Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.
Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?
Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”
Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”
Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.
Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?
Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?
Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.
Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.
Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.
Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.
Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.
Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.
Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.
Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.
Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.
Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.
Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.
Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.
Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.
Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.
Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.
Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.
Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.
Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.
Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023
Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?
Suomennos: Laura Jänisniemi
Dramatisointi: Pipsa Lonka
Ohjaaja: Riikka Oksanen
Koreografia: Justus Pienmunne
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Projisoinnit: Mika Haaranen
Äänisuunnittelu: Eero Niemi
Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää
Dramaturgi: Henna Piirto
Kuvat: Noora Geagea
Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi
