Avainsana: Juha Siltanen

Kansanmurhien huippuosaaja Tyrvännön suviyössä – Himmlerin Suomen matkan tarkoitus ja inhimillisen pahuuden arvoitus jäivät avoimiksi kysymyksiksi – Juha Siltasen uusi näytelmä oli haastava teatterikokemus   

Konsta Laakson tulkinnassa näytelmän Himmler oli hermoherkkä idealisti ja fanaattisen uskon sokaisema intellektuelli. Annuska Hannulan teki lääkintäkenraalimajuri Suolahden sisäkkö Annista modernin nykynaisen, johon fasismin seireenilaulu ei vedonnut. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Juha Siltasen näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö oli vaativaa puheteatteria. Merkitysten ja piilomerkitysten tulva vaati myös katsojalta ponnistelua. Tampereen Teatterin näyttelijät pärjäsivät hyvin tässä teatterin kuninkuuslajissa. Himmlerin Suomen vierailun syyt ovat yhä arvailujen varassa ja arvoitukselliseksi jäi myös tämä historian kauhukabinetin ihmishirviö. Pelkään pahoin, että itse vietin torstaina Frenckell-näyttämön katsomossa Tyrvännön suviyössä väärinymmärryksen juhlaa.      

Valtakunnanjohtaja, SS-Reichsfürer Heinrich Himmler vieraili Suomessa kolme kertaa. Juha Siltasen näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kertoo tuosta kolmannesta vierailusta ja päivistä, jotka SS:n ja Gestapon pelätty päällikkö vietti suomen armeijan lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden Petäyksen huvilalla Tyrvännössä.

Tampereen Teatterin kantaesitys ei ole varsinaisesti historiallinen näytelmä. Ensi-illassa se oli yritys ymmärtää pahuuden psykologiaa. Tavallaan Siltasen näytelmä sopii siihen jatkumoon, jossa sodan jälkeen syntyneet yrittävät kuvata tämän historian toistaiseksi suurimman kansanmurhan kauhuja ja syitä. Näihin kymmeniin viime vuosina julkaistuihin kirjoihin ja tarinoihin on sisään kirjoitettu sama kysymys.

Himmlerin kolmannen vierailun tarkoitusta ei tiedetä. Virallisen selityksen mukaan Himmler oli Suomessa lomalla. Hän tapasi vierailun aikana armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin, presidentti Risto Rytin ja pääministeri Jukka Rangellin. Suomen ylin johto piti visusti huolta siitä, ettei Himmlerin kanssa käydyistä keskusteluista jäänyt kirjallisia dokumentteja. Rangellin myöhempien suullisten lausuntojen mukaan Himmler otti keskusteluissa esiin juutalaiskysymyksen.

Niin kauan kuin totuutta ei tiedetä, lienee spekulointi luvallista. Näin Siltanen perustelee näytelmänsä monitasoista rakennetta käsiohjelman esipuheessa. Spekulaatiota on tietenkin myös Siltasen versio Himmlerin salkkuun liittyvästä tarinasta. Kuvasiko Valpon agentti laukun sisältämät asiakirjat ja mistä Himmlerin laukusta tarinan mukaan löytynyt Suomen juutalaisten nimilista oli peräisin?

Purkaessamme myyttejä ja yrittäessämme ymmärtää, me helposti luomme uusia myyttejä. Tämä on ollut Siltaselle näytelmää kirjoittaessaan ilmeinen ja tiedostettu ongelma. Hän ei ole voinut luottaa siihen, että me katsojat tunnemme historiaa ja tunnistamme kuka ja mikä Himmler oli miehiään.

Heti näytelmän alussa tarjoilija Saga (Elina Rintala) antoi meille yksityiskohtaisen kuvauksen Ukrainan joukkomurhista ja tuhoamisleirien kaasukammioiden kauhuista. Juutalaiskymyksen lopullisesta ratkaisusta päätettiin Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942, jonka jälkeen juutalaisten joukkotuhonta ampumalla, luotien shoah Ukrainassa muissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa alkoi toden teolla. Ensimmäinen tuhoamisleiri Treblinka aloitti toimintansa heinäkuussa 1942.

Tavallinen suomalainen, ei edes Helsingin Seurahuoneen tarjoilija ja huippukokki ei voinut tietää mitään holokaustista elokuussa 1942. Suomen poliittisella johdolla oli varmasti jonkinlainen käsitys joukkomurhista, mutta ei varmasti tietoa niiden laajuudesta. Suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS-pataljoona siirrettiin Ukrainaan joulukuussa 1941.

Itse asiassa holokausti oli Suomessa vaiettu asia myös sodan jälkeen aina siihen asti, kun televisio esitti amerikkalaisen draamasarjan Polttouhrit vuonna 1978.

Tarjoilijan hahmolla on epäilemättä historiallinen esikuvansa. Roolihahmolle annettu nimi Saga, josta näytelmän Himmler (Konsta Laakso) innostui kovin, on selkeästi Siltasen kommentti tähän myyttien ongelmaan. Eduskunnan nykyinen puhemies ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on blogissaan kutsunut kulttuuripoliittisen keskiöön uudelleen noussutta keskustelua holokaustista ”holo-hölinäksi”.

Suomalainen Felix Kersten oli näytelmän renessanssihahmo, historiallisena henkilönä itseoppinut kansanparantaja ja puoskari, joka Himmlerin hierojana hankki itselleen jonkinlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Näytelmän asetelmat pakottivat meidät katsojat arvailemaan Himmlerin ja Kerstenin suhteen todellista laatua. Kuvassa Konsta Laakso ja Kerstenin roolin näytellyt Jarkko Tiainen. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri     

Myyttien tasolla Siltasen näytelmän peilasi terävästi maailmaa, jossa äärioikeistosta on jälleen tullut merkittävä poliittinen tekijä ja uhka.

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa, lienee edelleen vaikuttavin kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä. Siltanen ei ilmiselvästi edes pyrskinyt tähän. Toki metsään tehty sieniretki ja näytelmän Himmlerin linkolalainen intoilu luonnon ja luonnossa elävien eläinten puolesta antoi tarinalle ja sen keskeiselle hahmolle koomisia piirteitä. Miljoonien ihmisten murhaamisen organisoinut mies piti näytelmässä villieläinten metsästystä eettisesti ja moraalisesti ongelmallisena.

Myös näytelmän Felix Kerstenin (Jarkko Tiainen) esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Felix Kersten oli Suomen kansallisuuden saanut virolainen seikkailija, kansanparantaja ja puoskari, joka taidoillaan hankki Himmlerin hierojana eräänlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Himmlerin hovissa Kersten kantoi titteliä lääkintäneuvos, mutta hän ei ollut koulutukseltaan lääkäri.

Natseja palvelleen Kertenin maine on edelleen kyseenalainen. Sodan jälkeen hän leipoi itsestään juutalaisten pelastajana sankaria. Näytelmässä Siltanen on tehnyt hahmosta Tyrvännön hämäläisen Mikä-Mikä-Maan haltijakummin, joka saa sormia näpäyttämällä asiat tapahtumaan. Natsien kauhuhallintoon ja sen edustajiin liittyi myös farssimaisia piirteitä, joihin vain omaan näkemykseensä sokeasti luottavat idealistit voivat langeta. Tätä näkökulmaa Siltanen oli korostanut myös ohjauksessaan. Näyttämöllä oli kolme pariovea, joita avattiin ja suljettiin yhtä mittaa yllättävien sisääntulojen merkiksi kuin perinteisessä ovifarssissa ikään.

Myös näytelmän luutnantti Eino E. Suolahti (Antti Tiensuu) hahmo perustui historialliseen henkilöön. Näytelmässä Himmler viritti huvilalla tulkkina toimineelle Suolahden pojalle hunaja-ansan. Himmler komensi sotilaspalvelijansa Conrad Gerhardin (Arttu Soilumo) luomaan intiimin suhteen Suolahteen. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuus oli aivan kirjaimellisesti kuolemansynti ja pitkässä saunakotauksessa näytelmän Suolahti ja Gerhard kävivät syvällisen keskustelun rakkauden reunaehdoista totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Himmler alkoi kiristää Suolahtea. Tässä yhteydessä mainitaan myös suomalalaisten vapaaehtoisten SS-pataljoona. Itse näin saunakohtauksen allegoriana Himmlerin ja Kerstenin suhteesta. Millaista oli luonteeltaan tuo parantava hieronta, jolla Kersten hoiti Himmlerin vatsakramppeja. Mielikuvat viime vuosisadan psykiatriasta, jossa lääkärit hoitivat hysteriaksi kutsuttua luulosairautta hieromalla käsin ja myöhemmin tarkoitusta varten kehitetyillä laitteilla naispotilaiden vulvaa.

Nykyaikaan pohdintansa pahuuden anatomiasta Siltanen toi tarinan naisten kautta. Saga, Anni (Anna Pukkila) ja Aino (Annuska Hannula) antoivat kukin vuorolla ja kaikki yhdessä Himmlerin kuulla kunniansa. Näitä nuoria naisia ei fasismin lumovoima vietellyt. Monimielinen alaviite ”julmurin suviyö” viittaa Ainon ja Himmlerin pitkään öiseen kävelyretkeen järven rannalla.

Tutkimusten mukaan nuorten miesten ja nuorten naisten arvot jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Miesten ja naisten arvomaailmat eriytyvät toisistaan ja tämä on globaali ilmiö. Miehet ovat keksimäärin yhä konservatiivisempiä ja naiset keskimäärin yhä liberaalimpia ajattelussaan. Maailmankuvat eriytyvät.    

Vieras eli julmuri suviyössä on muodollisesti perinteistä puheteatteria ja sitä merkityksillä ja arvoituksilla raskautettua puhetta oli valtavasti. Näyttelijöille tällainen teatteri on haaste. Näyttelijäntyön laadusta kertoi jotakin se, että jokaisesta vuorosanasta sai hyvin selvää. Karaktäärit tietenkin tahtoivat hukkua tämän sanatulvan alle. Vieras eli Julmurin suviyö oli oivaltamisen ei tunteen teatteria.

Ne tunteet oli ladattu Siltasen ja Juha Koskisen laatimaan näytelmän äänimaisemaan. Ohjaajana Siltanen pyrki ensemblensä kanssa myös tarmokkaasti särkemään näyttämön neljännen seinän. Kohtaukset laajenivat näyttämöltä Frenckell-näyttämön keskikäytävälle.

Jyrki Pylvään suunnittelema lavastus ja Mika Hiltusen salosuunnittelu istuivat hyvin näytelmän pelkistettyyn teatteriestetiikkaan. Mari Pajulan pukusuunnittelussa on pyritty autenttisuuteen. Arkistokuvien perusteella Himmler käytti Suomen vierailulla Wehrmachtin kenttäharmaata uniformua eikä SS:n tavallisesti käyttämää mustaa.  

Me palvomme nykyisin mammonan ohella myös osaamista. Suomeen pitää jostain taikoa lisää huippuosaajia pelastamaan tämä maa konkurssilta. Schutzstaffel SS ja Gestapo olivat aikoinaan huipputehokkaita ja järkyttävä tuhovoimaisia organisaatioita. Sellaisten organisointi ei onnistut pelkällä maalaisjärjellä. Agronomipohjalta ponnistanut Himmler oli organisaattorina oman alansa huippuosaaja, kansanmurhien toteuttamisen erikoisasiantuntija.

Ajatus tästä on tietenkin vastenmielinen ja ikävä. Se tulee kuitenkin helposti mieleen, kun tietää, millaista valtaa suuret teknologiayhtiöt maailmassa käyttävät. Väitetään, että OpenAI:n ChatGPT on ”maailmankuvaltaan” liberaali nörtti. Sen tuotokset heijastelevat tekoälyä miljoonilla dokumenteilla opettaneen asiantuntijayhteisön maailmakuvaa ja asenteita. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin saamme tuta sähköisen version Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Xi Jinpingin maailmasta ja maailmakuvasta.  

Vieras eli Julmurin suviyö

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.2. 2024

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen

Lavastuksen suunnittelu Jyrki Pylväs

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Jouni Koskinen, Juha Siltanen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Johanna Vänttinen

Rooleissa: Konsta Laakso, Annuska Hannula, Jarkko Tiainen, Antti Tiensuu, Topi Kohonen, Elina Rintala, Anna Pukkila, Matti Hakulinen, Arttu Soilumo

Kun sydän sanoo kyllä ja järki ei

Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.

Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.

Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.

Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.

Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.

Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.

Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.

Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.

Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.

Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.

Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.

Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.

Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.

Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.

Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.

Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.

Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.

Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.