Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan  aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.  

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.       

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri  

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Helsingin kaupunginteatterin Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo – koreografi Carl Knifin eloisa ja rikas liikekieli herätti myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle

Kaksivärisen fuugan rikas liikekieli ja yllättävät käänteet saivat myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Kuvassa ovat tanssijoista Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Anna Stenberg ja Jonna Aaltonen. Kuva Yoshi Omori/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.    

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen