Avainsana: Laura Sgureva

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan. Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun. Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua. Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.

Miten syleillä kokonaista maailmaa?

Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa saunotaan, ryypätään, lyödään korttia ja rähjätään oikein olan takaa. Silti tästä neljänäytöksisestä komediasta ei oikein ole koko kansan teatterikarnevaaliksi. Mika Myllyahon ja työryhmän tulkinta Anton Tshehovin suuresta klassikosta on sellaiseen tarpeeseen ehkä hieman liian älyllinen ja vaativa.

Erittäin kiinnostavasta esityksestä on siis kysymys. Myllyahon sovitus ja ohjaus on selvästi sukua Lauri Maijalan sovitukselle ja ohjaukselle Tshehovin Kolmesta sisaresta. Myös Kom-teatterin esityksessä jo yksi hullut teki enemmän hyviä kysymyksiä kuin kymmen viisasta ehtii vastata.

Myllyahon ja hänen työryhmänsä esittämät kysymykset ovat minusta erittäin hyviä. Myllyahon työryhmässä älynystyröitä on epäilemättä hierottu mustelmille asti.

Yhden avaimen Kirsikkapuiston arvoitukseen katsoja saa jo hankkimalla käsiohjelman. Siihen on painettu 19 riviä tekstiä ja 118 valokuvaa kohtauksista ja näyttelijöistä. Piti oikein laskea!

No toki käsiohjelman verbaalinen vihje on suoraan hevosen suusta. Siinä siteerataan Tshehovia, joka valittaa vaimolleen lähettämässään kirjeessä sitä, että teatterinjohtaja Vladimir Nemirovich-Danchenko ja ohjaaja Konstantin Stanislavski ovat vääntäneet hänen Kirsikkapuistonsa draamaksi.

Tasoja ja tulkinnanvaraa Tshehovin Kirsikkapuistosta löytyi siis jo ennen kantaesitystä 109 vuotta sitten. Myllyahon ja kumppaneiden sovitus ja toteutus vain alleviivaavat sitä, miten meidän tapamme sekä kertoa että ymmärtää tarinoita, ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa.

Maailmaa ei enää hallita sanan, vaan kuvan mahdilla. Meidän tapamme kerto ja ymmärtää tarinoita ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Esityksen esteettinen muoto osuu joka tapauksessa täsmäaseen tarkkuudella Tshehovin näytelmän temaattiseen ytimeen. Esityksessä ollaan hyvin konkreettisesti kahden maailman rajalla.

Meillä jokaisella on muistoja satavuotiaan Kansallisteatterin ”kirsikkapuiston” tähtihetkistä. Näistä menneistä tähtihetkistä Kirsikkapuistosta nousi heti mieleen Kristian Smedsin ylistetty ja parjattu Mental Finland. Tuolloin kansallisteatterin lavalle pystytetty teräskontti edustaa varmasti hyvin tärkeää virstanpylvästä, oikeaa järkälettä suomalaisen teatterin historiassa.

Tähän teräskonttiin kiteytyy nimittäin hyvin kirkas ajatus todellisuuden luonteesta.

Viittaukset toisiin teoksiin ovat taiteessa paitsi sallittuja myös välttämättömiä. On tietenkin löysää puhetta väittää, että jokin aihe on ajassa kiinni. Varmaa kuitenkin on se, että lahjakkaat tekijät joutuvat painimaan samojen kysymysten kanssa.

Hyvät kysymykset eivät aina johda uutta luoviin vastauksiin, vaan umpikujaan, tuhon estetiikkaan. Mitä sitten, kun kaikki kirsikkapuut on kaadettu ja teatterin kaikki lauteet on saatettu vihdoin johonkin tuottavampaan käyttöön? Tulevaisuus on avoin ja epävarma. Elämme välitilassa, jossa kaikki tuntuu olevan myytävänä periaatteista lavasteisiin.

Tshehovin Kirsikkapuiston tarkka ihmiskuvaus on tallella. Mukana ovat kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja tietenkin ihmisiä liikuttava rakkauden kaipuu ja se suurin kaikista, häpeä.

Hämmentävää on esityksen mittakaava. Tässä kirsikkapuistossa Kansallisteatterikin kutistuu kartanon kaluston yksityiskohdaksi, seinäkaapiksi, jonka kätköistä Gajev (Esko Salminen) kaivaa esiin vodkapullon ja tarjoaa itselleen ja sisarelleen Ranevskajalle (Tiina Weckströmille) tuikut murheeseen.

Kirsikkapuiston vertauskuvallisuus korostuu Myllyahon ja työryhmän sovituksessa. Se potkii katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Hakemattakin tulee mieleen maailmantalouden uusi marssijärjestys, jossa tuhansien miljardien pääomilla operoiva Kiina parhaillaan ihan kirjaimellisesti ostaa maita ja mantuja konkurssin partaalla horjuvilta entisiltä maailman mahtimailta.

Vanha junavertaus on Suomen EU-taipaleella kaluttu välillä loppuun asti. Kirsikkapuistossa se kuitenkin toimii hienosti.

Tosin tämä juna ei ole menossa Brysseliin, eikä edes Pariisiin, vaan pääteasema on jokin paljon ikävämpi paikka. Eikä edes siitä, että me suomalaiset saisimme matkustaa joka tapauksessa hamaan loppuun asti ensimmäisessä luokassa, ole enää mikään kirkossa kuulutettu asia.

Myös ilkikurinen viittaus Ilja Repinin maalaukseen Volgan lautturit toimii. Näiden vankkureiden vetojuhdiksi on valjastettu maailman sadat miljoonan inhimillisemmän ja paremman elämän toivossa raatavat köyhät ihmiset, joita tässä kohtauksessa edustaa vanha lakeija Firs (Ismo Kallio).

Pasi Lampelan Teatteri Jurkkaan tekemä ohjaus Marsha Normanin näytelmästä Hyvää yötä äiti muistutti minua siitä, miten nautittavaa hyvin perinteisiä keinoja käyttävä puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto loihtii näyttämölle niin massiivisen mielenmaiseman, että sen keskellä jokainen näyttelijä ikään kuin kutistuu. Eikä tätä muuta miksikään se, että heidän kasvonsa projisoidaan videoskriinille usean metrin korkuisina.

Illuusio läsnäolosta särkyy. Myllyahon ja työryhmän Kirsikkapuisto ei ole mielenmaisemana mikään maalaisidylli, vaan suurkaupunki.

Yksilötasolla katarsis voi toki johtaa euforiaan, jossa painavimman kritiikin kirjoittaa lopulta se valkotakkinen setä tai täti M3-lomakkeelle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitä ei voi rakentaa pelkästään tunteiden varaan. Lunastuskokemusta hakevien kannattaa mennä mieluummin vaikka palvotun staran rock-konserttiin.

Huonoimmassa tapauksessa näyttelijät joutuvat piehtaroimaan näyttämöllä alasti sulkia takapuolessa toteuttaessaan ”mestariohjaajan” narsistista itsetehostuksen tarvetta, kuten Harald Birger Olausen sattuvasti kuvaa Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Kirsikkapuiston syvintä olemusta.

Maailma ei ole jakamaton, vaan se koostuu monista sisäkkäisistä ja toisiinsa lomittuvista todellisuuksista. Kirsikkapuistossa Kansallisteatterin grand old ladyn Tea Istan piti näytellä Ranevskajan rooli ja Smedsin kauppias Lopahinin rooli.

Istalla on aikaisemmin ollut keskeinen rooli Smedsin ohjaamassa Vertigossa.

Ista luopui roolista vain viisi viikkoa ennen ensi-iltaa vakavan sairauden takia. Samalla myös Smeds jäi pois produktiosta ja hänen tilalleen tuli Jani Volanen.

Viisi viikkoa on lyhyt aika. Oliko esitys keskeneräinen, kuten on väitetty? En tiedä. Ongelma, jos sitä voi ongelmaksi sanoa, piilee siinä, ettei tämän vuodatuksen alkuun kirjoitettuun kysymykseen ole mitään kokoavaa vastausta.

Tai sellaista ei ole löydetty. Taiteesta ei kaiketi kuitenkaan edes kannata puhua, jos oikean vastauksen etsimistä ei edes yritetä.

Käsitteet valmis tai täydellinen eivät kumpikaan oikein sovi ainakaan minun taidekäsityksiini, eivät ainakaan silloin, kun kysymys on teatterista. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua. Sitä paitsi jopa Kansallisteatterin vieressä sijaitsevan rautatieaseman ”Kivimiehinä” tunnetut Lyhdynkantajat ovat parhaillaan remontissa. Eli se siitä valmiiksi saamisesta.

Hipsin viime torstaina Kansallisteatterin näytökseen suoraan Peijaksen sairaalasta. Kipeää koipea särki inhottavasti, väsytti ja vitutti. Mieli oli valmiiksi virittynyt torjumaan kaiken, mitä näyttämöllä oli tarjolla.

Kirsikkapuisto kuitenkin mursi kevyesti kaikki nämä mielen muurit. Ilmeisesti lukitsematta oli tällä kertaa jäänyt myös se takaovi, jonka kautta vaikutteita syöpyy mieleen ilman tietoista kontrollia. Muuten on vaikea selittää tätä pitkää vuodatusta.

Taiteen kehityksestä tai merkityksestä on varmaan turha puhua. Yhtä hyvin voi yrittää keksiä vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.

Minusta on kuitenkin paikallaan, tai oikeastaan ihan välttämätöntä, että teatteri pyrkii aitoon vuorovaikutukseen sen maailman kanssa, joka alkaa heti teatterin ulko-ovelta. Näin on tehtävä, vaikka siellä ulkona sataisi räntää ja puhaltaisi kolkko koillistuuli.

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.