Savonlinnan Teatterin Pojissa on hyvä meininki

Kuvassa vasemmalta Lauri Kortelainen (Immu), Tommi Niemi (Pate), Jari Pylvänäinen (Urkki) ja Matti Ruuska (Jake). Kuva Soila Puurtinen/Savonlinnan Teatteri

Savonlinnan Teatterin Pojat on energinen, sujuva ja hauska esitys. Näytelmän sovittanut dramaturgi Snoopi Siren on muokannut romaanin henkilöhahmoista tämän vuosituhannen ihmisiä. Kirjailija Paavo Rintalan ei silti tarvitse pyörähtää haudassaan. Ohjaaja Taava Hakala on näyttelijöineen tavoittanut sen tärkeimmän, keskenkasvuisten viikareiden maailman.

Rintalan kirjan tarina on ainakin varttuneelle väelle tuttu Mikko Niskasen romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta Pojat. Siren on keventänyt dramaturgiassaan Rintalan tarinaa karsimalla siitä sotaan liittyviä osia. Samalla tarinan kollektiivisesta kokemisesta kertovat tasot ohenevat ja yksilötaso korostuu.

Savonlinnan näytelmässä korostuu tarinan Jaken (Matti Ruuska) rooli. Väliajan jälkeen esityksessä tapahtuva dramaattinen käänne kertoo juuri sodalle äitinsä menettäneen Jaken kohtalosta.

Hakala käyttää ohjauksessaan tehokeinona liioittelua ja tekee sen taitavasti. Minua nuorempien katsojien on todennäköisesti helppo samaistua tarinaa näiden televisiosta tuttujen keinojen kautta.

Savonlinnan Pojat on oman aikamme näköinen ja niin pitääkin olla. Se ei ole aikamatka jonnekin edellisen vuosisadan menneeseen maailmaan kuten Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat oli ja on.

Savonlinnan Teatteri muutti kaksi vuotta sitten Savonlinnasalin tiloihin. Pienelle teatterille konserttikäyttöön rakennetun valtavan salin käyttö on iso haaste. Tällaisen valtavan suuren tilan haltuunotto ei ole helppo tehtävä, kun salista ymmärrettävästi puuttuu lähes kaikki teatteritekniikka.

Hakala ja lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Joonas Väkeväinen selättävät tämän tilan muodostaman haasteen hienosti. Kaksikko käyttää rohkeasti hyväkseen estradiviihteestä tuttuja keinoja.

Näyttämötilojen puutteet Väkeväinen on poistanut rakentamalla näyttämölle suuren rautatievaunun. Se tarjoaa puitteet Hakalan erittäin sujuvan ohjauksen kohtausten sisääntuloille.

Väkeväinen käyttää myös korkealla konserttisalin estradin katossa sijaitsevia valonheittäjiä taitavasti tilan hallinnassa. Näin kaksikko loihti esiin esimerkiksi musiikkinäytelmän todella koskettavan loppukohtauksen.

Musiikkinäytelmän toinen kivijalka ovat Jarkko Martikaisen säveltämät ja sanoittamat laulut.  Martikaisen sävellykset ja sanoitukset ovat balanssissa Rintalan kirjoittaman tarinan kanssa.

Lapsiroolien näyttelemisessä on aikuisille näyttelijöille omat haasteensa. Ruuska ja kumppanit heittäytyivät riemastuttavalla tavalla vähän toisella kymmenellä olevien koltiaisten rooleihin.

Nimestään huolimatta Hakalan ohjaama Pojat oli myös Aino Mankosen ja kumppaneiden bravuuri. Heti näytelmän alussa esitetty kaljanmyyntikohtaus oli yksi hauskimmista, mitä olen suomalaisessa musiikkiteatterissa nähnyt.

Pontta esitykselle antoi myös Ari Nummisen ideoima koreografia.

Savonlinnan Teatteri: Pojat.

Dramatisointi  Snoopy Siren

Ohjaus: Taava Hakala.

Musiikki ja sanoitukset:  Jarkko Martikainen.

Musiikin sovitus ja toteutus: Jari Pylvänäinen

Lavastus ja valot: Joonas Väkeväinen.

Puvut: Leila Oksanen

Koreografia: Ari Numminen.

Rooleissa Matti Ruuska, Lauri Kortelainen, Tommi Niemi, Mikko Leinonen, Jari Pylväinen, Aino Mankonen, Mervi Koskinen, Linda Taskinen, Iida-Maaria Lindstedt, Essi Paananen, Sameli Järvensalo, Sami Sinisalo ja Aino Sihvonen.

Savonlinnasalissa 6.10.2017.

 

 

 

Näin yllätyksellistä teatteria on hauska katsoa – elämä on kuin onkin Petroskoi

Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer
Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer

Toimii! Ari Nummisen ja Jussi Sorjasen Petroskoi on omintakeinen sekoitus nykytanssia, folklorea, äkkiväärää historian tulkintaa ja kansanrunoutta. Liekö lieto Lemminkäinen vielä koskaan kironnut näin mehevästi näyttämöllä, tai oikeammin kulisseissa.

Numminen on entinen Valmetin konepajan rautakoura ja nyt jo vuosia vähintään yhtä rautainen koreografi. Sorjanen on puolestaan Teatteri Vanjan Jukon taiteellinen johtaja ja nykyteatterin sinkkiämpäriesteiikan taitaja. Dramaturgina ja ohjaajana Sorjasen aivoituksissa niin Timo K. Mukan kuin Elias Lönnrotinkin tekstit heräävät uuteen eloon.

Petroskoi on voimakaan fyysistä teatteria. Esityksen Lahden ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä osoitti, että juuri tällainen fyysisesti vahva tulkinta on Petroskoin kaltaisen yhteistuotannon esteettistä ydinaluetta.

