Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Uusperheen salatut elämät

paha
Pahan äitipuolen tarina alkaa kahden eronneen huoltajan Sari (Sari Puumalainen) ja Otson (Juha Varis) humalaisesta yhden yön suhteesta. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Käsiohjelmassa Kirsi Porkka ja Marina Meinander kertovat metodista, jolla Kansallisteatterin Paha äitipuoli on tehty. On syvennytty, on keskusteltu ja vasta sitten kirjoitettu näytelmä uusperheen elämän kipupisteistä.

Totuus suomalaisen uusperheen elämästä käsikirjoittaja-ohjaaja kaksikko on käsiohjelman mukaan löytänyt sosiologian oppikirjoista ja internetin keskustelupalstoilta. Käsikirjoitus on ilmeisesti syntynyt tekijöiden välisen dialogin kautta.

Paha äitipuoli on näytelmänä kuin jakso Maikkarin Salatuista elämistä tai Ylen uudesta suosikkisarjasta Syke. Yhdennäköisyys ei liene sattuma. Sekä Porkka että Meinander ovat olleet aikoinaan tekemässä aikakin Ylen kestosuosikkia Kotikatua.

Kansallisteatterin Pahaa äitipuolta voi suositella katsojille, jotka ovat koukussa tällaisiin televisiosarjoihin. Minun mielestäni Paha äitipuoli on huonosti kirjoitettua ja ohjattua teatteria. Ainakin produktion ohjaamisen tämä käsikirjoituksen luonut voimakaksikko olisi voinut jättää osaavampiin käsiin.

Toki Pahassa äitipuolessa käsitellään todella tärkeitä teemoja, esimerkiksi nuorten tyttöjen seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Varmasti myös näytelmässä ahkerasti hoetut sanat, tissi, pillu, vittu ja perkele (perkele, jätä minut rauhaan), ovat voimaannuttavia, kun sanat on kirjoittanut nainen ja nainen niitä myös hokee näyttämöllä.

Tekijät ovat valinneet näytelmänsä tyylilajiksi komedian. Traaginen ja koominen eivät kuitenkaan tällä kertaa oikein kohtaa näyttämöllä. Liioittelu toki on teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta Porkka ja Meinander vetivät näytelmän lopussa hommat läskiksi kömpelösti toteutetun kermakakku naamaan slapstick-komiikalla.

Näytelmän loppuhuipennus oli ehkä jonkinlainen tekijöiden irtiotto heille tutusta television kotikatujen draamaformaatista. Tarinan yllättävästä käänteestä ei ollut kysymys, koska Pahan äitipuolen kaikki käänteet olivat samalla tavalla ennalta arvattavissa kuin televisiosarjoissa.

Farssi on komedian tyylilaji, joka on omimmillaan, kun kuvataan niitä hyveen kapealla kinttupolulla tapahtuvia horjahduksia, joita meille itse kullekin tapahtuu omista suurista luulosta huolimatta. Farssin voima perustuu siihen, että se tyypittelee meitä näiden pikkuheikkouksien perusteella.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten tämä dramaturginen ratkaisu sopi tematiikkaan, josta Porkka ja Meinander kirjoittavat näytelmän käsiohjelmassa. Farssi muuttaa näytelmän henkilöhahmot ihmistä jonkinlaisiksi esteettisiksi olioiksi.

Pirjo Lonka, Karin Pacius, Sari Puumalainen ja Juha Varis ovat hienoja näyttelijöitä. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevista Fanni Noroilasta ja Janna Räsäsestä epäilemättä kasvaa vielä aivan upeita teatterin ammattilaisia. Huonokaan käsikirjoitus tai ohjaus ei pysty kokonaan tuhoamaan teatterin suurinta vahvuutta elävien ihmisten läsnäolosta syntyvää vuorovaikutusta.

Kansallisteatterin taitavat ammattilaiset, lavastaja Katri Rentto, valomestari Aslak Sandström, äänisuunnittelija Mikki Noroila ovat pitäneet huolta siitä, että konventiot ovat kunnossa. Paha äitipuoli näyttää ihan oikealta.

Kriitikoilta Porkan ja Meinanderin Paha äitipuoli on saanut ylistäviä arvioita. Kannttaa lukea mitä Helsingin Sanomien Marja Säkö ja Demokraatin Rolf Bamberg näytelmästä , eh neljän tähden näytelmästä kirjoittavat.

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.