Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Voimakas ja luonteva läsnäolo muovaa Hurmeen näytelmistä omanlaisia ja hykerryttävän hauskoja. Hurmeen teatteri on aikuisten leikkiä, johon myös meidät näytelmän katsojat houkutellaan mukaan. Esitysten hauskuus syntyy siitä varpaita kipristävästä olemassaolon riemusta, josta meillä jokaisella on toivottavasti muistoja ainakin lapsuudesta.
Tampereen työväenteatterin Väinämöinen oli juuri kaikkea tätä. Välillä meno oli kuin lastenkutsuilla sokerihumalan saavutettua maksiminsa, mutta ei siinä mitään räävitöntä ollut. Väinämöinen oli teatteria, jonka syliin saattoi kietoutua kuin lämpimään peittoon. Sen ääressä saattoi avata itsensä ja hykerrellä omaa hyvää oloaan.
Väinämöisessä kansanrunouden käsittelyssä liikkeelle lähdettiin lapsista. Näytelmän ensimmäinen kohtaus oli dramatisoitu 8-12-vuotiaiden koululaisten kirjoittamasta teoksesta Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen. Aikuisten toimittaman kirjan lähtökohtana oli muutama vuosi sitten Juha Hurmeen perinnetietopaketti ja Kati Rapian siihen tekemä kuvitus.
Apposen avoimiksi portit vapaana virtaavien assosiaatioiden maailmaan räväytettiin, kun Väinämöinen alkoi näppäillä hauenleukaluusta tehtyä yksikielistä kanneltaan triangelia, nokkahuilua ja melodikaa soittaneen koululaisorkesterin säestyksellä.
Hurmeen hyvin fyysistä teatteria omillaan oli esimerkiksi kohtaus, jossa Väinämöinen lähti etsimään ikuisen nuoruuden takaavaa kultaista omenaa. Sekä vuori, jonne Väinämöinen kiipesi ja luola, josta kultainen omena löytyi, syntyivät muiden näyttelijöiden vartaloista. Kultainen omena löytyi, koukkuselkä suoristui, mutta Aino ei silti heltynyt papparaisen helluksi.
Ennen kuin kansanrunouden syvään päähän päästiin, näytelmä ankkuroitiin suomalaisen kulttuurin peruskallioon. Esitys alkoi juhlapuheella, jossa käytiin läpi Tampereen Työväen Teatterin maineikasta historiaa ja sen jälkeen ensemble ryhtyi tekemään näytelmää Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kun selvisi, että nyt tehdään Kalevalaa, jatkossa Väinämöistä läpi esityksen näytelleen Heidi Kiviharju kävi yökkäämässä.
Väliajan jälkeen esitys otti lisää kierroksia ja esityskieli vaihtui englanniksi, nykypäivän latinaksi, tieteen kieleksi. Siihen oli syynsä.
Väinämöisen ensi-illassa 20. elokuuta julkistettiin kirjailija ja kielentutkija Juha Hurmeen teos Kenen Kalevala? Tällä kirjailija Hurmeella oli näytelmänsä kautta meille myös jotakin hätkähdyttävää sanottavaa. Ainakaan minä en ole koskaan tullut oikeastaan ajatelleeksi sitä, että arkeologisten löydösten perusteella kirjoitustaito keksittiin ja kehittyi vasta noin 5000 vuotta sitten. Sitä ennen kulttuuri välittyi myytteineen ja tarinoineen suullisen perimätiedon kautta sukupovelta sukupolvelle noin 300000 vuotta.
Hurme on varma, että Itä-Meren alueelta kerätyt kansanrunot edustavat tätä esihistoriallista tarinaperinnettä. Osa niistä on julkaistu Elias Lönnrotin kerääminä ja toimittamina meille tutussa Kalevalassa. Tämä esihistoriallinen pilvipalvelu on kuitenkin ollut paljon laajempi suorastaan häkellyttävällä tavalla. Sen sirpaleista on pelkästään Suomen Kansallisarkistoon saatu talteen 1,27 miljoonaa säettä.
Kansanrunot ja tarinat eivät ole olleet vain oman aikansa viihdettä ja taidetta, vaan niissä kiteytyy vuosituhansien aikana hioutunut neurologinen tekniikka ja taito painaa mieleen ja muistaa tarkasti hyvin laajoja aineistoja.
Näytelmän arvostelun kannalta tämä poikkeama tutkija Hurmeen maailmaan oli perusteltu. Näytelmä Väinämöinen kertoo nimittäin siitä, ettei Kalevala ole suomalaista kansanrunoutta, kansallinen eepos, ei ainakaan siinä mielessä, kun minun ikäpolveni jukuripäille sitä opetettiin karttakepin lyöntien tahdittamana Mutalan kansakoulussa. Miten se voisi olla, jos sen runot ja tarinat ovat syntyneet jo hyvin kauan ennen kuin Suomea, suomalaisia tai edes suomen kieltä oli olemassa?
Hurme on tehnyt valtavan työn kansanrunouden parissa viime vuosina ja ehkä ensimmäisessä kohtauksessa nähty Väinämöisen (Kiviharju) yökkäys oli vihje siitä, että liika on aina liikaa jopa hänen kaltaiselleen lukutoukalle, urholle, joka ahmii kirjoja ja paskantaa nerokkaita oivalluksia.
Tämän pedanttisen tutkijan katsoja löytää Väinämöisen käsikirjoituksesta. Siinä on dokumentoitu huolella näytelmän jokaisen kohtauksen kirjalliset lähteet.
Väinämöisen komean päätöskohtauksen saattoi hyvällä omallatunnolla tulkita tiedekritiikiksi, jossa edellisten sukupolvien ja miksei vielä nykyisetkin folkloristit saivat kuulla kunniansa. Kohtauksessa näyttelijät riitelevät ja jopa äänestävät siitä, kumman runonlausujan Arhipan vai Orhipan tulkinta kalevalaisten kolmannesta löytöretkestä on oikea ja aito.
Käsiohjelman mukaan Arhipalla viitataan kohtauksessa Arhippa Perttuseen, joka lauloi Lönnrotille pitkän samporunon Vuokkiniemessä vuonna 1834. Orhippa on puolestaan Ondrei Malinen, jonka aivan yhtä pitkän, mutta yksityiskohdissaan eroavan samporunon taltioi Vuokkiniemessä A. J. Sjögren vuonna 1825.
Tällaisessa kiistelyssä ei ole tietenkään mitään mieltä, koska kysymyksessä oli kahden eri taiteilijan tulkinta samasta suullisena perimätietona kulkeneesta tarinasta. Molemmat tulkinnat ovat yhtä oikeita.
Edellä mainittu 300000 vuotta on tällä hetkellä tieteen tekijöiden paras arvaus siitä, milloin homo sapiens sapiens -lajin edustajat ottivat ensiaskeliaan maapallolla. Evoluution uutuus hominidien kilpailussa oli ihmiselle tyypillisten suurten aivojen lisäksi kurkunpään rakenne, joka teki mahdolliseksi puheen tuottamisen. Mikäli esimerkiksi Yaval Noah Hararia on uskomien, juuri kyky kertoa tarinoita antoi lajillemme verrattoman kilpailuedun. Sukulaisuuteen perustuvista laumoista voitiin koota ja hallita useista klaaneista koostuvia suuria joukkoja ja tällä joukkovoimalla ihminen levisi lajina hämmästyttävän nopeasti kaikkialle maapallolla.
Itä-Meren alueelta kerätyt vanhat kansanrunot eivät ole yhdentekeviä, vaan autenttisuudessaan lähes ainutlaatuisia. Hurmeen mukaan kansanrunojen tarinat esimerkiksi maailman synnystä ovat hämmästyttävän samanlaisia kaikkialla maailmassa, mikä sinänsä on hieman huolestuttavaa. Konservatiivisuus ja dogmaattisuus ovat ehkä jo meidän geeneihimme koodattu ihmiskunnan alkuhämärissä hyvinkin hyödyllinen, mutta nyt tuhoisa ominaisuus.
Kirjoitustaito kivetti nämä myytit sellaisiksi suuriksi kertomuksiksi, jotka ovat meille tuttuja maailmanuskonnoista. Näin Väinämöisen loppuhuipentumassa esiin manattu, yksityiskohdissa piilevä paholainen pääsi luku- ja kirjoitustaidon myötä valloilleen. ”Pyhien” tekstien ”oikeasta” tulkinnasta tuli uskontokuntien, lahkojen ja kaikenkarvaisten kuppikuntien välisten loputtomien kiistojen aihe.
Ylen haastattelussa Hurme kehottaa käyttämään säästeliäästi käsitettä nero. Monilahjakkaan Lönnrotin hän on valmis julistamaan neroksi. Lönnrotille kansanrunojen kerääminen ei ollut vain tieteellinen, vaan mitä suurimmassa määrin myös poliittinen projekti. Suomi oli siirtynyt satoja vuosia kestäneestä Ruotsin vallan ajasta Venäjän vallan alle vuonna 1808 ja tuolloin ruotsinkielinen eliitti alkoi etsiä maalle omaa kansallista identiteettiä.
Me niemen nykyiset asukkaat olemme varmasti liki sataprosenttisesti edelleen tyytyväisiä tähän fennomaanien käynnistämään projektiin tai ainakin sen tuloksiin. Me olemme niin pieni kansa, että suomalainen nationalismi tai sen käenpoikana kasvanut etnonationalismi ei ole ainakaan toistaiseksi saanut aikaan mitään kovin suurta pahaa. Kalle Haataisen Ylelle Kenen Kalevala? kirjan tiimoilta tekemässä haastattelussa Hurme on huolissaan nationalismin voimistumisesta maailmassa ja varmasti syystä. Ihan kuin joku olisi viime yönä oikein perusteellisesti kääntänyt kelloa taaksepäin aamupäivään kesäkuun 28. päivänä vuonna 1914 kello 10:10..
Väinämöinen
Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelainen näyttämöllä 27.10.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
Musiikki (sävellys, sovitus, johto): Pekko Käppi
Lavastus- ja valosuunnittelu: Juha Haapasalo
Puvustus: Henna Mustamo
Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa
Dramaturginen tuki: Hanna Suutela
Tuottaja: Heidi Kollanus
Rooleissa: Janne Kallioniemi, Petra Ahola, Teija Auvinen, Pentti Helin, Heidi Kiviharju, Myy Lohi, Pekko Käppi
