Jäniksen vuosi 2013

Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Liisa Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri
Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Riikka Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Maailma on menossa päin helvettiä. Sen me tiedämme.

Eikä matka ole enää pitkä. Perillä ollaan, kun maapallon keskilämpötila nousee nykyisistä lukemista vielä viisi astetta. Vaikka tällä reissulla varmasti rähjääntyy, meidän ei tarvitse kärvistellä enää tässä nykyisessä kiirastulessa kuin muutama vuosikymmen.

Ryhmäteatterin Jäniksen vuoden käsiohjelmassa synkistellään oikein olan takaa. Myös näytelmän toteutus on monta astetta krouvimpaa kamaa kuin Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitus tästä Kristian Smedsin Arto Paasilinnan samannimisestä romaanista dramatisoimasta näytelmästä.

Esa Leskisen ohjaamassa Ryhmäteatterin versiossa kukkaislapset loistavat poissaolollaan.

Ainakin yhdessä asiassa Lappeenrannan kaupunginteatterin riemastuttavan valoisa ja Ryhmäteatterin synkkää synkempi versio kulkevat käsi kädessä. Molemmissa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt romaani Jäniksen vuosi on kertomus yhden miehen kapinasta järjestelmää vastaan. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa pidetään yhtä: yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta.

Sama teema toistuu myös Ryhmäteatterin esityksessä. Tosin tällä kertaa toivoa paremmasta annetaan vasta upeasti toteutetussa loppukohdassa. Tästäkin notkosta voidaan vielä nousta, jos meitä pitkäkorvaisia vain löytyy tarpeeksi ja löytyyhän meitä.

Yhteistä näille kahdelle Jäniksen vuodelle on myös se, että molempien alussa pohditaan taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Se mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, satua. Mutta miten lienee asiat siellä oikeassa elämässä, teatterin ovien ulkopuolella? Millaisia satuja me sepittelemme itsellemme turvataksemme oman mielenrauhamme?

Smeds dramatisoi ja ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran tallinnalaiselle von Krahl teatterille vuonna 2005. Smeds on ollut mukana tekemässä Jari Juutisen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitusta ja Ryhmäteatterin käsikirjoittajiksi on merkitty Smeds, Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Leskinen on ohjannut Jäniksen vuoden omintakeisella tyylillään. Volyyminappula käännetään heti kohta kaakkoon ja meno näyttämöllä on raplakkaa kuin savolaisella hullujenhuoneella, missä jäniksen kanssa liikkuva Vatanen myös ymmärrettävästi pääsee vierailemaan.

Ja mikä on ohjatessa. Ryhmäteatterilla on riveissään näyttelijöitä, jotka venyvät tarvittaessa aivan uskomattomiin suorituksiin. Sellaiseksi voi hyvin nimetä vaikka Taisto Oksasen ja Juha Pullin oopperaduetto. Herroista mustarastaista lähtee tarvittaessa ääntä kuin Placido Domingosta ja Luciano Pavarottista ikään.

Robin Svartström hallitsee Vatasen roolissa näyttämöä jo pelkillä ilmeillä. Svartströmin murheellisen miehen mimiikka on niin loisteliasta, että se käy jo yksin perustelusta hyvin runsaalle videoiden käytölle.  Viime vuosisadan alun Hollywoodissa miehestä olisi varmasti leivottu mykkäelokuvan tähti.

Huipennuksensa tämä sanaton viestintä saavuttaa koskettavassa loppukohtauksessa, jossa kuviin astuu toinen tämän karun tyylin mestari. Miehen nimeä en tässä kerro. Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi on syytä mennä katsomaan itse.

Freelancer näyttelijä ei Suomessa elä pelkästään teatteria tekemällä. Näytteleminen televisiosarjoissa ja elokuvissa tekee näyttelijästä helposti kovin tutun oloisen. Sanotaan, että kasvot kuluvat telkkarissa ellei sitten satu olemaan Martti Suosalon kaltainen lähes kasvoton ihmemies.

Tunnustan, seuraan ihan innoissani Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamaa Taivaan tulia, joka on jatkunut telkkarissa jo vuodesta 2007.

Niin tai näin, Minna Suuronen kättelee joka tapauksessa kätevästi Jäniksen vuodessa jopa housutonta miestä. Suurosen varsinainen bravuuri on kohtaus, jossa hän esittää savolaisen mielisairaalan ylihoitajaa.

Nuoruuden raikkautta näyttämölle tuo esityksen jänis Anna-Riikka Rajanen. Rajanen laulaa Jäniksen vuoden loppukohtauksessa niin koskettavasti, että mieleen tulivat ne 60-luvun lopun kultaiset vuodet.

Jäniksen rooli on Rajasen taiteellinen lopputyö. Rajanen opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa.

Teatterista on hauska kirjoittaa, vaikka minulla ei moiseen puuhaan ole mitään kompetenssia. Esitysten arvottaminen on kuitenkin vähän liian vaativaa puuhaa meikäläiselle puhumattakaan, että eri esityksiä pitäisi laittaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Sen uskallan sanoa, että pidin todella paljon Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksestä. Juutisen ohjaama Jäniksen vuosi on tavattoman kekseliästä ja raikasta tekemistä. Lappeenrannan kaupunginteatterin ei tarvitse yhtään kainostella tai vähätellä omaa osaamistaan ja teatterin taiteellista tasoa valtakunnallisessa vertailussa.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta

Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen
Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on väkevää, ajoittain hulvattoman hauskaa teatteria, jossa jokainen näyttelijä saa vuorollaan loistaa tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Arto Paasilinnaa on meillä totuttu pitämään viihdekirjailijana. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinnan kirjailijanlaatu on nähty terävämmin. Viimeistään Kristian Smedsin dramatisointi avasi jopa minunlaiseni tollon silmät näkemään, että Paasilinnan kieltämättä hyvin epätasaiseen tuotantoon sisältyy kirjoja, joissa on klassikon ainesta.

Paasilinnan Jäniksen vuosi taipuu moneksi. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on sävyiltään ja tunnelmiltaan hyvin erilainen esitys kuin Smedsin dramatisoima ja ohjaama kantaesitys Jänese aasta Tallinnan Von Krahl –teatterissa reilut puoli vuosikymmentä sitten.  Totuudentorvi toimittaja Vatasen kädessä on muuttunut pystykorvasta haulikoksi ja tarkkuusammunnan asemasta nyt täräytellään hehtaaripyssyllä.

Paasilinnan kirjan perusteemat nousevat kirkkaasti esiin myös Lappeenrannan esityksessä. Ne eivät ole muuttuneet. Kysymys on vapaudesta ja sen rajoista. Teatterin maailmassa lähtökohta on helppo muuntaa kysymykseksi reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman suhteesta.

Näytelmä alkaa tarinan kovasti Liisa Sofia Pöntisen oloisen jäniksen karvalakki korvilla esittämällä pitkällä monologilla, jossa tätä kysymystä pohditaan perusteellisesti.

Paasilinnan kirjan keskiössä on ihmisen luontosuhde. Vatanen aloittaa yhden miehen kapinan omaa luonnottomaksi kokemaansa elämäntapaa vastaan.

Yhtenäiskulttuuri on aika lailla epämääräinen käsite. Silti maailma on varmasti muuttunut rajusti vuodesta 1975, jolloin Jäniksen vuosi ilmestyi. Sitä Suomea, jossa maaseutukioskin nuori ja hemaiseva myyjätär pystyi tarjoamaan kylmän Pepsin asemasta vain lämmintä ”Kolloo”, ei enää ole, eikä myöskään Hymyn kaltaisia koko kansan skandaalilehtiä.

Jari Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa Vatasen elämän kipupisteet päivitetään uudelle vuosituhannelle. Esitys korostaa yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tämä julistus ei ole Paasilinnan individualismia korostavassa tarinassa, vaan esityksen muodossa.

Katsojalle tästä annetaan hyvä vihje jo käsiohjelmassa. Ohjelmaan on painettu piirroskuva kuumailmapallosta. Kysymys kuuluu, mikä pitää kuumailmapallon ilmassa?

Luulen, että tästä löytyy vastaus myös tarinan jäniksen esityksen alussa esittämiin kysymyksiin taiteen olemuksesta ja mahdollisuuksista. Ihmissuhteet, ihmisen asema yhteisössä tai paremminkin yhteisöissä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan hyvin konkreettinen, reaalimaailman asia. Ne ovat meidän itse kunkin elämän ehkä tärkeimpiä reunaehtoja.

Paasilinnan kirjan tarina on todennäköisesti lähes jokaiselle katsojalle jo entuudestaan tuttu. Juutisen ohjauksen episodimainen rakenne noudattaa myös uskollisesti tässä kirjan rakennetta.

Näytelmän kieli on ronskia. Se sopii. Juuri näin kirveellä veistettyä suomalainen karvalakkihuumori on, kun älynystyröitä ja volyyminappulaa on hierottu muutaman promillen voimin oikeaan asentoon.

Minua riemastuttivat esityksessä sen monet viittaukset aikaisempiin teatteriesityksiin ja tämän päivän poliittista todellisuutta kommentoivat sukkeluudet.

Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vatasen metsään kadottaneet työkaverit juopottelevat Imatran Valtionhotellissa, vie katsojan noin vain aikamatkalle ja keskelle Jouko Turkan luomaa teatterimaailmaa.

Kohtaus, jossa poliisit pidättävät Vatasen ja jäniksen, toi mieleen Kristian Smedsin näytelmän Mental Finland. Kohtauksessa kierrätetään populaarikulttuurin arkkityyppejä. Tosin Jäniksen vuodessa ironia on huomattavasti lempeämpää ja päivänpolitiikkaan liittyvät irtovitsit todella meheviä.

Kaikki kohtaukset eivät tietenkään toimi yhtä hyvin. Esimerkiksi kirjan kohtaus, jossa Vatasen ja jäniksen asuttamalle erämaakämpälle pölähtää helikoptereilla joukko ulkomaalaisia diplomaatteja ei näytelmän turistiversiona oikein avautunut ainakaan minulle.

Hykerryttävän hauska sen sijaan oli esimerkiksi yleisön spontaanit aplodit saanut kohtaus, jossa matkustettiin Mikkelin Paskabussienlinja-auton kyydissä kohti Savoa Scott Mackenzie – vainaan 60-luvun superhitin If You’re Going To San Francisco tahdeilla.

Näytelmän näyttelijöitä Seppo Kaisanlahtea, Liisa Sofia Pöntistä, kaupunginteatterin riveihin palannutta Jussi Johnssonia, Jarno Kolehmaista, Anna-Kaisa Makkosta ja Turo Marttilaa en varmaan edes osaa kyllin kehua. Aivan upeaa!

Jokainen painaa oman roolinsa ja siihen kuuluvat bravuurit läpi taidolla ja tekemisen riemulla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Ainakin tällaiselle, omassa työssään raskaimmalla mahdollisella tavalla möhlineelle, alimman palkkaluokan vuorokulille Jäniksen vuosi kävi teatterielämyksen ohella myös terapiasta.

Kyllä se päivä aina jossain vaiheessa paistaa risukasaankin, kun tukea ja myötätuntoa saa omalta työyhteisöltä.

Kesällä yllättäen edesmenneen Riitta Ukkosen lavastus ja puvustus, Olli-Pekka Pyysingin ja Jani Polan äänimaailma, Timo Hämäläisen valot, Kimmo Pasasen videot ja Mikko Kurenniemen upeat lavastemaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Pelkistetty ja hienon hieno skenografia istui kuin nenä päähän näyttelijöiden voimakkaaseen läsnäoloon perustuvaan esitykseen.

Näytelmän käsikirjoittaja Kristian Smeds tuli ensi-illassa kumartamaan yleisölle muiden tekijöiden kanssa. Smeds myös onnitteli halauksilla muita työryhmän jäseniä.

Luulen, että Smeds on ollut vahvasti mukana myös produktion harjoituksissa. Se, että Jäniksen vuotta ei Lappeenrannassa markkinoida maailmalla Suomen tunnetuimman ohjaajan ja teatterintekijän nimellä, alleviivaa esityksen perusteemaa.

Ohimennen ensi-illan jälkeen tapaamani Smedin päällimmäinen murhe oli se, että Veeran kammarissa saman päivän esitettyä Vierailijoita oli tullut katsomaan hänen lisäkseen vain kuusi katsojaa.

Samaa painotetaan myös ulkoasultaan vaatimattomassa käsiohjelmassa. Jäniksen vuosi on leimallisesti työryhmän produktio.

Mitä muuta? No pitää kertoa vielä ainakin se, että minulla on ollut ilo ja kunnia kerran päätä ilmojen teille Jouni Ruotsalaisen kuumailmapallolla ilmeisesti juuri siinä matkustajakorissa, johon Vatanen ja jänis rakentavat näyttämöllä yhteisen pesänsä.