Avainsana: Nykyesityksen näyttämö

Rakkautta nukketeatteriin ensi silmäyksellä – Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurilla vaahtopäisillä nukeilla – Käsikirjoituksen sosiologisten lähdeteosten luettelo on pitkä kuin gorillan karvainen käsivarsi 

Rakkaushuoliensa kanssa konsulttien pakeille hakeutuvaa Hertta näyttelee Petra Heinänen. Vaahtopaisten konsuttien luonteista ja tehtävistä kertovat hahmojen nimet Tunnetaitokupido, Aluehallintovastaava Venus, Runoilija, Alaviite, Bridney ja Sosiologi. Kuva © Majo Kurki

Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.

Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.

Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”

Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.

Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.

Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.

Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.

Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.    

Hollywoodin romantiikkatehtaan tuotteita esiteltiin käsinukeilla pitkän pöydän ääressä. Kuvan Kohtauksessa Bridget Jonesin päiväkirjan parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napannut Renée Zellweger arpoo elämänsä miestä Hugh Grantin ja Colin Firthin välillä. Kuva © Majo Kurki

Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.

Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.

Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.

Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.  

Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.

Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.

Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Whatever Love Means

Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024

Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki
Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.  

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.       

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö