Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin yhdessä toteuttama Vesisaaren Alma edustaa teatteritaiteen lajia, jonka syvään päähän tämän kirjoittajan on vaikea sukeltaa. Varmasti Taija Helmisen runollisen kaunis teksti herätti väristyksiä niissä katsojissa, joilla on tuo siunattu kyky syvähenkisiin kokemuksiin. Tampereen Teatterikesän näytöksessä katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.
Minua hätkäytti näytelmän lavastus. Sen hallitseva elementti oli kalajälli. Tuollaista puista telinettä on käytetty iät ja ajat Ruijassa kapakalan kuivaamiseen. Nyt tuota puista telinettä käytettiin ensimmäisissä näyttämökuvissa luontoaiheisten maalausten maalaustelineenä.
Vesisaaren Alma kertoi historiallisen henkilön, Reidar Särestöniemen äidin Alma Särestöniemen elämäntarinan. Hyvä tarina, myös tositarina, sisältää opetuksen, ja minun tulkintani Vesisaaren Alman opetuksesta on tämä: Naisen tehtävä ei ole luoda omaa uraa lupaavana, ehkä jopa loistavana mezzosopraanona, vaan synnyttää ja kasvattaa Suomen kuvataiteelle uusi miespuolinen nero kuvaamaan Lapin lumoavaa kauneutta. Siinä sivussa piti toki synnyttää myös liuta muita poikia uhrattavaksi isänmaan olemassaolostaan käymien sotien alttarille.
Tämä oli lahjakkaiden naisten osa vielä viime vuosisadalla ja on todennäköisesti naisten kohtalo myös jo lähitulevaisuudessa, jos uskonnollisen oikeiston vallankumous etenee nykyistä vauhtia. Miehiä ei tästä voida ainakaan kokonaan syyttää, vaan kuten me kunnon psykoanalyytikot tiedämme, perimältään kaikki paha olo tässä maailmassa on äitien syytä:
”Kun nuori mezzosopraano aikoi laulaa tiensä Oslon konservatorioon, hänen äitinsä koti-ikävä kuljetti naiset uhkarohkealle kotiin Kittilän Kaukoseen.”
Näin näytelmän tekijät kuvaavat nuoren Alman elämänmuutoksen syitä Rovaniemen Teatterin verkkosivulla. Alman matka Ruijan Vesisaaresta seitsemänlapsisen suurperheen äidiksi Kittilään alkoi hänen äitinsä tahdosta.
Elämä ei ole toki mustavalkoista muulla kuin korkeintaan teatterissa. Helminen ja näytelmän ohjannut Riku Innamaa ovat nähneet myös tämän Alman elämän traagisen puolen. Se sisältyi tarinaan siipeen ammutusta joutsenesta, joka ei pysty enää koskaan lentämään. Fyysisen hahmonsa tämä kävelemään pakotettu joutsen sai sirkustaiteilija Milla Jarkon pantomiimissa. Valkoisiin pukeutunut Jarkko pyrki nousemaan korkeuksiin kalajällin kehikosta muodostetun rukouskappelin harjalta toiseen jaksoon liittyneessä kohtauksessa. Tämän joutsenen vammasta kertoivat tanssitrikoot, joissa toinen jalka oli musta ja toinen valkoinen.
Vesisaaren Alma oli yhdistelmä teatteria ja sirkusta. Rytmiltään se oli puheteatteria, sanoihin orientoitunutta esittämistä, mutta silti Aapo Honkasen huima akrobatia cyr-renkaalla säväytti. Vilisti pyörivän renkaan keskellä Honkasesta tuli Reidarin roolissa myös tämän näytelmän keskushenkilö. Vesisaaren Alma oli mitä suurimmassa määrin näytelmä Reidar Särestöniemestä.
Toisaalta tuo suuri, metallinen rengas kuvasi hyvin viime vuosisadan yhteisöllistä perhe-elämää. Tavallisesti tämän vuorovaikutussuhteiden kehän keskiössä istui perheen patriarkka ja ”naiset vaikenivat seurakunnassa”. Näytelmä antoi katetta sen tekijöiden näkemykselle, jonka mukaan taiteellisesti hyvin lahjakkaan äidin kyvyssä ymmärtää lahjakkaan poikansa psyykeä oli ratkaiseva merkitys tämän taiteilijanuran kannalta.
Helminen oli upottanut Alman roolin ”syvähenkisen” puheen paljouteen. Minusta tuntui, että roolijaossa näyttelijä Helka Periaho oli laitettu lähes mahdottoman tehtävän eteen. En vain otaksu, vaan olen varma, että se historiallinen Alma oli huomattavasti näyttämöllä nähtyä roolihahmoa räiskyvämpi persoonallisuus. Olli Haataja oli Reidarin veljen Antun roolissa hiljainen vetäytyjä. Ehkä veljensä veroinen lahjakkuus, mutta haluton tai kyvytön ilmaisemaan itseään veljensä tavoin. Antun rooliin kirjoitettu epilogi oli varmasti hieno, mutta Haatajan hiljaisella äänellä esitettynä tuskastuttavan pitkä. Tampereen Työväen Teatterin vanhan Eino Salmelaisen salin akustiikka ei ole sieltä parhaimmasta päästä.
Jopa me ”eppujen” sukupolven ikävammaiset osaamme odottaa tai ainakin toivoa vähän räväkämpää meininkiä, kun sirkuksesta on kysymys. Tai sitten sosiaalinen media on lyhytvideoillaan onnistunut vihdoin tuhoamaan myös tämän 72-vuotiaan kirjoittajan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn. Sosiaalisen median lyhytvideoissa maksimiaika on 60 sekuntia. Pian se alkaa ehkä olla pisin mahdollinen aika myös teatteri-ilmaisussa kohtausten ajoitusta määriteltäessä.
Helmisen paatos ekologisen elämäntavan puolesta kyllä tuntui. Näytelmän Alman maailma oli Gaia, jossa kaikkien elollisten olentojen ohella myös tuntureilla ja muilla elottomilla entiteeteillä oli sielu ja henki. Parhaiten ekologisuutta symbolisoi näyttämökuvia hallinnut kalajälli. Ihminen on säilönyt lihaa ja kalaa vuosituhansia kuivaamalla. Kalajälli toimii suoraan auringon voimalla. Saalis saatiin säilymään ilman kalatehtaita, säilykepurkkeja ja kylmälaitteita. Tähän elämäntavan ekologisuuteen liittyivät tietenkin myös telineeseen kiinnitetyt luontokuvat ja kuvat Ruijan kalastajista. Tosin ihminen onnistui lajina tappamaan useita suuriin nisäkkäisiin kuuluneita lajeja sukupuuttoon jo kivikaudella.
Vesisaaren Alma
Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin esitys Tampereen Teatterikesässä Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.8.2026
Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Riku Innamaa Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Varis Sirkussuunnittelu ja -ohjaus: Henna Kaikula Äänisuunnittelu:
Tatu Ollikainen Valosuunnittelu: Miksa Koponen Musiikin sävellys ja harjoittaminen: Henri Haakana ja Eero Rautio Naamioinnin suunnittelu: Maikki Kolistaja Näytelmän taustatyöprosessi: Marja-Liisa Honkasalo, kulttuurintutkija, professori (ema.) Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Taija Helminen Näyttelijät: Olli Haataja ja Helka Periaho
Sirkustaiteilijat: Aapo Honkanen ja Milla Jarko Muusikko: Henri Haakana
