Avainsana: Johannes Holopainen

Komin Pasi was here on koskettavaa ja merkityksellistä teatteria

pasi_1620_press — Näytelmän Hemmo (Juho Milonoff) ja Pasi (Johannes Holopainen) ovat lapsina parhaita kavereita. Veikko Nuutisen näytelmä etenee takaumina, joissa Hemmo muistelee lapsuuttaan ja ystäväänsä Pasia. Käännekohdassa ystävien tiet eroavat ja näytelmän tekijät haastavat katsojan vastamaan kymykseen, miksi samalaisen lapsuuden kokeiden poikien elämänurat lähtevät kulkemaan niin eri suuntiin. Kuva Tanja Ahola/Kom-teatteri

Veikko Nuutisen Pasi was here on hienosti kirjoitettu tarina 80-luvulla syntyneiden kasarilasten elämästä. Lauri Maijala on tehnyt näytelmästä uransa ehkä hienoimman ja ainakin tasapainoisimman ohjauksen. Huikean Kom-teatterin näytelmästä tekee kerta kaikkiaan upea näyttelijäntyö.

Useimmilla meistä on ystäviä, jotka olemme tunteneet lapsuudesta asti. Nämä ystävät ovat ainutlaatuisia ainakin siinä mielessä, että meillä on kyky nähdä tai ehkä oikeammin muistaa kaikenikäisinä. Kom-teatterin näytelmässä Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi pystyivät luomaan tuon saman illuusion näyttämöllä.

Jopa teatterissa, joka on taiteista ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisin, näin voimakkaita elämyksiä kokee harvoin.

Lastenteatteria ei varmaan syyttä pidetä maailman vaikeimpana teatterin tekemisen lajina. Ainakin aikuisen katsojan mielestä lapsia näyttelevät aikuiset ovat tavallisesti lähinnä kiusallista katsottavaa. Hyvin luontevalla läsnäolollaan Enckell, Holopainen, Milonoff ja Melasniemi onnistuvat murtaa näytelmän lapsirooleissaan tämän muurin.

Nuutinen ja Maijala ovat molemmat 80-luvulla syntyneitä kasarilapsia. Lapsen silmin nähty ajankuva on näytelmässä varmasti tarkka ja osuva. Yksilötasolla tarina kertoo Hemmon ja Pasin ystävyydestä. Samat lapsuudenkokemukset jakaneista lapsista vain Hemmo pärjää elämässään.

Nuutisen teksti menee kuitenkin paljon syvemmälle. Näytelmän hienosti ajateltu tematiikka kiteytyy kysymykseen, miksi samanlaisen lapsuuden pienellä eteläsavolaisella paikkakunnalla eläneistä pojista toinen pärjäsi ja toisen elämä päättyi traagisesti?

Vastaus Nuutisen esittämän kysymykseen vie näytelmän teemat yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Näytelmän 80-luvullasyntyneet lapset elivät nuoruuttaan ja joutuivat tekemään monet elämänsä tärkeimmät päätökset 90-luvulla, keskellä Suomen taloushistorian toistaiseksi pahinta lamaa.

Näytelmän oppimisvaikeuksista kärsivä Pasi joutuu kohtamaan samat sadistiset nöyryyttämisrituaalit, jotka ovat tuttuja suomalaisen koululaitoksen kynsiin aikaisemmilla vuosikymmenillä joutuneille lapsille.

Edellisillä vuosikymmenillä syntyneillä lapsilla oli enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia löytää työelämästä itselleen yhteisöjä, joiden varaan on voinut rakentaa elämänsä ja toimeentulonsa.

Tänään tämä nuoria ihmisiä vuohiin ja lampaisiin jakava koneisto jauhaa vielä kovemmalla voimalla kuin 90-luvulla. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneet lapset ovat tämän päivän kasarilapsia. Tosin nyt vielä 90-luvun aikana jollakin tavalla toimineet yhteiskunnan turvaverkot rapautuvat vauhdilla, kun Suomesta ollaan tekemässä uudestaan tylyä luokkayhteiskuntaa.

Samalla rapautuu omaan mahdottomuuteensa myös Suomessa vielä 80-luvulla voimissaan ollut yhtenäiskulttuuri. Nuutisen näytelmän Pasi syyttää epäonnistumisestaan itseään ja suuntaa ahdistuksesta syntyvän aggression itsensä. Tänään syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla aikuisilla on heidän itsensä muodostamien yhteisöjen lupa syyttää esimerkiksi maahanmuuttajia ahdingostaan ja vihata.

Näytelmän ohjannut Maijala on ilmeisesti niitä poikkeusihmisiä, jotka psykologien palikkatesteissä kuittaavat milloin tahansa vähintään 150 pojoa.

Maijala vetää ohjauksissaan ja sovituksissaan ajoittain mutkat suoriksi vauhdilla, jonka perässä meidän hidasjärkisempien on vaikea pysyä. Maijala on ohjaajana sirkustirehtööri, jonka työkalupakista löytyy temppu poikineen. Ehkä yllättävää on se, että ainakin minun mielestäni Maijalan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan henkilöohjaus.

Itse pidin tavattomasti Maijalan Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönään ohjaamasta Muoviukkelista, jossa varsinkin Minja Kosken roolityö oli hengästyvän täydellinen.

Kom-teatterin käsiohjelmassa mainitaan erikseen, että Nuutisen näytelmän sovitus on Maijalan ja työryhmän yhteistyötä. Teatteri on yhteisön taidetta. Kom-teatterin Pasi was here on upea esimerkki siitä, miten koskettavaa ja ajatuksia herättävää taidetta tällä metodilla parhaimmillaan syntyy.

Esko Nummisuutari, Soldier of Odin

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.

Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.

En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.

Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.

nummi4 — Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.

Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.

Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.

On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.

nummi2 — Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.

Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.

Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.

Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.

Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.

No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.

nummi3 — Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.

”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”

Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.

Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.

Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.

Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia. Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.

Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.

Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.

Kun tyyny on vahvempi kuin pää

Johannes Holopaisen näyttelijäntyö oli fyysisesti vahvaa tekemistä. Puhetekniikan puolella Holopaisella oli yllättäviä vaikeuksia. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ilkka Saastamoinen

Ohjaaja Essi Räisäsellä on ilmiselvä taipumus ottaa itselleen mahdottomia haasteita. Räisäsen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander oli lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, Dalton Trumbon Sotilaspojasta näyttämösovituksen tekeminen on vielä monta kertaluokkaa haastavampi juttu.

Trumbon vuonna 1939 ilmestyneestä pasifistisesta romaanista on tehty 70-luvun alussa myös elokuva. Todennäköisesti yhden ihmisen pää sisäisiin tapahtumiin ydinalueellaan keskittyvä teksti toimisi esittävän taiteen puolella parhaiten kuunnelmana.

Räisänen on omassa sovituksessaan turvautunut keventämiseen. Nuoren Johannes Holopaisen jatkuvaan liikkeeseen perustuva läsnäolo näyttämöllä on oikeastaan kasvottomaksi, kädettömäksi ja jalattomaksi sodassa runnellun Trumbon sotilaspojan vastakohta. Kontrasti kuitenkin toimii ihan hyvin. Jotain yhteisestä kokemuksesta on lupa jättää toki myös katsojan vastuulle.

Esityksen lataus syntyy nuoren ihmisen energisestä elämänuskosta ja siihen liittyvästä narsismista. Räisäsen ohjaama Sotilaspoika on eräänlainen selfie, katsokaa minua!

Ei siis ihme, jos esimerkiksi Etelä-Saimaan kriitikko Maaria Drake on ylistävässä arvostelussaan langennut loveen. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Kaupunginteatterin Sotilaspojassa ollaan ihan oikeasti teatterin tekemisen, tai ainakin näyttelijäntyön ytimessä. Kyllä kasvoton, jalaton ja kädetön roolihenkilö voi hyppiä, pomppia ja tehdä näyttämöllä sulavia kuperkeikkoja, kun asiat niin vaativat.

Katsokaa minua, tai kun kyse on teatterin kaltaisesta kollektiivin tekemästä taiteesta, katsokaa meitä!

Omat pulmansa aiheuttaa ehkä Pentti Saarikosken suomennos. Saarikosken aikanaan suomentaman Sotilaspoika ja J. V. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat enemmän Saarikosken kuin kirjat kirjoittaneiden kirjailijoiden näköisiä.

Räisänen kertoo lukeneensa Saarikosken suomentaman Sotilaspojan 16-vuotiaana. Elämän ja kuoleman välimaastossa riippuvan raajansa ja aistinsa menettäneen Joen tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Räisäsen sovituksessa on mukana hienoja oivalluksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän rinnastaa sotamies Joen haavoittumisen raiskaukseen, on osuva. Kommentillaan Räisänen tekee terävän havainnon väkivallan luonteesta myös sodan todellisuuden ulkopuolella. Raaka väkivalta vahingoittaa uhria aina pysyvästi.

Leikkauslistoja laativassa Suomessa ajankohtainen on myös Räisäsen näytelmässä tekemä kysymys, kenellä on ylipäätään oikeus elää?

Trumbon pasifististen teemojen käsittely ei kuitenkaan kokonaisuutena onnistu aivan yhtä ansiokkaasti. Esityksessä pohdiskeluun yksilön ja yhteisön suhteesta mennään tunne edellä.

Räisänen tekee sovituksessaan aikahypyn toisen vuodesta 1939 vuoteen 2015. Aikahyppy ei kirkasta Trumbon analyysiä yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Vasemmistolainen Trumbo kritisoi aseet siunaavaa kirkkoa. Räisänen on korvannut uskonnon lähes kokonaan rockkonserteista tutulla konserttiestetiikalla.

Parhaat konserttikokemukset varmaan monen kohdalla ainakin muistuttavat uskonnollisille kokemuksille ehkä tyypillistä yhteisöllistä hurmosta. Teatterissa sähkökitaraan tartutaan nykyisin kuitenkin usein asiaa sen kummemmin miettimättä. Omaa suhdetta kulttuurin, jossa olemme kasvaneet, ei kyseenalaisteta.

Kirjan luku, jossa Jeesus pelaa sököä rintamalle matkaavien poikien kanssa heidän tulevasta kohtalostaan, jää Räisäsen sovituksessa vähän pliisuksi. Meidän sotilaspojallamme käy vain huono mäihä pelissä.

Kunnollisen analyysin puute johtaa tietenkin väistämättä hieman likilaskuiseen lopputulokseen. Vihollista ei voi ampua, koska vihollinen on meidän jokaisen korvien välissä. Väite pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta on sen kansalaisten, yksilöiden summa.

Jotkut evoluutiopsykologit perustelevat sotien väistämättömyyttä samanlaisilla latteuksilla. Valtio ei kuitenkaan ole mikään elävä organismi, jota ohjaavat molekyylitasolla toimivat ”itsekkäät” geenit.

Ja kovin hampaatonta on myös puhdasverinen idealismi. Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.

Toisaalta yksilötasolla heräsi tietysti kysymys, mikä on näytelmän kuvaama hirvittävän inhimillisen kärsimyksen fokus, jos meidän sotamiestämme ei olisi runneltu sodassa, vaan hän olisi menettänyt aistinsa, puhekykynsä, kasvonsa ja raajansa aivan arkisessa liikenneonnettomuudessa?

Räisäsellä on aikahypylleen tietenkin perusteet. Hän haluaa sanoa näytelmällään, että ekokatastrofin partaalla hoippuvasta maailmasta on tullut eräänlainen sotamies Joe, joka ei pysty enää kommunikoimaa kuin hakkaamalla päällään morsemerkkejä sairaalan tyynyyn. Ihmiskunta ei ole tyytynyt ampumaa itseään vain jalkaan, vaan ruma reikä on tullut keskelle otsaa.

Omaa päätään tyynyyn hakkaavat enää monessa limessä turhautuneet ympäristöliikkeet.

Pauli Riikosen esitystä varten tekemä äänimaailma on hieno, mutta se eli esityksessä omaa elämäänsä.

Lauantain esityksessä yleisö koostui pääasiassa meikäläisen ikäisistä pappa- ja mummokansalaisista. Sotilaspojan varsinaiselle kohdeyleisölle, tämän päivän teini-ikäisille jopa Martin Luther King ja Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike tai Falklandin sota ja rautarouva Margaret Thatcher lienevät tuiki tuntemattomia historiallisia henkilöitä.

Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja Nyt ja sen kuuluisa kohtaus, jossa amerikkalainen ratsuväki käy helikoptereilla hyökkäykseen vietnamilaista kylää vastaan Richard Wagnerin Valkyria oopperan tahdissa, saattaa olla myös tuttu tämän päivän nuorille.

Petri Mätön ja Topi Jukan valosuunnittelu jäljittelee kliinistä sairaalaympäristöä ja sopii tietenkin ainakin esityksen alkuperäiseen teemaan kuin nenä päähän.

Holopaisella on näyttelijänä tanssijan habitus. Nykyajan teatterissa hyvin treenattu kroppa ja muskelit kuuluvat asiaan. Fyysisyyttä korostava teatteri ja tanssi ovat taiteina lähestyneet voimakkaasti toisiaan. Holopainen ei kuitenkaan ole ammattitanssija, vaan hän opiskelee ymmärtääkseni parhaillaan näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa.

Hieman yllättävää oli esityksessä se, että Holopaisella on vielä selviä puutteita puhetekniikan puolella. Kaikista pitkän monologin repliikeistä ei hyvällä tahdollakaan saanut mitään selvää.

Blogista on poistettu yksi sana 3.3. kello 13.47.

Kun sydän sanoo kyllä ja järki ei

Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.

Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.

Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.

Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.

Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.

Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.

Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.

Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.

Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.

Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.

Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.

Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.

Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.

Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.

Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.

Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.

Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.

Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.