Avainsana: Ville Virtanen

Kapsäkin Äärimmäisyys oli lumoavan kaunista elokapinaa – palatseista inhimillisiin mittoihin sovitettu ooppera oli ilmaisuvoimaista teatteria

Kuvassa keskellä Jaakko Junttila, jonka hurja parkour tarinan rosvona näytti välillä hengenvaaralliselta touhulta. Myös mezzosopraano Jeni Packalén (kuvassa vasemmalla) sai Claran roolissa kiipeillä hienoja vertikaalisia linjoja vetäneen Ville Virtasen lavastuksessa. Kuva Tero Vihavainen/Musiikkiteatteri Kapsäkki

Musiikkiteatteri Kapsäkin Äärimmäisyys oli vaikuttava esteettinen elämys. Teos oli niin kaunis, että sitä on vaikea kuvata sanoin. Antti Nylénin kirjoittamassa libretossa Franciscus Assisilaiselta kysytään, mitä on täydellinen onnellisuus?

Epätäydellisessä maailmassa tuohon kysymykseen ei taida olla yhtään täydellistä vastausta. Sama epätäydellisyys pätee myös kieleen jolla me puhumme ja ajattelemme. Tätä kirjoittaessani sulattelen yhä sitä voimakasta tunnereaktiota, jonka upea teos herätti minussa.

Olen aina rakastanut oopperaa – etäältä, kuten saavuttamatonta pitää rakastaa. Olin silti yllättynyt, tai pitäisikö sanoa suorastaan järkyttynyt siitä, miten tavattoman ilmaisuvoimaista ooppera voi olla, kun se tuodaan palatseista inhimilliseen mittakaavaan rakennettuun tilaan. Musiikkiteatteri Kapsäkki antoi tälle esittävän taiteen muodolle aivan oman mittakaavan eikä tätä mittakaavaa missään nimessä pidä sanoa pienoisoopperaksi.

Minulla ei ole koulutuksen ja kokemuksen tuomaa osaamista Maija Ruuskasen sävellysten analysointiin. Tiedän toki, että musiikki on lähempänä sitä todellisuutta, jota voidaan kuvata tarkasti vain matemaattisten kaavojen avulla, kuin puhuttu kieli. Silti tässä emootio meni järkeilyn edelle.

Niin varmasti pitääkin olla. Käsiohjelmassa Ruuskanen kertoo, että taide on hänelle tapa jäsentää tunteita, ajatuksia ja maailmankuvaa. Äärimmäisyys kertoo tunnetasolla ilmastoahdistuksesta. Ruuskasen mukaan on turhauttavaa tajuta oma pienuutensa ja saamattomuutensa. On helppo käpertyä, sulkea silmänsä, valehdella, teeskennellä ja tuudittautua. On vaikeaa, lähes mahdotonta muuttua, luopua aktiivisesti, muuttaa omaa elämäntapaansa ja maailmaa.

Jos tulkitse oikein, Ruuskasen mielestä meidän ajattelussamme on universumin kokoinen mittakaavavirhe. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Äärimmäisyys ei ole kuolinmessu maapallon biosfäärille ja ihmiskunnalle, vaan meidän nykyiselle elämäntavallemme.

Nylénin libreton kieli oli kauniin runollista. Sen toistot istuivat minun korvissani saumattomasti Ruuskasen sävelkulkuihin ja saivat yhdessä OMO Ensemble –kuoron soimaan kauniisti.

Yhdellä tasolla Äärimäisyys kertoo Italiassa 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Giovanni di Pietro di Bernardonesta, rikkaaseen sukuun syntyneestä pojasta, joka nuorukaisena luopui kaikista etuoikeuksistaan ja maallisista mukavuuksista. Kirkko julisti hänet myöhemmin pyhimykseksi.

Francisko Assisilaisen valintoja on reilut 800 vuotta palvottu ja irvistelty äärimmäisenä elämäntapana. Nylénin libretossa hän toimii myös peilinä meidän omalle äärimmäisyyteen viedylle elämäntavallemme.

Hämmentävää on, mitä Nylén kirjoittaa käsiohjelmassa Franciscon ja häntä seuranneiden fransiskaanimunkkien elämäntapaan liittyvästä filosofiasta. Franciscolle luonto oli kaikki mitä on. Hänen käsityksensä mukaan sitä ei voi edes suojella tai tuhota. Tämä voi hätkähdyttää meitä, mutta tässä hämmentävän modernissa ajatuksessa kysymys on mittakaavasta. Universumi on ollut vajaat 14 miljardia vuotta sellainen kuin se on ja se jatkaa olemassaoloaan vielä hyvin kauan sen jälkeenkin, kun meitä ei enää ole.

Ehkä Franciscus uskoi samaan täydellisen välinpitämättömään jumalaan kuin me tämän päivän ateistit.

Oopperan ohjannut Juulia Tapola oli vetänyt esityksen osatekijät hienosti yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi. Ooppera alkoi konserttiestetiikalla, jossa kuoro lauloi näyttämön parvella. Sen jälkeen siirryttiin hyvin orgaaniseen esittämiseen. Kuoron jäsenten sijoittelu kohtauksissa näyttämöllä oli niin taitavaa työtä, että jokainen heistä sai ikään kuin oman tunnistettavan roolihahmonsa.

Esityksen liike-energia ja dynaamisuus huipentuivat Jukka Tarvaisen huimaan koreografiaan. Pyhää Franciscusta esittäneen Tarvaisen ja rosvoa esittäneen parkourkouluttaja Jaakko Junttilan tanssin liikekieli eteni vertikaalisesti pitkin näyttämölle pystytettyjä putkitelineitä välillä hengenvaralliselta näyttävällä tavalla.

Tarinan kertojana toimi pyhän Claran osassa mezzosopraano Jeni Packalén. Hänen upea äänensä ja tyylikäs esittäminen antoivat esitykselle sen viimeisen silauksen, joka sai ainakin minut ajattelemaan, että olen saanut kokea jotakin ainutkertaista, jotakin sellaista, joka tekee ihmisen ainakin hetkeksi lähes täydellisen onnelliseksi.

Packalénin koulutetun äänen resursseista ja volyymista kertoi jotakin jo se, että eturivissä istuneet tytöt peittivät korvansa käsillään hänen lauluosuuksiensa aikana.

Äärimmäisyys

Kantaesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä 14.10.2021

Libretto: Antti Nylén

Sävellys: Maija Ruuskanen

Ohjaus: Juulia Tapola

Koreografia: Jukka Tarvainen

Parkour: Jaakko Junttila

Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Pukusuunnittelu: Jenni Nykänen

Äänisuunnittelu: Maija Ruuskanen

Esiintyjät

Pyhä Clara: mezzosopraano Jeni Packalén

Kuoro: EMO Ensemble

Pyhä Franciscus: Jukka Tarvainen

Rosvo: Jaakko Junttila

Urkuharmoni: Maija Ruuskanen

Kuoronjohto: Kristina Bogataj

EMO Ensemblen laulajat

Sopraanot: Eliisa Heinilä, Saara-Kaisla Kangas, Iiris Kekäle, Elina Rantanen

Altot: Karita Hakala, Sini Kangas, Siiri Karjalainen, Veera Tuhkala

Tenorit: Arttu Brax, Janne Hovi, Akseli Savola

Bassot: Juha Aalto-Setälä, Matias Hintsa, Eero Smeds, Aleksi Vänttinen

Enkelien Janus kasvoilla on vain yksi ilme


Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.

Kansallisteatterin Alina on tehty muoto edellä.

Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.

Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.

Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.

Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.

Oksasen mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Etäännyttäminen on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino, sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole aina erityisen kiinnostavaa.

Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.

Salo on aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Myös Oksanen kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.

Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia läpimurtoja.  

Alina

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Elli Salo

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Keijonen

Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä