Tukkateatterin esityksessä tarve kertoa oma totuus meni muodon edelle

Varjoelämää_12
Näytelmän pumpulitehtaan Annaa näytteli Anni Kangas ja hänen rakastettuaa, maalaistalon tyttöä Hanna Lahtinen. Kuva Kaisa Vuorinen/Tukkateatteri

Tamperelaisen Tukkateatterin esitys Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Työväen näyttämöpäivillä oli sarja toinen toistaan kauniimmin toteutettuja kohtauksia. Niihin oli helppo mennä mukaan myös katojana tunteella.

Yhteiskunnan asenteet, rikoslaki ja lääketieteen kaapuun viimekädessä naamioidut patavanhoilliset asenteet ja uskonnollinen ahdasmielisyys pakottivat homoja elämään Suomessa varjoelämää. Homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksista homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Homoseksualismin dekriminalisointi vuonna 1970 ei ollut täydellistä, vaan eduskunnassa lakiin lisättiin niin kutsuttu kehotuspykälä.

Näytelmän Tukkateatterille ohjanneen Terhi Tuomisen oma käsikirjoitus perustuu osin homojen elämästä sotien jälkeisessä Suomessa Tampereen yliopistossa vuonna 2002 väitelleen Tuula Juvosen väitöskirjaan.

Toimittaja Anne Välinoron Aamulehteen tekemän haastattelun perusteella on lupa olettaa, että näytelmän aihe on ollut Tuomiselle hyvin läheinen. Samaistumisen kautta hyvin omakohtainen aihe on tuonut esitykseen paitsi vahvan koetun ja eletyn tunteen myös dramaturgisia ongelmia. Tuominen ei ole pystynyt tappamaan osaa rakkaimmistaan, jotta itse tarina jäisi henkiin.

Tavallaan Tukkateatterin esitys oli näytelty hidastempoinen kuvaelma Juvosen väitöskirjasta, josta mukaan oli otettu 50-luvulla nuoruuttaan eläneen Annan tarina. Kohtaukset ovat intensiivisiä, mutta ne toistuivat kerta toisensa jälkeen samanlaisina.

Annan tarinan rinnalle Tuominen on kirjoittanut 80-luvulle ajoittuvaa tarinaa homojen järjestäytymisestä ja oikeustaistelusta. Näyttämöllä nämä kaksi aikatasoa lomittuvat kohtaus kohtaukselta.

Sisältö on ollut tekijöille selvästi muotoa tärkeämpi asia. Voi olla, että Tuominen on aivan tarkoituksella korostanut roolihamojensa tavallisuutta aina kuivakkaan asiallisuuteen asti.

Tukkateatterilla on erinomaisen hyviä harrastajanäyttelijöitä. Tosin esimerkiksi Kokkolan Centriassa Teatteri ilmaisun ohjaajaksi opiskellutta Jarmo Sköniä ei oikein millään muotoa pitää teatterin harrastajana. Koulutusjärjestelmästä, joka tuottaa Skönin kaltaisia osaajia harrastajateattereiden ohjaajiksi ja vetäjiksi ei voi olla kuin hyvää sanottavaa.

Muissa rooleissa näyttelivät Tinja Juutilainen, Anni Kangas, Karri Kuusela, Hanna Lahtinen, Harri Manninen, Markku Soikkeli ja Karenina Tulppo. Esittämisen tasosta ja laadusta kertoo varmaan jotakin se, että Tukkateatteri on esittänyt näytelmää kotinäyttämöllään Tampereella jatkuvasti loppuunmyydyille katsomoille.

Osaamisesta kertovat myös Tukkateatterin omat verkkosivut. Niistä moni muu pitkälle ehtinyt harrastajateatteri voisi käydä katsomassa esimerkkiä siitä, miten teatterin katsojia palvellaan. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia –esityksen graafisen suunnittelun on käsiohjelman mukaan tehnyt Meri Kailanto.

 

Hieno sovitus, loistava ohjaus ja taitavaa näyttelijäntyötä – Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa on hauska kuin mikä

kolme2
Tuomas Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Danina ja Pekka Ahonen mykkänä Beninä käyttivät taitavasti liioittelua kukin omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä. Kuva Riku Suonio/Jyväskylän Huoneteatteri

Ranskalaisen Lauret Baffien vuonna 2011 kantaesitetty Kolme apinaa (Les Bonobos) on hauska ja tuore farssi. Myös Reita Lounatvuoren tekemä suomennos Baffien tekstistä on erinomaista työtä. Jos itse vetäisin pitkälle harrastuksessaan edennyttä harrastajateatterilaisten ryhmää, Baffien näytelmä olisi se tärkein tuominen tämän vuoden Työväen näyttämöpäiviltä Mikkelistä.

Seuraavaksi pitää kehua Jyväskylän Huoneteatterin tulkintaa tästä roisista komediasta.

Matti Tolvasen sovitus ja ohjaus menivät Työväen näyttämöpäivien esityksessä Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä nappiin.

Komedia on teatterin kuninkuuslaji ainakin siinä mielessä, että sen tekeminen on todella vaativaa. Yleisö saadaan hytkymään naurusta vain, jos kohtausten ajoitus menee oikein. Suomen kieli pitkine sanoineen ja sijapäätteineen asettaa omat vaikeutensa ja vaatimuksensa nopearytmisen farssin  kehittelyjen ja iskujen ajoitukselle.

Tolvanen oli löytänyt sovituksessaan ja ohjauksessaan hienon tasapainon näiden eri elementtien välillä. Pariisiin sijoitettu tarina sokeasta Alexista, kuurosta Danista ja mykästä Benistä ja heidän yrityksistään piilottaa vammansa ja iskeä naisia tuntui hyvin luontevalta, vaikka esitys alkoi kello kymmeneltä aamupäivällä loskaisessa Mikkelissä.

Tolvasella on ollut ohjattavinaan todella taitavat näyttelijät. En tiedä, miten paljon Huoneteatterissa on panostettu oikean puhetekniikan harjoitteluun, mutta Tuomas Koskela, Pekka Ahonen, Jani Ahonen, Marianna Räsänen, Siru Kovala ja Maija Lehtoranta olivat tässä mielessä aivan omalla levelillää. Baffien ronski kieli ja Lounatvuoren loistava suomennos pääsivät tässä esityksessä oikeuksiinsa.

Eikä näyttämöllä vain puhuttu hykerryttävällä tavalla, vaan myös nopearytmiseen farssiin oleellisesti kuuluva fyysinen esittäminen oli nautittavalla tasolla. Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Beninä ja Pekka Ahonen mykkänä Dania käyttivät kukin liioittelua omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä.

Toki yhtä taitavaa työtä tekivät myös netin kautta sokkotreffeille houkuteltuina naisina Räsänen näytelmän Léana, Kovala Juliena ja Lehtoranta Angéliguena. Kaikki kolme tasapainoilivat mimiikassaan upeasti sillä uskottavan ja epäuskottavan rajalla, joka saa onnistuessaan farssin katsojan haukkomaan henkeään.

Kolmessa apinassa koominen ja traaginen kohtaavat, kuten oikeassa komediassa pitää. Katsojaa uitetaan kuin huomaamatta hyvin syvissä vesissä. Rakkautta etsiessämme, hapuillessamme toinen toistemme luo me olemme kaikki enemmän tai vähemmän sokeita, kuuroja ja mykkiä.

Kolme apinaa oli minun Mikkelissä kokemistani kuudesta esityksestä se mieleenpainuvin. Teatterin harrastajat tekevät harvoin komediaa, koska hyvän komedian tekeminen on niin vaikeaa.

Jyväskylän Huoneteatteri esittää Kolmea apinaa vielä helmikuussa. Komediasta on vielä tätä kirjoittaessani neljä esitystä.

 

Jutun nimivirheet korajattu 2.2.2016