Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki

Brechtiläinen teatterikäsitys kukkii Helsingin kaupunginteatterissa kaikissa sateenkaaren väreissä – Lappeenrannan oma poika Pertti Sveholm oli vapautunut ja ihanan hullu Puntilan roolissa

Tiina Kaukasen upeat puvut, Markku Hakurin lavastus ja Mika Ijäksen valot muodostavat yhdessä esityksen upean värimaailman. Kuvassa nuoret rakastavaiset Anna-Riikka Rajanen, näytelmän Eeva ja Antti Peltola, näytelmän renki Matti – Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin on tänä syksynä tempaissut otteeseen jonkinlainen hyvän kierre. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hykerryttävän hauska esitys. Torstain ensi-illassa kaikki ankkurit olivat irti.

”Jos työryhmä lavalla onnistuu pääsemään estottoman luovuuden tilaan, syntyy raakamateriaalia, joka sohii ja osuu kaikkeen sellaiseen, joka elää vain katsojan päässä.”

Näin Puntilan kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen kuvaa käsiohjelmassa metodia, jolla produktiota on työstetty harjoituksissa.

Kun tämä kaikki luova sählääminen menee niin sanotusti putkeen, syntyy loistavaa teatteria. Bertolt Brechtin teatterikäsitys kylpi ensi-illassa kirkkaassa valossa ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Eikä tämä kaikki tapahtunut vain sillä pienellä näyttämöllä, joka sijaitsee katsojan korvien välissä. Heiskanen on ohjaajana todellinen virtuoosi näyttämötilan hallinnassa.

Ensimmäisessä kohtauksessa meille näytettiin hyvin konkreettisesti, miten valtava Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on. Seuraavasta kohtauksesta käynnistyi jatkuva liike, joka imaisi ainakin minut katsojana auttamatta mukaansa.

Heiskasen, lavastaja Markku Hakurin, valosuunnittelija Mika Ijäksen ja koreografi Johanna Elomaan luomat näyttämökuvat olivat ilmiömäisen hienoa työtä. Tai ehkä karuselli kuvaa paremmin sitä dynaamista liikekieltä, joka puski esitystä vauhdilla eteenpäin.

Lappeenrannassa lapsena ja nuorena elänyt ja kasvanut Pertti Sveholm oli aivan huikeassa vedossa Puntilan isäntänä. Sveholm on tehnyt uransa aikana monta hienoa roolia. On väärin sanoa, että hän nyt on elämänsä roolissa. Näin vapautunutta, ihanan hullua ja hauskaa Sveholmia en kuitenkaan muista nähneeni koskaan aikaisemmin näyttämöllä.

Sama pätee myös Puntilan tytärtä Eevaa näyttelevään Anna-Riikka Rajaseen, Matti Aaltosta esittävään Antti Peltolaan ja kaikkiin muihinkin produktion näyttelijöihin. Puntilan katsomossa minulle tuli sama voimakas tunne kuin Kinky Boots –musikaalin katsomossa – tässä esityksessä on nostetta. Onnistumiset ruokkivat toisiaan, mikä minusta kertoo hyvää myös Helsingin kaupunginteatterista työyhteisönä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria isolla T:llä juuri siksi, että sen roolihahmoja ei tarvitse lähestyä samaistumisen vaan vuorovaikutuksen kautta. Tämä ominaisuus tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen.

Omat kehunsa ansaitsevat myös Tiina Kaukasen puvut, Maija Sillanpään naamiointi ja maskeeraukset ja Eradj Nazimon äänisuunnittelu. Hyvä teatteri on täynnä yllätyksiä. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria, jossa Brechtin teatterikäsitys, katsojan etäännyttäminen toimii juuri niin kuin pitääkin hyvin sävykkäänä ja värikylläisenä.

Käsiohjelmassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä. Teksti perustuu Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa. Brecht oli välirauhan aikaan Suomessa pakolaisena ja Wuolijoella oli tapana viihdyttää saksalaisia vieraitaan lukemalla otteita näytelmästään heille saksaksi.

Brecht ja Wuolijoki muokkasivat yhdessä näytelmästä uuden version, joka lähetettiin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuskilpailuun nimellä Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle.

Sahanpuruprinsessa oli käsiohjelman mukaan teattereiden hyljeksimä maalaiskomedia. Hyljeksinnälle oli varmaan myös syynsä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti näytti perjantaina ensin epäilyttävästi supisuomalaiselta maalaiskomedialta. Mukana on perisuomalainen humala, sääty-yhteiskunnasta peräisin olevat tapakulttuuri ja epäsäätyinen nuorten rakastavaisten pariskunta, joka yrittää voittaa patriarkaalisen luokkayhteiskunnan luomat esteet.

Perusasetelma on sama, jota on näytelty lukemattomia kertoja kesäteattereissa ja näytellään yhä esimerkiksi television maalaiskomedioissa.

Herra Puntilalla on esikuva, Wuolijoen sukulaismies. Matin esikuvana on pidetty Wuolijoen omaa autonkuljettajaa. Myös hämäläiset ihmiset ja hämäläinen maaseutu valoisine kesäöineen olivat Wuolijoelle tuttuja.

Silti Sahanpuruprinsessa ja ainakin Helsingin kaupunginteatterin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on myös epäilemättä raikasta ja hienovaraista parodiaa tästä suomalaisten rakastamasta teatterin lajityypistä.

Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin traaginen, kuten hyvässä komediassa tapaa olla. Tämän tarinan tuntevat myös kaikki ne, joiden ystäväpiirissä tai sukulaisten joukossa on alkoholisteja. Kun kaikki sillat on poltettu ja myös yhteys omaan minuuteen liuennut viinanhuuruisten vuosien aikana, jäljellä on enää lohduton yksinäisyys ja ennenaikainen kuolema.

Toki Heiskanen saavuttaa työryhmineen myös Wuolijoen ja Brechtin näytelmille tunnusomaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hyvin pelkistetty ja osuva kuvaus vallasta.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Puntila oli renkinsä kanssa värväämässä 30-luvun Suomen pestuumarkkinoilta uusia työntekijöitä, sai naurun juuttumaan kurkkuun. Miten vähän meno ja meininki ovat maailmassa muuttuneet. Väkisin tuli mieleen ne tavat, joilla ihmisiä nöyryytetään viranomaisten pikkutarkoilla säännöillä ja suoranaisella mielivallalla TE-toimistoissa.

Eikä tämä mielikuva syntynyt varmasti sattumalta, vaan ihan tekijöiden tarkoituksella.

Me, Puntilan ensi-illan yleisö olimme nimenomaan teatterissa ja ainakin minä nautin tuosta teatterissa olemisesta estottomasti. Esityksen laadusta kertoi jo se, että lähes kolme tuntia kestänyt näytelmä tuntui todellista kestoaan huomattavasti lyhyemmältä.

 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Käsikirjoitus Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki

Suomennos Elvi Sinervo

Ohjaus Kari Heiskanen

Sävellys Arttu Takalo

Koreografia Johanna Elovaara

Lavastus Markku Hakuri

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora