvattavissa kuin televisiosarjoissa.

Farssi on komedian tyylilaji, joka on omimmillaan, kun kuvataan niitä hyveen kapealla kinttupolulla tapahtuvia horjahduksia, joita meille itse kullekin tapahtuu omista suurista luulosta huolimatta. Farssin voima perustuu siihen, että se tyypittelee meitä näiden pikkuheikkouksien perusteella.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten tämä dramaturginen ratkaisu sopi tematiikkaan, josta Porkka ja Meinander kirjoittavat näytelmän käsiohjelmassa. Farssi muuttaa näytelmän henkilöhahmot ihmistä jonkinlaisiksi esteettisiksi olioiksi.

Pirjo Lonka, Karin Pacius, Sari Puumalainen ja Juha Varis ovat hienoja näyttelijöitä. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevista Fanni Noroilasta ja Janna Räsäsestä epäilemättä kasvaa vielä aivan upeita teatterin ammattilaisia. Huonokaan käsikirjoitus tai ohjaus ei pysty kokonaan tuhoamaan teatterin suurinta vahvuutta elävien ihmisten läsnäolosta syntyvää vuorovaikutusta.

Kansallisteatterin taitavat ammattilaiset, lavastaja Katri Rentto, valomestari Aslak Sandström, äänisuunnittelija Mikki Noroila ovat pitäneet huolta siitä, että konventiot ovat kunnossa. Paha äitipuoli näyttää ihan oikealta.

Kriitikoilta Porkan ja Meinanderin Paha äitipuoli on saanut ylistäviä arvioita. Kannttaa lukea mitä Helsingin Sanomien Marja Säkö ja Demokraatin Rolf Bamberg näytelmästä , eh neljän tähden näytelmästä kirjoittavat.

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen — Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Papukaijakuumetta

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Marleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri — Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Matleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.

Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.

Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.

Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.

Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.

Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.

Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.

Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.

Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.

Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.

Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.

Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?

Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.

Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.

Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.

Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.

Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.

Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.

Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.

Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.

Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?

Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?

Vastaus on ikävän ilmeinen.