Miiko Toiviainen on oman elämänsä lempeä studiokriitikko

Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.

Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi Aino Pennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.

Esityksen alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.

”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan ­– joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Oman identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava huumorintaju.

Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.

Ainakin minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.

Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.

Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.

Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.

Toiviainen on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain onnellisessa perheessä.

Toisena punaisena lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia, transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia, insinöörejä ja opettajia.

Toiviainen muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on omanlaisensa.

Entä jos oikeutesi olla sellainen kuin olet, kiistetään?

Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Ihmisen, jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.

Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.     

Kepeä elämäni

Miiko Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20

Ohjaaja Riikka Oksanen

Dramaturgi Aino Pennanen

Sävellys- ja äänisuunnittelu Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo

Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen

Enkelien Janus kasvoilla on vain yksi ilme


Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.

Kansallisteatterin Alina on tehty muoto edellä.

Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.

Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.

Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.

Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.

Oksasen mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Etäännyttäminen on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino, sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole aina erityisen kiinnostavaa.

Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.

Salo on aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Myös Oksanen kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.

Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia läpimurtoja.  

Alina

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Elli Salo

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Keijonen

Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Kun sydän sanoo kyllä ja järki ei

Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.

Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.

Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.

Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.

Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.

Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.

Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.

Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.

Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.

Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.

Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.

Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.

Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.

Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.

Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.

Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.

Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.

Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.