Avainsana: Milja Mensonen

Kun liika on liikaa, mutta kohtuus aina liian vähän – Missä kulkee taiteilijan kutsumuksen ja vahingollisen narsismin raja?

Helsingin Kaupunginteatterin Nauravan kulkurin tarinan herkullisimpiin hetkiin kuului kohtaus, jossa kaikki Vesa-Matti Loirin luomat sketsihahmot tanssivat luojansa johdolla letkajenkkaa näyttämöllä. Loiri oli suurten ikäluokkien ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeisiä titaaneja. Tekijät olivat lähteneet kuvaamaan Loiria ja hänen elämäntyötään teatterin näkökulmasta. Esityksen tematiikka kiteytyi viimeisiin näyttämökuviin. Ne kertoivat Loirin laulujen lunnaista. Sama kuva ulkopuolisuudesta oli ikuistettu jo käsiohjelman kannen piirroskuvaan.

Vierailijana Helsingin Kaupunginteatterissa näytellyt Oliver Kollberg loisti nuoren Vesa-Matti Loirin roolissa. Kuvan kohtauksessa hän maskeeraa ensimmäistä kertaa itsestään Uuno Turhapurona kansan sydämet voittanutta klovnia. Esa Pakarisen ja Esa Niemen kuvat muistuttivat rillumarei-perinteestä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa nuorta Loiria näytellyt Oliver Kollberg ja jo ikääntynyttä Loiria näytellyt Santeri Kinnunen lauloivat yhdessä Eino Leinon runoon perustuvaa laulua Mua pelottaa. Tämä Loirin koko kansan tuntojen tulkiksi sovittama teos on sama, jolla Antti Lehtisen Radioteatterille dramatisoima kuunnelma Rakastitko, Vesku? alkaa. Runo käsittelee syvää sisäistä pelkoa, ulkopuolisuuden tunnetta ja ihmisen yksinäisyyttä.

Näytelmän alussa Loirin elämäkertaa kirjoittava fiktiivinen kirjailija (Maria Ylipää) kuvaa Loiria taiteilijaksi, joka pystyi tekemään näyttelijänä sekä eliitin arvostamaa korkeataidetta että suuren yleisön makuun sopivaa viihdettä. Loirista on kirjoitettu kolme elämäkertaa. En ole lukenut niistä yhtäkään, joten ei kannata edes arvailla, kenen elämäkertaan Sami Keski-Vähälä on mahdollisesti tukeutunut käsikirjoitusta kirjoittaessaan. Eikä sillä ole edes merkitystä, koska julkisuus oli Loirin neljäs näyttämö, jossa hänen oli pakko esittää hänelle osoitettua roolia, halusi hän tai ei. Anekdootteja ja juoruja riittää loputtomasti.

Suomi on pieni maa. Teatterintekijät ovat meillä kuin yhtä suurta perhettä: kaikki tuntevat toisensa. Tämän suurperheen sisäiset tarinat ja anekdootit elävät omaa elämäänsä. Näytelmän luoma kuva ohjaaja Kalle Holmbergista oli voimakkaalla kädellä ja rakkaudella luonnosteltu karikatyyri. Hurjalla intohimolla työhönsä näytelmässä suhtautunut Holmberg oli hahmona Loirin kiinnostava peilikuva. Holmbergin hahmossa näyttämölle saatiin myös 60- ja 70-lukujen ajanhenki. Tänä päivänä tuota aikaa on välillä vaikea ymmärtää.

Itse olin vielä lapsi, kun Loiri teki taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolana Holmbergin Ylioppilasteatterille ohjaamassa ja Arvo Salon käsikirjoittamassa Lapualaisoopperassa. Minulla ei ole mitään mielikuvaa myöskään Holmbergin ja Ralf Långbackan kausista Turun Kaupunginteatterissa. Loirin luomat sketsihahmot ja edellä aikaansa kulkenut klovneria olivat epäilemättä nerokasta, mitä alussa mainittu huikea kohtaus alleviivasi.

Ne eivät ole koskaan oikein napanneet, vaikka Turhapurojen nerokkuutta joskus puitiin yötä myöten jopa Imatran semiotiikan symposiumissa. Ehkä vika oli siinä, että Spede Pasasen sirkuksen pellekatraasta ei koskaan löytynyt toista yhtä tasokasta klovnia Loirin vastapariksi. Yksi mieleenpainuvimmista myöhemmistä rooleista oli elokuvassa Tie pohjoiseen, joka herätti minussa lähinnä myötätuntoa, jota kai voi sääliksikin kutsua. Voimakkain pysyvä mielikuva Loirista liittyy siis edelleen hänen teini-ikäisenä tekemäänsä rooliin Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. Westerberg avasi sivujuonteen Loirin elokuvauraan juuri kohtauksella, jossa hän Niskasen kanssa harjoittelee elokuvan otosta, jossa Loirin näyttelemä Jake roikkuu äitiään Saksaan kuljettavan junan perässä.

Nauravan kulkurin tarinassa Vesa-Matti Loirin uraa kartoitetaan teatterin näkökulmasta. Kuvan kohtauksessa Oliver Kollbergin näyttelmä Loiri tekee taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolan roolissa Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa. Kuvassa Kullberg keskellä ja hänen takanaan Vuokko Hovatta, Jari Pehkonen, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel. Kuva (c) Mitro Härkönen

Voimakkaan taiteellisen ja uskonnollisen kokemuksen ero taitaa olla veteen piirretty viiva. Riippuu kaiketi tarkastelukulmasta, onko kysymys kutsumuksesta, vakaumuksesta vai pakkomielteestä. Tätä äärimmäisen kyynistä näkökantaa näytelmässä edusti Loiria Lapinlahden mielisairaalassa hoitanut psykiatri (Jouko Klemettilä). Toki myös teatteritaide ja meidän ”tieteellinen” käsityksemme ihmismielen toiminnasta ovat kulkeneet jo pitkään rinnakkain ja välillä jopa käsi kädessä.

Loiri oli herkkä ihminen, joka näki näkyjä jo lapsena. Taiteilijana hänellä oli kyky laittaa itsensä likoon, tuoda ”sielunsa” näyttämölle, kuten tarinan Holmberg asian ilmaisi. Tähän kykyyn epäilemättä perustui myös Loirin suosio muusikkona ja tulkitsijana. Loirilla oli taipumus okkultismiin, ja se vei hänet näytelmän tarinassa hakemaan vastauksia selvänäkijä Aino Kassiselta. Radioteatterin kuunnelmassa samainen Kassinen puhuttelee Loiria kaiken aikaa.

Helsingin Sanomien haastattelussa vanhenevaa Loiria näytellyt Kinnunen pohtii luovaan taiteilijan työhön liittyvän narsismin ongelmaa. Missä kulkevat työhön liittyvän itsekkyyden rajat? Onko taiteen nimissä oikeus tuhota sekä läheisten että omaa elämää? Suositussa vitsissä niillä, joille viina maistuu, on tapana määritellä tämä raja niin, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.

Loirin kolmannen vaimon, Monan kuolema auto-onnettomuudessa oli esityksen dramaattinen taitekohta. Mona kuoli pian Loirien avioeron jälkeen vain 23-vuotiaana. Syyllisyys sai Loirin yrittämään tässä elämänsä kulminaatiopisteessä itsemurhaa aivan tosissaan. Tarinan mukaan hänen henkensä pelasti lääkäri (Jari Pehkonen), joka kirjoitti Loirille tämän aikeet oikein aavistaen niin mietoja unilääkkeitä, ettei niillä henkeä saa pois.

Kollberg loisti nuoren Veskun roolissa. Myös roolin kaksoismiehitys toimi. Lapsesta asti Loirin tunteneen Kinnusen läsnäolo näyttämöllä antoi aavistuksen siitä, millaista elämä tässä suomalaisen teatterin suuressa perheessä on. Ylipäällä on upea ääni, ja hän esitti näytelmässä ne laulut, joista Loiri muusikkona tuli tunnetuksi. Ratkaisu oli onnistunut.

Muilla näyttelijöillä oli kolmesta kahdeksaan eri roolia. Kuten jo näytelmän nimestä saattoi ennakolta ennustaa, Keski-Vähälä ja Westerberg olivat sovittaneet Loirin elämän tragedian komedian genreen. Pehkonen imitoi mainiosti Spede Pasasta. Vappu Nalbantoglun bravuureihin kuului hulvaton tulkinta Loirin luomasta drag queen -hahmosta Tyyne. Vuokko Hovatta nauratti samassa hahmojen kavalkadissa Herra Kuselana. Hovatta tulkitsi myös arvoituksellisen Aino Kassisen roolin.

*Teatteri muistuttaa Suomessa suurta perhettä. Vanhenevaa Loiria näytellyt Santeri Kinnunen tunsi Vesa-Matti Loirin pikkupojasta lähtien. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmän skenografia, suurten videotaulujen ja teatteritekniikan taidokas käyttö toivat mieleen kesällä Tampereen Teatterikesässä esitetyn Eesti Draamateaterin loisteliaan Rahamaan. Juuri näin suuren näyttämön vaikeasti hallittava tila otetaan haltuun, tuodaan näyttelijät lähelle ja tehdään sitten tuosta tilasta se autiomaa, jossa näytelmän Loirit lauloivat pelostaan. Toki vilkaisu lavastaja Antti Mattilan portfolioon kertoi, että lavastuksen suorissa pinnoissa ja tilankäytössä näkyi ennen kaikkea hänen oma kädenjälkensä.

Nauravan kulkurin tarina

Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 30.1.2026

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Näytelmän käsiohjelma

Helsingin kaupunginteatterin Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo – koreografi Carl Knifin eloisa ja rikas liikekieli herätti myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle

Kaksivärisen fuugan rikas liikekieli ja yllättävät käänteet saivat myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Kuvassa ovat tanssijoista Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Anna Stenberg ja Jonna Aaltonen. Kuva Yoshi Omori/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

Metsäperkele

G. A Serlachiusta näyttelee Pertti Sveholm ja hänen vaimoaan Alicea Aino Seppo. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ryysyistä rikkauksiin. Filosofian tohtori Teemu Keskisarja luonnehtii G. A. Serlachiuksen elämäntarinaa ja uraa suomen teollisuuden uranuurtajana perkeleelliseksi luomiskertomukseksi.

Se on tarina, joka kannattaa kertoa ja se kannatta ehdottomasti myös lukea.

Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele perustuu Keskisarjan Serlachiuksen elämästä kirjoittamaan kirjaan Vihreän kullan kirous.

Helsingin kaupunginteatterin esityksen jälkeen jäin pohtimaan, kannattiko tämä tarina myös kokea teatterissa?

Kyllä kannatti. Ehdottomasti. Ainakin täällä Kaakkois-Suomessa tarinat metsäteollisuuden synnystä, uhosta ja tuhosta ovat aivan oleellinen osa meidän omaa suurta kertomustamme.

Esityksen perusongelma on siitä, että sen paremmin tekijöillä kuin meillä katsojillakaan ei pääsääntöisesti ole mitään tunnetason yhteyttä siihen maailmaan ja aikaan, joista tarina kertoo.

Suomessa koettiin 1860-luvulla ilmaston oikkujen takia useita peräkkäisiä katovuosia ja arkinen elämä maassa muuttui hirmuisten nälkävuosien takia eloonjäämistaisteluksi.

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Heiskasen on pitänyt päättää, onko Serlachius pohjimmiltaan traaginen vain koominen hahmo. Meidän oman viitekehyksemme kautta voi päätyä kumpaan tahansa tulkintaan.

Shaketteihin ja silinterihattuihin sonnustautunut kapitalismi porhaltaa Suomeen ja Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle heti ensimmäisessä kohtauksessa teatterisavua puuskuttavalla leikkijunalla.

Tämän jälkeen esitys kulkee kuin kiskoilla ja Heiskanen näyttelijöineen vain lisäävät pökköä pesään kohtaus kohtaukselta.

Kohtauksesta toiseen siirrytään lennossa ja jatkuvalla liikkeellä Heiskanen ottaa tapansa mukaan suuren näyttämön tilan haltuunsa. Pertti Sveholmin tulkitseman Serlachiuksen voittoja ja epäonnistumisia seurataan kuin urheilukilpailussa, maaottelutunnelmissa.

Pieni mutta sisukas maakuntien Suomi käy sankarinsa keralla voitokasta kamppailua suomenruotsalaista eliittiä vastaan.

Esityksen rytmi, joka vauhdikkuudessaan muistuttaa Mack Sennettin mykkäkomedioiden menoa, korostaa Serlachiuksen hahmon koomisia puolia. Tässä kertomuksessa on paljon myös veijaritarinan aineksia.

Suuren näyttämön hehtaarihallissa näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutukseen, läsnäoloon perustuvalla teatterilla on omat rajoituksensa.

Toki Heiskanen on aikaisemmin tehnyt tämänkin ihmeen. Ohjatessaan suurelle näyttämölle Lucy Trebblen Enronin, näyttämöllä olivat vain näyttelijät. Lavastukseksi ja rekvisiitaksi riitti yksi, keinonahalla päällystetty valkoinen sohva.

Metsäperkeleessä tavaraa on näyttämöllä ylen määrin. Dokumentaarisuudessa teatteri ei kuitenkaan pärjää elokuvalle Keskisarjan kirjasta nyt puhumattakaan. Katsojalle tämä on selvää Metsäperkeleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Heiskanen tasapainoilee koomisen ja traagisen välillä. Tämä on kai tavallaan teatterin peruskauraa.

Ongelmallista katsojan kannalta on se, että tarinan henkilöhahmoilla ei ole juuri lainkaan yksilöpsykologisia ulottuvuuksia. Ihmisen teot ja olosuhteet, joissa hän on johonkin ratkaisuun päätynyt, ovat myös yksilötasolla ihmisen elämänhistoriaan liittyviä faktoja.

Tekojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Metsäperkeleen Serlachius on poikkeusyksilö, koska hän on poikkeusyksilö.

Yhtä hämäräksi jää myös esimerkiksi Serlachiuksen ja hänen poikansa välinen psykologia.

Lappeenrantalaisena minulle yksi peruste valita Helsingin teatteritarjonnasta juuri Metsäperkele, oli se, että pääroolin näyttelee Sveholm. Eikä huonosti näyttelekään.

Sveholm on viime vuosina kunnostautunut myös äänikirjojen lukijana. Suosikkeihini kuuluu hänen lukemansa Rosa Liksomin Hytti nro 6. Metsäperkeleessä Sveholmin äänessä ja uhossa on samaa rosoa.

Myös suomen sana perkele voidaan sanoa niin monella tavalla. Sveholmin tavassa kiroilla on uskottavuutta.

Faktatieto kuitenkin antaa katsojalle eväitä tehdä omia arvauksiaan. Hyvänä apuna tässä on esityksen erinomainen käsiohjelma. Se kannattaa ostaa ja lukea läpi jo ennen esitystä.

Helsingin kaupunginteatteri on profiloitunut viihteen tekijäksi. Metsäperkele ei ole poikkeus säännöstä. Aiheen kiinnostavuus ja tärkeys ei tietenkään takaa, että tällä kertaa tarjolla on hyvää viihdettä.