Helsingin Kaupunginteatterin Nauravan kulkurin tarinan herkullisimpiin hetkiin kuului kohtaus, jossa kaikki Vesa-Matti Loirin luomat sketsihahmot tanssivat luojansa johdolla letkajenkkaa näyttämöllä. Loiri oli suurten ikäluokkien ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeisiä titaaneja. Tekijät olivat lähteneet kuvaamaan Loiria ja hänen elämäntyötään teatterin näkökulmasta. Esityksen tematiikka kiteytyi viimeisiin näyttämökuviin. Ne kertoivat Loirin laulujen lunnaista. Sama kuva ulkopuolisuudesta oli ikuistettu jo käsiohjelman kannen piirroskuvaan.
Esitys päättyi kohtaukseen, jossa nuorta Loiria näytellyt Oliver Kollberg ja jo ikääntynyttä Loiria näytellyt Santeri Kinnunen lauloivat yhdessä Eino Leinon runoon perustuvaa laulua Mua pelottaa. Tämä Loirin koko kansan tuntojen tulkiksi sovittama teos on sama, jolla Antti Lehtisen Radioteatterille dramatisoima kuunnelma Rakastitko, Vesku? alkaa. Runo käsittelee syvää sisäistä pelkoa, ulkopuolisuuden tunnetta ja ihmisen yksinäisyyttä.
Näytelmän alussa Loirin elämäkertaa kirjoittava fiktiivinen kirjailija (Maria Ylipää) kuvaa Loiria taiteilijaksi, joka pystyi tekemään näyttelijänä sekä eliitin arvostamaa korkeataidetta että suuren yleisön makuun sopivaa viihdettä. Loirista on kirjoitettu kolme elämäkertaa. En ole lukenut niistä yhtäkään, joten ei kannata edes arvailla, kenen elämäkertaan Sami Keski-Vähälä on mahdollisesti tukeutunut käsikirjoitusta kirjoittaessaan. Eikä sillä ole edes merkitystä, koska julkisuus oli Loirin neljäs näyttämö, jossa hänen oli pakko esittää hänelle osoitettua roolia, halusi hän tai ei. Anekdootteja ja juoruja riittää loputtomasti.
Suomi on pieni maa. Teatterintekijät ovat meillä kuin yhtä suurta perhettä: kaikki tuntevat toisensa. Tämän suurperheen sisäiset tarinat ja anekdootit elävät omaa elämäänsä. Näytelmän luoma kuva ohjaaja Kalle Holmbergista oli voimakkaalla kädellä ja rakkaudella luonnosteltu karikatyyri. Hurjalla intohimolla työhönsä näytelmässä suhtautunut Holmberg oli hahmona Loirin kiinnostava peilikuva. Holmbergin hahmossa näyttämölle saatiin myös 60- ja 70-lukujen ajanhenki. Tänä päivänä tuota aikaa on välillä vaikea ymmärtää.
Itse olin vielä lapsi, kun Loiri teki taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolana Holmbergin Ylioppilasteatterille ohjaamassa ja Arvo Salon käsikirjoittamassa Lapualaisoopperassa. Minulla ei ole mitään mielikuvaa myöskään Holmbergin ja Ralf Långbackan kausista Turun Kaupunginteatterissa. Loirin luomat sketsihahmot ja edellä aikaansa kulkenut klovneria olivat epäilemättä nerokasta, mitä alussa mainittu huikea kohtaus alleviivasi.
Ne eivät ole koskaan oikein napanneet, vaikka Turhapurojen nerokkuutta joskus puitiin yötä myöten jopa Imatran semiotiikan symposiumissa. Ehkä vika oli siinä, että Spede Pasasen sirkuksen pellekatraasta ei koskaan löytynyt toista yhtä tasokasta klovnia Loirin vastapariksi. Yksi mieleenpainuvimmista myöhemmistä rooleista oli elokuvassa Tie pohjoiseen, joka herätti minussa lähinnä myötätuntoa, jota kai voi sääliksikin kutsua. Voimakkain pysyvä mielikuva Loirista liittyy siis edelleen hänen teini-ikäisenä tekemäänsä rooliin Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. Westerberg avasi sivujuonteen Loirin elokuvauraan juuri kohtauksella, jossa hän Niskasen kanssa harjoittelee elokuvan otosta, jossa Loirin näyttelemä Jake roikkuu äitiään Saksaan kuljettavan junan perässä.
Voimakkaan taiteellisen ja uskonnollisen kokemuksen ero taitaa olla veteen piirretty viiva. Riippuu kaiketi tarkastelukulmasta, onko kysymys kutsumuksesta, vakaumuksesta vai pakkomielteestä. Tätä äärimmäisen kyynistä näkökantaa näytelmässä edusti Loiria Lapinlahden mielisairaalassa hoitanut psykiatri (Jouko Klemettilä). Toki myös teatteritaide ja meidän ”tieteellinen” käsityksemme ihmismielen toiminnasta ovat kulkeneet jo pitkään rinnakkain ja välillä jopa käsi kädessä.
Loiri oli herkkä ihminen, joka näki näkyjä jo lapsena. Taiteilijana hänellä oli kyky laittaa itsensä likoon, tuoda ”sielunsa” näyttämölle, kuten tarinan Holmberg asian ilmaisi. Tähän kykyyn epäilemättä perustui myös Loirin suosio muusikkona ja tulkitsijana. Loirilla oli taipumus okkultismiin, ja se vei hänet näytelmän tarinassa hakemaan vastauksia selvänäkijä Aino Kassiselta. Radioteatterin kuunnelmassa samainen Kassinen puhuttelee Loiria kaiken aikaa.
Helsingin Sanomien haastattelussa vanhenevaa Loiria näytellyt Kinnunen pohtii luovaan taiteilijan työhön liittyvän narsismin ongelmaa. Missä kulkevat työhön liittyvän itsekkyyden rajat? Onko taiteen nimissä oikeus tuhota sekä läheisten että omaa elämää? Suositussa vitsissä niillä, joille viina maistuu, on tapana määritellä tämä raja niin, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.
Loirin kolmannen vaimon, Monan kuolema auto-onnettomuudessa oli esityksen dramaattinen taitekohta. Mona kuoli pian Loirien avioeron jälkeen vain 23-vuotiaana. Syyllisyys sai Loirin yrittämään tässä elämänsä kulminaatiopisteessä itsemurhaa aivan tosissaan. Tarinan mukaan hänen henkensä pelasti lääkäri (Jari Pehkonen), joka kirjoitti Loirille tämän aikeet oikein aavistaen niin mietoja unilääkkeitä, ettei niillä henkeä saa pois.
Kollberg loisti nuoren Veskun roolissa. Myös roolin kaksoismiehitys toimi. Lapsesta asti Loirin tunteneen Kinnusen läsnäolo näyttämöllä antoi aavistuksen siitä, millaista elämä tässä suomalaisen teatterin suuressa perheessä on. Ylipäällä on upea ääni, ja hän esitti näytelmässä ne laulut, joista Loiri muusikkona tuli tunnetuksi. Ratkaisu oli onnistunut.
Muilla näyttelijöillä oli kolmesta kahdeksaan eri roolia. Kuten jo näytelmän nimestä saattoi ennakolta ennustaa, Keski-Vähälä ja Westerberg olivat sovittaneet Loirin elämän tragedian komedian genreen. Pehkonen imitoi mainiosti Spede Pasasta. Vappu Nalbantoglun bravuureihin kuului hulvaton tulkinta Loirin luomasta drag queen -hahmosta Tyyne. Vuokko Hovatta nauratti samassa hahmojen kavalkadissa Herra Kuselana. Hovatta tulkitsi myös arvoituksellisen Aino Kassisen roolin.
Näytelmän skenografia, suurten videotaulujen ja teatteritekniikan taidokas käyttö toivat mieleen kesällä Tampereen Teatterikesässä esitetyn Eesti Draamateaterin loisteliaan Rahamaan. Juuri näin suuren näyttämön vaikeasti hallittava tila otetaan haltuun, tuodaan näyttelijät lähelle ja tehdään sitten tuosta tilasta se autiomaa, jossa näytelmän Loirit lauloivat pelostaan. Toki vilkaisu lavastaja Antti Mattilan portfolioon kertoi, että lavastuksen suorissa pinnoissa ja tilankäytössä näkyi ennen kaikkea hänen oma kädenjälkensä.
Nauravan kulkurin tarina
Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 30.1.2026
Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Näytelmän käsiohjelma
