Porilaisten marssi parrasvaloihin on fyysisen teatterin juhlaa

Edessä Otava Enseblen näyttelijät Ida Sofia Fleming, Jarno Malinen ja Taru Huokkola. Takarivissä Sigi Tolon muusikot Jantso Jokelin, Sampo Laakkonen ja Chep Pippola. Kuva Otava Ensemble/Tomi Glad
Edessä Otava Enseblen näyttelijät Ida Sofia Fleming, Jarno Malinen ja Taru Huokkola. Takarivissä Sigi Tolon muusikot Jantso Jokelin, Sampo Laakkonen ja Chep Pippola. Kuva Otava Ensemble/Tomi Glad

Porilaisen Otava Ensemblen Afganistan käy kiinni hyvin ajankohtaiseen ja merkitykselliseen aiheeseen. Näytelmäkirjailija Paula Vesala on kirjoittanut oman veljensä kertomuksista näytelmän ISAF-joukoissa palvelleiden suomalaisten kokemuksista.

Ohjaaja Tapio Kankaanpää kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten meillä jokaisella on tarve kokea oma elämämme mielekkääksi. Sanoilla ja teoilla pitää olla merkitystä. Afganistaniin parikymppiset värvätyt lähtevät hyvien ansioiden ja seikkaillun perässä.

Samat syyt houkuttelevat juuri nyt myös nuoria toisen polven maahanmuuttajia värväytymään Islamilaisen kalifaatin uskonsotureiksi Syyriaan ja Irakiin. Työttömyyden ja näköalattomuuden vaivaamassa Suomessa on vaikea kokea elämää mielekkääksi ja pyhäksi. Mahdollisuus tulla joksikin, vaikka sitten oman hengen uhalla, on syötti, jolla terroristien on helppo saada toimettomia nuoria miehiä pyydykseen.

Tällaisen vanhan jäärän pääkopassa kirjainyhdistelmä PMMP ei kilauta mitään kelloa. No tiedän toki, että kahden nuoren naisen Paula Vesalan ja Mira Luotin duo oli aikoinaan huippusuosittu.

Monipuolisesti lahjakkaan Vesalan nimi on kuitenkin tuttu teatterin piiristä. Hän on muun muassa säveltänyt musiikkia Susanna Kuparisen ja kumppaneiden dokumenttiteatteria edustavaan komediaan Neljäs tie. Tämä Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä on lokakuussa tulossa ensi-iltaan Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Vuonna 2011 Sibelius-Akatemian kouluttama Vesala ryhtyi opiskelemaan dramaturgiksi Teatterikorkeakoulussa. Tänä syksynä hän siirtyi opiskelemaan teatteria elokuvan pääkaupunkiin Los Angelesiin Yhdysvaltoihin.

Image lehden haastattelussa Vesala kertoo yhden syyn, miksi hän vaihtoi menestyksekkään muusikonuran näytelmäkirjailijan kapeaan leipään: ”Teatteri on minulle vielä vapaan taiteen Mekka, jossa parhaimmillaan kaikki on mahdollista.”

Olen teatterin intohimoisena katsojana ja kokijana ehdottomasti samaa mieltä.

Vesalalla on esikoisnäytelmässään aiheeseensa terävä näkökulma, joka poikii mielekkäitä kysymyksiä. Se tärkein kysymys on tällä hetkellä myös tavattoman ajankohtainen, missä kulkee sodan ja rauhan raja?

Suomi on ollut mukana Naton ISAF-operaatiossa kumppanimaana. Vaikka Suomi ei virallisesti ole sodan osapuoli, vaan turvaamassa Afganistanin heiveröistä rauhantilaa, hyvin monet suomalaissa ISAF-joukoissa palvelleet kärsivät sotaneuroosista, kuolemanpelon ja sodan kauheuksien näkemisestä aiheutuvista posttraumaattisista oireista.

Kesällä 2006 Maimanassa Pohjois-Afganistanissa suomalaiset joukot joutuivat useita tunteja kestäneeseen tulitaisteluun puolustaessaan tukikohtaansa. Neljä suomalaista upseeria palkittiin sen jälkeen Vapaudenristillä, kunniamerkillä, jota ei ole jaettu taiteluissa kunnostautuneille jakosodan jälkeen.

Vesalan mielestä Suomi on ollut Afganistanissa sotaa käyvä maa ja hän myös perustelee näkemyksensä.

Käsiohjelmassa Vesala kirjoittaa Naton joukkojen sotarikoksista, jotka ovat jääneet pimentoon. Näytelmässä suomalainen jääkäri Jesse ampuu vahingossa invalidin, joka on palauttamassa Jessen aseveljen Jaren varastettua rynnäkkökivääriä takaisin sen oikealle omistajalle.

Käsitteellä collateral damage on huono kaiku. Sodan oheisvahingoilla ja puolustuskyvyttömään siviiliväestöön kohdistuvalla terrorilla, johon myös liittoutuneet turvautuivat kauhistuttavan laajassa mittakaavassa toisessa maailmansodassa, on meidän länsimaisessa ajattelussa kuitenkin selvä ero. Motiivi ratkaisee. Suojatiellä lapsen päälle ajanutta autoilijaa ei tuomita murhasta, vaikka teko olisi ollut tuottamuksellinen.

Oheisvahingon aiheuttajan kokemaan syyllisyyteen ja siitä kumpuaviin posttraumaattisiin oireisiin länsimaisella oikeusfilosofialla ei tietenkään ole juuri vaikutusta.

Ohjaaja Tapio Kankaanpään lähestymiskulma Vesalan tekstiin on kiinnostava. Sovituksen lähtökohtana on kysymysten kysymys, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekkään? Sodan olosuhteissa ihmisen on lähes pakko kysyä tätä itseltään, koska elämä voi päättyä jo seuraavan silmänräpäyksen aikana. Vanhan hokeman mukaan juoksuhaudassa ei ole ateisteja.

Otava Ensemble on tehnyt Afganistanin yhdessä Sigi Tolo –yhtyeen kanssa. Valittu, kireisiin nahkahousuihin puettu rockestetiikka sopii yllättävän hyvin näytelmän aiheeseen. Jantso Jokelinin, Cleb Sippolan ja Sampo Laaksosen musiikki ja tanssija Tiina Santavuon koreografia lataavat raskaasti lastattuun tekstiin dynaamista liikettä.

Sigi Tolon poikien musiikin laatua en osaa määritellä. Huuliharppua bändissä soittavat Jokelin mukaan se on aitoa arjalaista paraatiheviä (vitsi, vitsi). Joka tapauksessa ilmeisesti Lähi-idästä vaikutteita saanut musiikki kuvasi ensi-illassa Afganistanin sodan kauhuja paremmin kuin hyvin.

Afganistanin näyttelijöillä Jarno Malisella, Ida Sofia Flemingillä ja Taru Huokkolalla oli Koko Teatterin ensi-illassa niin sanotusti henki päällä. Jokaiselta löytyi vahvaan fyysiseen läsnäoloon perustuvaan esittämiseen sekä fyysisiä että psyykkisiä muskeleita vähintäänkin tarpeeksi.

Kuolemanvakavasta aiheestaan huolimatta esitys sai joittain myös koomisia piirteitä. Koomisuus ei ollut tahatonta, vaan tarkkaan harkittua. Ohjaajana Kankaanpää on hyödyntänyt kuvastoa, joka elää omaa elämäänsä ainakin meidän vanhojen kalkkisten päänupeissa. Huokkolan tekemiin näköiskuviin suomalaisesta upseerista ei ollut ainakaan minulla mitään lisättävää.

Vuonna 2010 perustettu Otava Ensemble tekee teatteria nomadihengessä. Teatteri on yhteisön taidetta, joka ei ole paikkaa sidottu. Tähän nopeasti yleistyvään tapaan tehdä teatteri kuuluu myös kiertue-elämä. Bändien rockkulttuurista tekemisen tapa eroaa ainakin siinä, että yhteistyö eri ryhmien välillä on näkyvää.

Afganistan kantaesitettiin maanantaina Koko Teatterissa Helsingissä. Myöhemmin syksyllä ryhmä näyttelee kotikaupungissaan Porissa Rakastajat-teatterissa ja ensi keväänä Teatteri Telakassa Tampereella ja Tehdas Teatterissa Turussa.

