Avainsana: Vesa Vierikko

Anne Rautiaisen tulkinta Lokista on visuaalisesti häikäisevän upea moraliteetti – Anton Tšehovin oma ääni kuuluu sovituksessa kirkkaana yli sadan vuoden takaa

Kansallisteatterin Lokki alkaa kesäisestä idyllistä. Tarinan nuoret rakastavaiset Konstantin (Miro Lopperi) ja Nina (Aksa Kortti) eivät lopulta saa toisiaan. Nuoret erottaa toisistaan kunnianhimo ja väärät idolit. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kaunis, koskettava, herkkä, vaikuttava.

Kansallisteatterin Lokin visuaalinen kauneus vei mennessään jo avauskohtauksessa. Eikä illuusio murtunut edes teatterin äänentoistotekniikan pettämiseen keskiviikon näytöksessä. Ariel Remezin ja Félix Lunan Alfosina y el mar alkoi soida pätkimättä vasta uuden aloituksen jälkeen.

Anton Tehovin Lokin sovittanut ja ohjannut Anne Rautiainen on työryhmineen rakentanut näyttämölle mielenmaiseman, jonka meistä lähes jokainen tunnistaa omakseen. Oli kirkasvetinen järvi. Oli ranta laitureineen. Oli kynttilöissä palava elävä tuli. Oli kesäinen sade.

Rautiaisen tapa aloittaa oli hieno. Aluksi näyttämöä hallitsi Mari Kuusiluoman näyttelemä teatterin suuri diiva Irina Nikolajevna Arkadina liikkumattomalla tyyneydellään. Sitten näyttämölle astuivat muut tarinan roolihenkilöt toinen toisensa jälkeen.

Käsiohjelmaan on painettu Rautiaisen haastattelu, jossa hän kertoo työskentelymetodistaan. Hänelle ohjaaminen ja esitysten tekeminen ovat näyttämökuvien rakentamista. Rautiainen kertoo asioita kuvilla ja tähän laaja perehtyminen nukketeatteriin on antanut hänelle paljon työkaluja.

Vaikuttavan alun jälkeen upeat näyttämökuvat seurasivat toinen toistaan. Minä aloin tämän visuaalisen ilotulituksen keskellä miettimään, missä vaiheessa pyrkimyksestä täydellisyyteen tulee itsensä vastakohta?

Milloin saavutetaan Tšehovin maksimi, näytelmä, jossa ei ole yhtään elävää ihmistä?

Rautiainen on epäilemättä pohtinut tätä kysymystä myös itse. Lokki on teatteria teatterista ja näytelmän alussa Arkadinan poika Konstantin Gavrilovitš Treplev (Miro Lopperi) yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä ja tämän rakastajaan Boris Aleksejevitš Trigoriin (Jussi Lehtonen) avangardistisella näytelmällä, jossa kaikki elollinen on kuollut maan pinnalta.

Teatterikohtaus oli kaikessa karmivuudessaan myös koominen ja kohtauksen tragikoomisuutta alleviivattiin visuaalisin efektein.

Tšehov on itse luonnehtinut näytelmiään komedioiksi. Siksi ainakin minusta tuntui, että Rautiaisen sovituksessa mestarin oma ääni kuului poikkeuksellisen kirkkaana yli sadan vuoden takaa.

Lokki taipui upealle kaarelle draaman lakien mukaan. Näytelmän kaksi pahista tavallaan varastivat koko show’n. Kuusiluoman Irina Arkadia oli oikea freudilaisten jääkaappiäitien perikuva ja hänen rakastajansa, Lehtosen narsistinen Boris Trigorin kaikkien bändäreitään seksuaalisesti hyväksi käyttävien rockstarojen kantaisä.

Molemmat roolihahmot olivat muita ihmisiä asemallaan ja käytöksellään tuhoavia hirviöitä. Heidän vinksahtanut elämänasenteensa oli esityksessä visualisoitu myös näyttämölle yhdellä lavastuksen nerokkaalla yksityiskohdalla.

Ei siis ihme, että Lokin kantaesityksestä Pietarin Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 syntyi skandaali. Tosin skandaalin aiheuttivat ensi-illan surkeat järjestelyt, mutta voin hyvin kuvitella, miltä on tuntunut niistä aikalaisista, pietarilaisen taideyhteisön jäsenistä, jotka ovat tunnistaneet roolihahmoista itsensä ja Tšehovin pilkan.

Näytelmän Irina Arkadina kuvittelee askeleensa vielä olevan niin kepeä, että hän voi näytellä vaikka 15-vuotiasta tyttöä. Tšehov rajaa Arkadinan illuusioiden ja todellisuuden eron tekemällä tämän teatterin suuren diivan veljestä Pjotr Nikolajevitš Sorinista (Vesa Vierikko) 70-vuotiaan ja raihnaan vanhuksen.

Kirjailija Boris Trigorin on näytelmän roolihahmoista tavallaan omaäänisin, eräänlainen Tšehovin alter ego. Trigorin epäili oman taiteensa laatua. Se mikä vielä luomis- ja jopa editointivaiheessa näytti täydelliseltä, ei valmiina enää näyttänyt siltä, mitä tavoiteltiin.

Tätä epätoivoa kokevat varmasti lähes kaikki taiteilijat. Taideteoksen todellinen olemus paljastuu vasta dialogissa yleisön kanssa.

Ehkä oleellisempaa on se, ettei Trigorin kertaakaan epäillyt omaa moraaliaan tai eettisiä valintojaan.

Sama tauti tarttui myös Lokin nuoriin rakastavaisiin, kirjailijan urasta haaveilleeseen Trepleviin ja näyttelijäksi halunneeseen Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Molempien henkisen kamppailun fyysinen vastine näyttämöllä olivat kahdet tikapuut. Molempien kamppailu päättyi lopulta onnettomasti.

Onnettomia olivat tietenkin myös Maša (Emmi Parviainen), jonka palava rakkaus Trepleviin ei saa osakseen vastarakkautta ja Mašan äiti Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), jolla on rinnakkaissuhde kylän lääkärin Jevgeni Sergejevitš Dornin (Esa-Matti Long) kanssa.

Sorin on onneton, koska tuomarin virka oli jäänyt hänen ainoaksi rakkaudekseen.

Kaikki nämä roolihahmot toteuttavat draaman lakeja, jotka Tšehov itse on kiteyttänyt sanomalla, että kaikki onnelliset ihmiset ovat onnellisia samalla tavalla, kun onnettomat ihmiset ovat onnettomia jokainen omalla tavallaan.

Tarinan ainoa onnellinen ihminen on Taisto Reimaluodon valloittavan persoonallisella tavalla näyttelemä Ilja Afanasjevitš Šamrajev, Sorinin tilanhoitaja, jolle teatteri on ainoastaan mukavien muistojen ja hauskojen anekdoottien lähde.

Kaikki muutkin roolityöt ovat todella hienoja, kuten suuren klassikon pirtaan kuuluu. Tšehov itse kauhisteli aikalaistensa tulkintojen teatraalisuutta. Silti Kuusiluoman tyyneys ja raivo Arkadinan roolissa olivat vavahduttavaa seurattavaa.

Rautiaisen, Katri Renton, Saija Siekkisen, Ville Toikan, Esa Mattilan, Pyry Hyttysen ja Laura Sguereva-Coxin luoma skenografia oli häikäisevän upeaa työtä.

Lokki

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2019.

Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Koreografia Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videot Pyry Hyttinen

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen