Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Kuolo nuorena kas/ on keino ainut/ välttää vaivainen vanhuus!

Kaiken se kestää, paitsi yhteisen elon. Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa seniori Juliana ja Romeona. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa puheteatteria. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Hollywoodin kaavalla tehdyt onnelliset tarinat päättyvät rakastavaisten avioliittoon. Myös William Shakespeare tiesi tämän totuuden jo 1500-luvulla. Hän otti teini-ikäiset rakastavaisensa, Romeon ja Julian hengiltä ennen kuin mitään tämän kaltaista katastrofia pääsi tapahtumaan.

Shakespearen Romeo ja Julia on epäilemättä maailman tunnetuin tragedia ja todennäköisesti myös esitetyin näytelmä koskaan. Romeo vs. Juliassa Lauri Sipari ja Liisa Urpelainen lähtevät omassa tarinassaan liikkeelle kysymyksestä, jota varmasti monet teatterin tekijät ja katsojat ovat kyyneliä pyyhkiessään miettineet: mitä olisi tapahtunut, jos tarinan nuoret rakastavaiset eivät olisi toheloineet itseään hengiltä?

Vastaus tähän kysymykseen on aika ilmeinen. Tragediasta tulee tragikomedia. Shakespearen Romeo on rakastumiseen addiktoitunut nuori hölmö. Siparin ja Urpalaisen käsissä hänestä on vuosien mittaan varttunut oman aikamme vanha hölmö.

Shakespearen Julia uhraa itsensä rakkauden alttarille. Traagiseksi Julian hahmon tekee jo se, että 1500-luvun Veronassa itsemurha oli todennäköisesti ainoa keino, jolla nuori nainen saattoi varmuudella välttää vanhempien ja suvun järjestämän avioliiton.

Vielä traagisempaa on vain se, että itsemurha on edelleen miljoonien ja taas miljoonien nuorten tyttöjen ainoa vaihtoehto myös herran vuonna 2014.

Siparin ja Urpalaisen Juliasta kasvaa vuosien myötä neljän lapsen yksinhuolta, joka kantaa elämänsä aikana kokemansa hylkäämiset ja nöyryytykset pystypäin.

Tarina on sijoitettu rautatieasemalle, joka muistuttaa lavastuksesta huolimatta enemmän Pasilaa kuin Veronaa. Mutta se on mentaliteettikysymys. Laura Jäntin ohjaus on napakka ja kohtausten ajoitus osuu kohdalleen.

Kahden kokeneen ja taitavan veteraaninäyttelijän, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esittämä dialogi oli nautittavaa puheteatteria – vanhaksi tulemisessa on totisesti puolensa. Romeo vs. Julia on esitys, jonka katsomossa tällaisen kuusikymppisen puolivalmisteen vainajaksi oli ihan pakko nauraa myös itselleen.

Rautatieasema on hyvä paikka esittää kertomus eletystä elämästä. Matkalla tässä ollaan ja kaikki kiskot vievät viimein Roomaan, eletyn elämän Colosseumille.

Romeo vs. Julia ei ole 40-luvulla syntyneiden tekijöiden testamentti. Pikemminkin kysymys on välitinpäätöksestä. Sari Salmelan, Jukka Kuuranteen ja Aino Ojanteen laatimassa skenografiassa on käytetty valokuvia Koukin ja Saarelan nuoruusvuosilta.

Ihminen ei juuri muutu sen jälkeen kun kukkein nuoruus on mennyt. Kahdeksatta vuosikymmentään lähestyvä Romea on aivan yhtä vastuuton kuin nuoruutensa päivinä, Juulia puolestaan kantaa äitinä vastuunsa tekemistään valinnoista vaikka sitten hampaat kiukusta kirskuen.

Sisäinen muuttumattomuus ja iän tuoma näkyvä muutos alleviivaat näytelmän teemaa. Shakespeare puki tarkkanäköiset ja illuusiottomat näkemyksenä ihmisen perimmäisestä olemuksesta kauniiseen runomittaan. Sipri ja Urpelainen ovat tässä suhteessa enemmän italialaisen Dario Fon matkassa.

Mutta toki ainakin taiteilijan elämässä on aina kalkkiviivoille asti myös Shakespearen kaltaisia arvoituksia, joita voi yrittää ratkaista, ja lumoavaa kauneutta, jonka voi yrittää valloitta omakseen. Tätä varten taide on.

Kom-teatterin Romeo vs. Julia kantaesitettiin Vaasan kaupunginteatterissa lokakuussa. Sen jälkeen Kouki ja Saarela ovat olleet kiertueella. Kom-teatterissa Romeo vs. Julia saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.