Porilaisen Otava Ensemblen Afganistan käy kiinni hyvin ajankohtaiseen ja merkitykselliseen aiheeseen. Näytelmäkirjailija Paula Vesala on kirjoittanut oman veljensä kertomuksista näytelmän ISAF-joukoissa palvelleiden suomalaisten kokemuksista.
Ohjaaja Tapio Kankaanpää kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten meillä jokaisella on tarve kokea oma elämämme mielekkääksi. Sanoilla ja teoilla pitää olla merkitystä. Afganistaniin parikymppiset värvätyt lähtevät hyvien ansioiden ja seikkaillun perässä.
Samat syyt houkuttelevat juuri nyt myös nuoria toisen polven maahanmuuttajia värväytymään Islamilaisen kalifaatin uskonsotureiksi Syyriaan ja Irakiin. Työttömyyden ja näköalattomuuden vaivaamassa Suomessa on vaikea kokea elämää mielekkääksi ja pyhäksi. Mahdollisuus tulla joksikin, vaikka sitten oman hengen uhalla, on syötti, jolla terroristien on helppo saada toimettomia nuoria miehiä pyydykseen.
Tällaisen vanhan jäärän pääkopassa kirjainyhdistelmä PMMP ei kilauta mitään kelloa. No tiedän toki, että kahden nuoren naisen Paula Vesalan ja Mira Luotin duo oli aikoinaan huippusuosittu.
Monipuolisesti lahjakkaan Vesalan nimi on kuitenkin tuttu teatterin piiristä. Hän on muun muassa säveltänyt musiikkia Susanna Kuparisen ja kumppaneiden dokumenttiteatteria edustavaan komediaan Neljäs tie. Tämä Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä on lokakuussa tulossa ensi-iltaan Lappeenrannan kaupunginteatterissa.
Vuonna 2011 Sibelius-Akatemian kouluttama Vesala ryhtyi opiskelemaan dramaturgiksi Teatterikorkeakoulussa. Tänä syksynä hän siirtyi opiskelemaan teatteria elokuvan pääkaupunkiin Los Angelesiin Yhdysvaltoihin.
Image lehden haastattelussa Vesala kertoo yhden syyn, miksi hän vaihtoi menestyksekkään muusikonuran näytelmäkirjailijan kapeaan leipään: ”Teatteri on minulle vielä vapaan taiteen Mekka, jossa parhaimmillaan kaikki on mahdollista.”
Olen teatterin intohimoisena katsojana ja kokijana ehdottomasti samaa mieltä.
Vesalalla on esikoisnäytelmässään aiheeseensa terävä näkökulma, joka poikii mielekkäitä kysymyksiä. Se tärkein kysymys on tällä hetkellä myös tavattoman ajankohtainen, missä kulkee sodan ja rauhan raja?
Suomi on ollut mukana Naton ISAF-operaatiossa kumppanimaana. Vaikka Suomi ei virallisesti ole sodan osapuoli, vaan turvaamassa Afganistanin heiveröistä rauhantilaa, hyvin monet suomalaissa ISAF-joukoissa palvelleet kärsivät sotaneuroosista, kuolemanpelon ja sodan kauheuksien näkemisestä aiheutuvista posttraumaattisista oireista.
Kesällä 2006 Maimanassa Pohjois-Afganistanissa suomalaiset joukot joutuivat useita tunteja kestäneeseen tulitaisteluun puolustaessaan tukikohtaansa. Neljä suomalaista upseeria palkittiin sen jälkeen Vapaudenristillä, kunniamerkillä, jota ei ole jaettu taiteluissa kunnostautuneille jakosodan jälkeen.
Vesalan mielestä Suomi on ollut Afganistanissa sotaa käyvä maa ja hän myös perustelee näkemyksensä.
Käsiohjelmassa Vesala kirjoittaa Naton joukkojen sotarikoksista, jotka ovat jääneet pimentoon. Näytelmässä suomalainen jääkäri Jesse ampuu vahingossa invalidin, joka on palauttamassa Jessen aseveljen Jaren varastettua rynnäkkökivääriä takaisin sen oikealle omistajalle.
Käsitteellä collateral damage on huono kaiku. Sodan oheisvahingoilla ja puolustuskyvyttömään siviiliväestöön kohdistuvalla terrorilla, johon myös liittoutuneet turvautuivat kauhistuttavan laajassa mittakaavassa toisessa maailmansodassa, on meidän länsimaisessa ajattelussa kuitenkin selvä ero. Motiivi ratkaisee. Suojatiellä lapsen päälle ajanutta autoilijaa ei tuomita murhasta, vaikka teko olisi ollut tuottamuksellinen.
Oheisvahingon aiheuttajan kokemaan syyllisyyteen ja siitä kumpuaviin posttraumaattisiin oireisiin länsimaisella oikeusfilosofialla ei tietenkään ole juuri vaikutusta.
Ohjaaja Tapio Kankaanpään lähestymiskulma Vesalan tekstiin on kiinnostava. Sovituksen lähtökohtana on kysymysten kysymys, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekkään? Sodan olosuhteissa ihmisen on lähes pakko kysyä tätä itseltään, koska elämä voi päättyä jo seuraavan silmänräpäyksen aikana. Vanhan hokeman mukaan juoksuhaudassa ei ole ateisteja.
Otava Ensemble on tehnyt Afganistanin yhdessä Sigi Tolo –yhtyeen kanssa. Valittu, kireisiin nahkahousuihin puettu rockestetiikka sopii yllättävän hyvin näytelmän aiheeseen. Jantso Jokelinin, Cleb Sippolan ja Sampo Laaksosen musiikki ja tanssija Tiina Santavuon koreografia lataavat raskaasti lastattuun tekstiin dynaamista liikettä.
Sigi Tolon poikien musiikin laatua en osaa määritellä. Huuliharppua bändissä soittavat Jokelin mukaan se on aitoa arjalaista paraatiheviä (vitsi, vitsi). Joka tapauksessa ilmeisesti Lähi-idästä vaikutteita saanut musiikki kuvasi ensi-illassa Afganistanin sodan kauhuja paremmin kuin hyvin.
Afganistanin näyttelijöillä Jarno Malisella, Ida Sofia Flemingillä ja Taru Huokkolalla oli Koko Teatterin ensi-illassa niin sanotusti henki päällä. Jokaiselta löytyi vahvaan fyysiseen läsnäoloon perustuvaan esittämiseen sekä fyysisiä että psyykkisiä muskeleita vähintäänkin tarpeeksi.
Kuolemanvakavasta aiheestaan huolimatta esitys sai joittain myös koomisia piirteitä. Koomisuus ei ollut tahatonta, vaan tarkkaan harkittua. Ohjaajana Kankaanpää on hyödyntänyt kuvastoa, joka elää omaa elämäänsä ainakin meidän vanhojen kalkkisten päänupeissa. Huokkolan tekemiin näköiskuviin suomalaisesta upseerista ei ollut ainakaan minulla mitään lisättävää.
Vuonna 2010 perustettu Otava Ensemble tekee teatteria nomadihengessä. Teatteri on yhteisön taidetta, joka ei ole paikkaa sidottu. Tähän nopeasti yleistyvään tapaan tehdä teatteri kuuluu myös kiertue-elämä. Bändien rockkulttuurista tekemisen tapa eroaa ainakin siinä, että yhteistyö eri ryhmien välillä on näkyvää.
Afganistan kantaesitettiin maanantaina Koko Teatterissa Helsingissä. Myöhemmin syksyllä ryhmä näyttelee kotikaupungissaan Porissa Rakastajat-teatterissa ja ensi keväänä Teatteri Telakassa Tampereella ja Tehdas Teatterissa Turussa.
