Ei vanha suola janota – se kirvelee

Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen
Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny alkaa hyvin kauniilla kohtauksella. Siinä kuuluu ihon ääni.

Kaunista ei nyt välttämättä ole se, että kaksi keski-ikään ehtinyttä ihmistä hyppää punkaan heti ensitapaamisen päätteeksi. Upeaksi Liisa Mustosen ohjaaman kohtauksen tekee se, että Frankie (Elina Hietala) ja Johnny (Tommi Eronen) puhkeavat rakastelun jälkeen spontaanin nauruun.

Toisen ihmisen fyysinen kosketus saa molemmat unohtaman hetkeksi itsensä.

Draama alkaa siitä, kun tunteet ottavat jälleen vallan.

Näytelmäkirjailija Terrence McNallyn kirjoittamassa näytelmässä sekä Frankie että Johnny ovat saaneet syviä haavoja aikaisemmista ihmissuhteistaan. Näitä kuoritaan auki kuin sipulia tarinan edetessä näyttämöllä, ja kyllä, kyllä itkettää.

Tarinan dynamiikka syntyy siitä, että Frankiella ja Johnnylla on vastakkaiset strategiat yrittää pärjätä näiden yhä kirvelevien mielen haavojen kanssa. Frankie kieltää lähtökohtaisesti kaikki tunteet. Johnny puolestaan vääntää oikeaa tunnetilaa päälle vaikka väkisin. Teatterissa kun ollaan, hän yrittää murtaa nämä tunteiden lukot käyttämällä Shakespeare-sitaatteja moukarinaan.

Koska Tampereen teatterikesän verkkosivuille laitetun sitaatin mukaan luvassa oli ”eroottisen ja romanttisen rakkauden juhlaa”, katsojana minulla oli houkutus asennoitua kaikkitietävän jumalan rooliin.

Hietalan ja Erosen hienot roolityöt veivät kuitenkin irvistelyn halut. Näytelmän dialogi oli Broadwayn parhaiden perinteiden mukaisesti erittäin nautittavaa. Ville Mäkelä on tehnyt McNallyn näytelmää kääntäessään loistotyötä.

Hieno näyttelijäntyö ja toteutuksen hienot oivallukset sekä ne tuiki tarpeelliset pikkunyanssit tekevät tarinan roolihahmoista uskottavia. Perimmäisten kysymysten äärellä siis ollaan. Elämän tarkoitusta ei järjellä ratkaista.

Tarinan roolihenkilöt ovat toki varsinaisia pölvästejä, kuten nelikymppiset pruukaavat olla, mutta kukapa meistä ei olisi ikään katsomatta. Ymmärrys ihmissuhdeasioissa tulee aina jälkijunassa, jos on tullakseen.

Suomessa jo puolet talouksista on yhden ihmisen talouksia. Kaikki näistä sadoista tuhansista sinkuista eivät varmasti elä omasta tahdostaan yksin. Näytelmässä Johnny kysyy Frankielta haluatko olla seuraavatkin tuhat vuotta yksin?

Mitä tähän kysymykseen pitäis vastata? Ikuisuus sujuu kuin itsestään heti alkuu päätyään. Merkitystä on vain niillä hetkillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla, jotka meillä on vielä jäljellä ennen sitä.

Oi mutsi mutsi

Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis
Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis

Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.

Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.

Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa.  Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.

Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.

Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.

Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.

Esitys ei jätä toivomisen varaa.

Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.

Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.

Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.