Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin

Juha ”Tietäväinen” Hurme on palannut kehiin

Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Työväen näyttämöpäivillä toistuu joka vuosi sama kiusa. Naisvuoritalon katsomossa ensimmäiset penkkirivit ovat lattian tasossa. Kun ryhmät eivät yleensä halua esiintyä vanhanaikaisella, ylös sijoitetulla näyttämöllä, lattiatason takariveiltä paikkansa löytäneiltä katsojilta jää helposti suurin osa koko näytelmästä näkemättä.

Porin teatterikerhon Liika viisas näytti kolmannelta riviltä ensin puhuvien päiden kavalkadilta. Näytelmän luonne muuttui kokonaan vasta, kun ymmärsin siirtyä seuraamaan sitä salin seinustalle, josta oli esteetön näkyvyys näyttämölle.

Juha Hurmeen käsialan tunnisti sen jälkeen heti. Hurmeen ohjauksissa se, mitä näyttämöllä sanotaan, on korkeintaan puolet näytelmän sisällöstä. Varsinainen draama kerrotaan kehon kielellä. Näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä on jollakin hyvin omintakeisella tavalla kokonaisvaltaista.

Näyttämöllä ovat läsnä sekä mieli että ruumis. Saara Hurmeen koreografia tekee ryhmän teatteriestetiikassa tanssia.

Hurmeen ohjaamissa esityksissä ei juuri käytetä lavasteita tai valo- ja äänitehosteita. Petra Poutanen-Hurmeen Liika viisasta varten tekemät sävellykset esitetään luomuna melodiikalla.

Lähes kaikkiin tarpeisiin riittää kuitenkin pelkkä näyttelijöiden vangitseva läsnäolo.

Hurme myös osaa ohjata teatterin harrastajia ilmiömäisellä tavalla. Tosin Joni Seppälä, Jarmo Malinen,
Taru Huokkola, Mari Naumala, Ida Sofia Fleming, Vesa Kivinen ovat yhdessä niin monessa liemessä keitetty joukko, että teatterin harrastajista ei sanan varsinaisessa mielessä voi enää edes puhua.

Joka tapauksessa Hurmeen ja näyttelijöiden yhdessä viettämä reipashenkinen leirielämä näkyy ja tuntuu esityksessä. Liika viisas on korostetusti yhteisön taidetta.

Porin teatterikerhon Liika viisas on hieno kuin mikä ja se myös aloittanut suorastaan uskomattomalta tuntuvan projektin. Hurme aikoo porilaisten kanssa tuoda vuoteen 2018 mennessä näyttämölle neljä muuta Algot Untolan kirjoista dramatisoitua näytelmää. Lisäksi Hurme kirjoittaa itse Untolasta näytelmän Sanamyrsky, jonka kantaesitys on tarkoitus saada näyttämölle vuonna 2017.

Algot Untolan alias Algot Tietäväisen, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J. I. Vatasen, Liisa-Antin ja Jussi Porilaisen kuolemasta tulee kuluneeksi vuonna 2018 sata vuotta. Pori on tietenkin sopiva paikka tämän merkittävän kirjailijan muistamiseen siksi, että Untolan räjähdyksenomainen, kymmeniä kirjoja ja näytelmiä tuottanut luomiskausi alkoi, kun mies toimi Satakunta-lehden päätoimittajana.

Ei varmaan ole ihan sattuma, että Hurme aloitti sarjan Maiju Lassilan Liika viisaasta. Pilkan kohteena näytelmässä on ihmisten parantumaton tyhmyys.

Lassilan sanansäilässä on kuitenkin aina kaksi terää. Jos Suomen johtavat teatterintekijät laitettaisiin järjestykseen lukeneisuuden perustella, porukan ”liika viisasta” ei tarvitsisi kauan arvuutella. Lukeneisuuden suhteen Hurmeelle tuskin löytyisi kovin montaa vakavaa haastajaa edes kirjallisuudentutkijoiden joukosta.

Lassilan vuonna 1915 ilmestynyt Liika viisas ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin tänään maailmanlaajuinen internetverkko tarjoaa inhimilliselle typeryydelle rajattomat mahdollisuudet, ja ihmiset tekevät itselleen uskonnon kaltaisia rituaaleja jopa syömisestä ja ulostamisesta (eh, teatterista nyt puhumattakaan).

Hurme ei kuitenkaan pilkkaa eikä tuomitse. Luulen, että tämä lempeä ja jollakin tavalla hyvin syvälle menevä humanismi kumpuaa juuri ironiantajusta.

Näytelmän Pudde-koira (Taru Huokkola) näyttää suorastaan intellektuellilta tarinan uskonkiihkossa piehtaroivien ihmisten rinnalla, eli elukoita tässä ollaan muiden luoman luomien keralla.

Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Porin teatterikerhon Liika viisaasta löytyy kerroksia ja ajattelun aiheita lähes loputtomasti kuten aidosta taideteoksesta pitääkin löytyä.