Paavo Lipponen palaa rikospaikalle

 

Myös nuori ja radikaal Björn Wahlroor (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.
Myös nuori ja radikaali Björn Wahlroos (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Neljäs tie on säkenöivä satiiri. Voimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä ammentaa todellisuudesta, joka, kuten hyvin tiedämme, on aina taruakin ihmeellisempää.

Lyhyt oppimäärä Suomen taloushistoriaan käydään läpi kabareetyyliin. Esitys säteilee energiaa kuin megaluokan ydinvoimala ja on ajoittain lähes yhtä myrkyllinenkin. Tapa, jolla Suomen 1990-luvun pankkikriisin ja parhaillaan maanosan taloutta tuhoavan eurokriisin syyt ja seuraukset rinnastetaan, on riemastuttava.

Katsojan nauru alkaa kuitenkin viimeistään kolmannessa näytöksessä juuttua kummasti kurkkuun. Esityksen ansiot eivät ole vain loisteliaassa toteutuksessa ja kuvia kumartamattomassa käsikirjoituksessa. Neljäs tie on teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Oikeastaan käsiohjelmaan pitäisi painaa näkyvästi teksti: tämän esityksen katsominen voi pysyvästi vaarantaa mielenrauhasi.

Neljännen tien käsikirjoitus on toteutettu samalla tekniikalla kuin Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II. Poliitikkojen käyttämät repliikit on lainattu eduskunnan, pankkivaltuuston ja valtioneuvoston pöytäkirjoista.

Myös taustakirjoittajien joukossa on paljon samoja ihmisiä Voima-lehden päätoimittaja Susanna Kuparisesta lähtien.

Lähteenä on käytetty myös muun muassa Euroopan unionin komission puheenjohtajan José Manuel Barroson virallisia internetsivuja ja Arja Alhon, Eeva Kuuskosken ja Esko Seppäsen kaltaisten poliitikkojen muistelmia ja haastatteluja.

Tällaiseen, pääsääntöisesti kirjalliseen fakta-aineistoon meidän tulkintamme historiasta perustuu. Siinä ei ole mitään käsittämätöntä tai yli ymmärryksen menevää.

Tässä näytelmässä päättäjien hyvin pahat teot ovat tiedossa, samoin näihin tekoihin syylliset. Päättäjien tekemien valintojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Pääministeri Paavo Lipposen ja muiden näytelmän arkkikonnien vastaus ilmassa olevaan kysymykseen on aina ja jokaisessa kohtauksessa jäätävä hiljaisuus.

Muun muassa Arja Alho laitetaan myös todistamaan, että vastaus oli aivan sama myös silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin tässä ja nyt.

Mikä näitä miehiä ja naisia laittaa toimimaan niin kuin he ovat toimineet? Ahneus? Vallanhimo?

Kysymys toiminnan motiiveista on tietenkin aivan oleellinen. Päätökset tehdään aina sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka päättäjillä on sillä hetkellä, kun päätös tehdään.

Neljättä tietä on luonnehdittu kritiikeissä dokumenttiteatteriksi. Teatteria Neljäs tie on mitä suurimassa määrin jo siksi, että kysymyksessä on oikeastaan pohjimmiltaan klassisesta tragediasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta.

Pääperkeleen viittaa tässä näytelmässä sovitellaan niin kutsutun Chicagon koulukunnan nimekkäimmän taloustieteilijän Milton Friedmanin harteille.  

”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että perustehtävämme on juuri se: kehittää nykyiselle talouspolitiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” 

Katsojan tehtäväksi jää arvioida kertooko käsiohjelmaan painettu sitaatti Ruotsin akatemian taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1976 palkitseman Friedmanin saatanallisesta suunnitelmasta hyvinvointivaltion tuhomaiseksi, vai vain ylipäätään oppineen ihmisen käsityksestä, miten muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuvat.

Yhdysvaltojen ja Euro-alueen kriisistä puhuttaessa unohdetaan usein aktiivisesti, että viimeisten parin vuosikymmen aikana sadat miljoonat ihmiset Kiinassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat myös pystyneet nousemaan armottomasta köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi tapahtunut nimenomaan monetaristien ultraliberaalien ajatusten voimalla. 

Suomen pankkikriisin osalta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ja Englannin rautarouva Margaret Thatcherin ideologista oppi-isää on kuitenkin turha syyttää. Friedman ei ollut koskaan ”vahvan markan”, vaan vapaasti kelluvien valuuttakurssien kannattaja.

Aikaisemmin taloustieteen valtavirtaa edustaneet keynesiläiset tutkijat pilkkasivat Friedmanin monetaristisiin oppeihin perustuvaa reaganilaista talouspolitiikkaa voodootaloudeksi, ja olivat ilmiselvästi oikeassa. Suuret kansainväliset liikepankit saivat käytännössä oikeuden luoda rahaa tyhjästä, eikä tätä koneistoa ole vieläkään pysäytetty. Virtuaalisen finanssipääoman yhteenlaskettu arvo ylittää jo nyt moninkertaisesti koko maailman yhteenlasketun bruttokansantuotteen määrän.

Friedmanin povaama suuri kriisi on siten jälleen tulossa, tai kai oikeammin se vyöryy jo nyt päälle kuin Wall Streetin finanssinerojen hyppysistä karannut härkälauma. Pahimmissa peloissa Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkanut finanssikriisi ja euron kriisi ovat vasta kenraaliharjoittelua sen katastrofin rinnalla, joka seuraa Kiinassa pitkään muhineen finanssikuplan puhkeamisesta.

Oma aikamme muistuttaa Kansallisteatterin näytelmässä 1800-lukua. Meille on edelleen arvoitus, mistä kumpusi se ”pahuus”, joka johti viime vuosisadan hirvittäviin sotiin, kansanmurhiin ja marssitti historian näyttämölle Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja.

Neljännen tien tekijät muistuttavat näytelmän lopussa, että tämä kaikki voi vielä tapahtua uudestaan. Yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys ei katoa jälkiä jättämättä, vaikka ajat jossain vaiheessa vielä paranisivatkin.

Historia ei toista itseään. Mutta meillä ihmisillä on oma, lajityypillinen tapa reagoida suuriin muutoksiin. Varmasti ahdistavinta tässä nykyisessä ajassa on se, miten sensuurimieliala leviää käsi kädessä tieteellisen tiedon halveksunnan kanssa.

Se on pelottavaa. Päättäjät ja tutkijat huutavat toistensa ohi ja kuuroille korville vähän samaan tapaan kuin me tavalliset pölvästit keskustelemme verkon keskustelupalstoilla.   

Esityksen lopussa puheenvuoro on varattu Punaisen ristin pääsihteerille, sveitsiläiselle Yves Daccordille (Seppo Pääkkönen). Näytelmän Daccord kertoo meille, miten Punainen risti pitää jo nyt Eurooppaa kriisialueena ja varautuu järjestönä täällä puhkeaviin väkivaltaisiin levottomuuksiin.

Näytelmän Daccord vertaa Euroopat tilannetta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin, joissa kansa lähti kaduille viime keväänä. Kansaa ei ajanut kaduille yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, vaan ruuan puute, nälkä!

Todella kiinnostavaksi Kansallisteatterin Neljännen tien on tehnyt se, että esitys on alkanut elää omaa elämäänsä myös teatterin ulkopuolella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen näytelmästä Hesariin kirjoittama kolumni muistutti kovasti primitiivireaktiota.

Esitys nostaa esiin uusia kysymyksiä enemmän kuin se antaa vastauksia vanhoihin. Mutta se ei ole puute, vaan ansio. Leskisellä, Keski-Vähälällä ja käsikirjoituksen taustatyöryhmään osallistunneilla ei ole sen paremmin velvollisuutta kuin kompetenssiakaan vastata kattavasti kysymykseen, miten Suomen taloutta olisi pitänyt hoitaa?

Vastuu tulkinnasta on tietenkin kokonaan meillä katsojilla. Ihmisillä on sekä taito että oikeus ajatella myös ihan itse, ja jollakin tavalla sitä toivoisi, että myös suomalaisen talouseliitin keulakuvaksi asetettu Apunen jaksaisi luottaa tähän.