Avainsana: Esko Roine

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

*Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

*Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.*

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

*Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.

Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättävää puheteatteria – Asko Sarkola ja Esko Roine näyttelivät ensi-illassa upeasti – onnistunut dramatisointi toi Anthony McCartenin näytelmän ydinajatuksen kirkkaasti esille

Tässä ovat kaksi suomalaisen teatterin vanhaa ja viisasta miestä. Asko Sarkolan ja Esko Roineen tarkkaa, ajateltua ja ilmaisuvoimaista näyttelemistä oli elämys seurata. Teppo Järvisen suunnittelema lavastus ja Tuomas Lampisen upeat puvut viimeistelivät näytelmän hienostuneen tunnelman. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu Kaksi paavia on hienoa puheteatteria. Tiistain ensi-illassa Eino Salmelaisen näyttämöllä Anthony McCartenin tositapahtumiin pohjautuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen.

Näytelmän nimi viittaa historialliseen tapahtumaan katollisen kirkon piirissä. Paavi Benedictus XVI luopui vuonna 2013 tehtävästään ja hänen tilalleen konklaavi valitsi Buenos Airesin arkkipiispan, kardinaali Jorge Mario Bergoglion uudeksi paaviksi. Näin katollisella kirkolla oli ja on edelleen kaksi paavia, emerituspaavi Benedictus ja paavi Franciscus. Edellisen kerran paavi oli luopunut vapaaehtoisesti tehtävästään reilut 700 vuotta sitten, kun Celestinus V luopui vuonna 1294 virastaan.

Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. Saksalainen Joseph Alois Ratzinger toimi jo ennen paaviksi valintaansa katollisen kirkon johtavana teologina ja uskonopin kongregaation johtajana. Hän sai jo tuolloin dogmaattisuutensa vuoksi pilkkanimen Jumalan rottweiler. Bergoglion nimi taas on liitetty Etelä-Amerikassa syntyneeseen vapautuksen teologiaksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa kirkko kääntyy kohti köyhiä ja sorrettuja, koska Jumala on köyhien puolella.

Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota.

Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin. Ensi-illassa Tiina Puumalaisen suomennos ja hienosti pelkistetty ohjaus toivat esiin McCartenin historiallisen näytelmän yleisinhimillisen ytimen. Kysymys on luopumisen vaikeudesta ja kyvystä kasvaa vielä sen viimeisen kynnyksen yli. Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kysymään itseltään, mikä on ollut minun elämäni ja elämäntyöni tarkoitus ja merkitys. Tässä mielessä katollisen kirkon paavin hopeinen ja kultainen avain on annettu meille jokaiselle.

Kahdessa paavissa näyteltiin upeasti. Asko Sarkola ja Esko Roine ovat molemmat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja tai sähköistä äänenvahvistusta ei käytetty. Oli nautinto seurata näiden kahden veteraanin näyttelemistä, jossa jokaisesta vuorosanasta sai selvää ilman ylimääräistä otsanrypistystä ja jossa ilmeet ja eleet vakuuttivat – tämä roolihahmo on ajatuksella sisäistetty ja tosi.

Sarkola teki näytelmän paavi Benedictuksesta sisäänpäin kääntyneen introvertin, tiedemiestyypin, ajattelijan, jonka intohimona on löytää ehdoton totuus. Roineen tulkinnassa kardinaali Bergoglio oli ulospäin suuntautunut ekstrovertti, poliitikko, jolla on voimakas visio, mutta myös luontainen kyky kompromisseihin agendallaan.

Roineen tulkitsema Bergoglio kuvaa luonnettaan vitsillä: ”Minä olen argentiinalainen. Me argentiinalaiset teemme itsemurhankin kiipeämällä oman itsetuntomme huipulle ja hyppäämällä sieltä.”

Puumalainen on ohjauksessaan hyödyntänyt oivaltavasti McCarterin dramaturgiaa näytelmän aloituksessa. Molempien kirkkoruhtinaiden itsetutkiskelu, oma jaakopinpaini on kirjoitettu dialogiksi. Sarkolan Benedictus keskustelee pitkässä johdannossa Ulla Koivurannan näyttelemän sisar Birgitan kanssa ja Roineen Bergoglio Anne-Mari Alaspään näyttelemän sisar Sophian kanssa.

Samalla käsikirjoittaja onnistui hahmottamaan molemmista miehistä uskottavat ja osuvat luonnekuvat, mihin näyttelijöiden on ollut helppo tarttua. Kehittely johdatti hienosti näytelmän dramaattiseen huipentumaan, näiden kahden teologin verbaaliseen yhteenottoon paavin kesäasunnon Residenza papalen puistossa ja sovintoon Sikstuksen kappelissa.

Teppo Järvisen lavastus, Jari Sipilän valosuunnittelu, Jari Tengströmin äänet, Jussi Vahvaselän musiikki, Anna Kuljun naamioinnit ja Tuomas Lampisen upeat puvut olivat oleellinen osa toimivaa ja hienostunutta kokonaisuutta.

Uusiseelantilainen McCarten kirjoitti Kaksi paavia näytelmäksi. Myöhemmin hän muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, josta brasilialainen Fernado Meirelles ohjasi elokuvan. Elokuvassa paavi Benedictusta ja kardinaali Bergogliota näyttelevät Hollywoodin megatähdet Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Molemmat nousivat rooleistaan myös Oscar-ehdokkaiksi vuoden 2020 gaalassa. Vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen elokuvan voi yhä nähdä Netfixin suoratoistopalvelussa.

Elokuvaa on syytetty kritiikeissä Vatikaanin valkopesusta. Oluella itseään virkistävien ja pitsaa syövien karismaattisten kirkonmiesten keskusteluissa on kriitikoiden mielestä lakaistu katollista kirkkoa riivaavat skandaalit leppoisuuden maton alle.

Näytelmästä ei tällaista kuvaa saanut. Ainakin itse koin, että juuri katollisen kirkon piirissä yhä uudestaan toistuvat pedofiiliskandaalit olivat syy, jonka takia näytelmän Benedictus tunsi joutuneensa työssään umpikujaan. Näytelmän Bergogliota taas painoivat katollisen kirkon ja Etelä-Amerikan valtioita terrorin keinoin hallinneiden sotilasdiktatuurien suhteet. Jesuiittojen johtajana ja piispana Bergoglio tiesi tehneensä urallaan ihmisoikeuksien kannalta tuhoisia myönnytyksiä vallanpitäjille suojellakseen omiaan.

Näytelmässä ei myöskään peitellä tai vähätellä katollisen kirkon ongelmallista suhdetta seksuaalisuuteen ja keskiajalta periytyvää vinksahtanutta käsitystä ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ei riitä, että elämä on pyhää ja loukkaamatonta siitä hetkestä, kun munasolu hedelmöittyy naisen munajohtimissa. Yhtä pyhää on jo miesten siemenneste. Mitä muuta järkeä on katollisen kirkon kielteisessä suhtautumisessa kondomien käyttöön, asenteessa, joka aiheuttaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä esimerkiksi Afrikassa riehuvan hiv-epidemian takia.

Uskonnolliset liikkeet ovat aikansa lapsia siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta. Näytelmän Benedictuksen kuuluminen nuorena Ratzingerina Hitler Jugendiin ei varmasti ole koko hänen elämänuraansa leimaava synti. Toisaalta Vatikaanin ja katollisen kirkon moniulotteinen suhde fasismiin Mussolinin hallitsemassa Italiassa oli suuri synti, samoin Vatikaanin pankkiirien hämärät liiketoimet ja yhteydet mafiaan.

Näytelmän kirkkoruhtinaiden omatunto puhuu naisen äänellä. Silti McCartenin tarkkanäköisyydessä on yksi sokea piste, katollisen kirkon suhde tasa-arvoon. Kirkko kantaa mukanaan patriarkaalista ajattelutapaa, jonka mukaan yksilö ei ole yhteiskunnan pienin yksikkö, vaan pienin yhteinen nimittäjä on yhteisö, perhe tai suku.

Tämä lähtökohta antaa erilaisen näkökulman myös synnin, anteeksiannon ja armon käsitteille. Tämä ehkä selittää pappien selibaatin ohella sen, miksi pedofiiliskandaalit toistuvat yhä uudelleen. Synnin tekijä saa synninpäästön ja voi kohdata armon, tekojen seuraukset jäävät uhrien kontolle.

Köyhien pyhimykseltä Franciscus Assisilaiselta paavillisen nimensä ottanutta Bergogliota on juhlittu monella tapaa historiallisena, uuden ajan edistyksellisenä paavina. Esimerkiksi naispappeuteen paavi Franciscuksen kanta on kuitenkin edelleen ehdoton. Samoin hän ei hyväksy homoliittoja. Homoseksuaalisuus ei hänen mukaansa ole synti, mutta homoseksuaaliset teot ovat.

Kaksi paavia

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 28.9.2021

Käsikirjoitus Anthony McCarten

Suomennos Tiina Puumalainen

Ohjaus Tiina Puumalainen

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Jari Tengström

Musiikki Jussi Vahvaselkä

Naamioinnin suunnittelu Anne Kulju

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää

Ääniroolissa Stefan Karlsson

Kremlin kellot soivat yhä kovaa

Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.