Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.  

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila

Tarpeettomien ihmisten varasto

Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli
Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

 Tuli tässä taannoin moitittua kavereille Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Tuukka Vartiaista turhan kovin sanoin. Ohjaaja Taru Mäkelän ohjaama Varasto on selvästi ennakko-odotuksia kehnompi elokuva.

Ennakko-odotukset perustuivat tietenkin Arto Salmisen loistavaan pienoisromaaniin Varasto, jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Olen nähnyt myös yhden Salmisen kirjasta dramatisoidun näytelmän. Jyväskyläläisen Vakiopaine teatterin tulkinta Salmisen synkästä yksinpuhelusta oli kerrassaan mainio.

Mikä sitten Mäkelän elokuvaversiossa mättää? No ainakin käsikirjoitus. Hänninen on Mäkelän kanssa siistinyt Salmisen rujon runollista kieltä.

Lopputulos ei ole erityisen onnistunut. Salminen kirjoitti kaikki kirjansa kielellä, johon ei ole mitään lisättävää. Äärimmäisen tiheäksi kirjoitetusta tekstistä ei voi myöskään ottaa mitään pois.

Vartiainen moitti kritiikissään elokuvan loppua täysin keinotekoiseksi ja on siinä ihan oikeassa.

Salmisen kuvaama ihmisten varasto on pohjavireeltään varsin synkkä tarina ihmiselon raadollisuudesta. Salmisen kirja ilmestyi vuonna 1998 heti maan taloushistorian pahimman lamakauden jälkeen.

Eikä tuolloin työttömiksi jääneiden puolen miljoonan suomalaisen varasto oli vieläkään loppuun myyty. Koneiston tarpeettomiksi leimaamia ihmisiä riittää, ja elämme parhaillaan jälleen uuden syvän taantuman kynnyksellä.

Hänninen on elokuvantekijäksi heittäytynyt pappi. Hesarin haastattelussa Mäkelä tunnustaa myös sen, että Salmisen tekstiä piti loiventaa rahoittajan takia.

Mäkelä haki elokuvalleen rahoitusta Kirkon mediasäätiöltä, joka ei ensin suostunut rahoittamaan hanketta Salmisen kirjan rivon kielen takia.

Hännisen ja Mäkelän käsittelyssä Salmisen satiiri on muuttunut jonkinlaiseksi kansankomediaksi, tai ”reheväksi duunarikomediaksi”, jollaisena elokuvan tuottaja sitä markkinoi.

Haastattelussa Mäkelä kertoo etsineensä elokuvalle käsikirjoittajan, jonka maailmannäkemys on juutalaiskristillinen ja joka tunnistaa Salmisen tarinassa toivon ja armon mahdollisuuden.

Elokuvan nähtyään minä jäin ihmettelemään, mikä ihme sai Mäkelän tarttumaan juuri Salmisen romaaniin. Salminen varmaan pyörii haudassaan.

Elokuva pystyy kuitenkin hengissä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Vesa Vierikko, Juha Muje ja Esko Salminen näyttelevät tapansa mukaan upeasti.  Tarinan Rousku, Raninen, Karita ja kumppanit ovat joka tapauksessa lihaa ja verta, ihan oikean ihmisen oloisia.

Ilmaa ympärilleen elokuva saa Jouko Seppälän kuvauksesta. Helsinki elää ja hengittää Seppälän kuvissa.