Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.
Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.
Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.
Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.
Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.
Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.
Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.
Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.
Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.
Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.
Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.
Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?
Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.
Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.
Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.
Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.
Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.
Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.
Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.
Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.
Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?
Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?
Vastaus on ikävän ilmeinen.