Virolaisen Rakvere Teaterin Mait Joorits, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon Minja Koski, Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja tamperelaisen Teatteri Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää olivat menopäällä. Esityksen hurjaa läsnäoloa seurasi takapuoli penkkiin liimautuneena, mitä nyt jalka vähän kapsasi esityksen vetävien biisien tahdissa.

Jukon ”Maa on syntien laulu” näytelmässä loistanut Koski on jälleen mahtavan hyvä. Telakan Mäkipään mainio mimiikka jää mieleen pitkäksi aikaan. Tällaista teatterin pitääkin olla. Kielitaituri Jooritsia, vahvaa Sarkkista ja ilmeikästä Parviaista tekisi mieli myös kehua oikein olan takkaa, jos vain nämä tilat sallisivat.

Numminen ja Sorjanen pyyhkivät katsojan ennakko-odotuksilla ja –asenteilla pöytää esityksen aikana tämän tästä. Ensimmäinen kohtaus oli pitkä ja hämärä intro, jonka jälkeen näyttämö kolattiin ja harjattiin puhtaaksi  ihan konkreettisesti. Näin yllätyksellistä teatteria on todella hauska katsoa.

Esityksen äkkiväärille historiantulkinnoille löytyy jonkinlainen selitys jo käsiohjelmasta. Nummien kertoo siinä tanssikeikasta, jonka hän teki ryhmineen 90-luvulla: ”Me esitettiin paskaa ja punaposkiset, hiljaiset nuoret tytöt esittivät perinnepuvut päällä 80 vuotta vanhan lusikkatanssin. Ne tytöt olivat loistavia!”

Numminen ja Sorjanen kaivata myös esiin suomalaisten vanhat synnit, valloitettujen alueiden venäläisten epäinhimillisen kohtelun ja sulkemisen keskitysleireille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Saksalaiset SS-miehet ja suomalaiset upseerit touhuavat näyttämöllä hetken aikaa sulassa sovussa. Pian sen jälkeen kohtaus sulaa Nummisen upeaksi koreografiaksi, jossa venäläisille vangeille annetaan täisaunassa löylytystä oikein olan takaa.

Kohtaus tarjosi yhden esityksen upeimmista hetkistä. Leikkisästi alkanut tanssi sai nopeasti uusia sävyjä, muuttui asteittain yhä julmemmaksi alistamisen ja nöyryyttämisen rituaaliksi.

Venäjän talous ajautui 1990-luvun lopulla lamaa, jonka rinnalla Suomen 90-luvun lama oli lasten leikkiä. Osat ovat kuitenkin välillä myös vaihtuneet. Meillä eteläkarjalaisilla on tuoreessa muistissa myös kokemukset panssarivaunut kokoisilla maastoautoilla liikkuvista äkkirikkaista venäläisistä, jotka ostivat Saimaan rantatontteja miljoonilla euroilla samaan aikaan, kun Kaakois-Suomessa suljettiin urakalla paperikoneita ja kokonaisia tehtaita.

”Ryssäviha”, (eh siis venäläisten vieroksunta) ei ole meistä eteläkarjalaisista mihinkään hävinnyt. Sen todistavat lähes joka päivä tässä Etelä-Saimaassa jostain syystä julkaistavat estarit. Tämä ”viha” ei ole kuitenkaan samaa sorttia, jota Akateeminen Karjala-seura aikoinaan edusti ja levitti. Siinä mielessä Nummisen tai Sorjosen esityksessä Sarkkiselle kirjoittama hurja palopuhe menee harakoille.

Tavalliset suomalaiset ovat osanneet aina ottaa naapurin ihan tosissaan muuallakin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kysymys ei ole missään nimessä suomalaisten potemasta ylemmyydentunteesta, vaan pikemminkin ihan tavallisesta herravihasta, jolla on pitkät perinteet Venäjän vallan ajoilta asti.

Petroskoin kaduilla tai muualla rutiköyhässä Karjalan tasavallassa kännissä örveltävät surkimukset eivät pura ylemmyyden-, vaan alemmuudentunteitaan. Venäjän kielessä on jo ainakin Pietarin rakentamisesta lähtein ollut suomalaista tarkoittava sana tsuhna, joka niittaa nämä asiat paikalleen.

No totta kai Karjalassa mellastavien suomalaismatkailijoiden joukkoon mahtuu myös turhan monta kusipäätä, jotka ovat valmiita ostamaan seksiä alaikäisiltä, mutta se ei mikään miesten suomalaiskansallinen ominaisuus. 

Tekijöiden mukaa esitys on oodi pienten kansojen elinvoimalle ja patologiselle tarpeelle laulaa, tanssia ja kertoa tarinoita. Petroskoi on vastakohta synkille tulevaisuudenvisoille.

Nykyisen Venäjän alueella asuvat pienet suomensukuiset kansat ovat totisesti oodinsa ansainneet. Josif Stalinin 30-luvulla käynnistämä miljoonia uhreja vaatinut terrori sai pian Karjalan Neuvostotasavallassa ja kaikkialla muuallakin, missä asui inkerinsuomalaisia tai muita suomensukuisia kansoja, etnisen puhdistuksen luonteen.

Tämä puoli todellisuudesta ei ole ollut Petroskoin tekijöiden agendalla. Ehkä sitä on kuitenkin käsitelty Tiina Helinin ja Katja Muttilaisen lavastuksessa. Visuaalisesti runsaat ja näyttävät näyttämökuvat on koristeltu puuhelmillä, joiden lomaan on pujotettu paljon tyhjiä viinapulloja, värikkäitä maatuskanukkeja ja kumisia pääkalloja. Elämä on varmasti ollut Petroskoi ainakin, jos sattui aikanaan syntymään 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Neljä esityksen yhdeksästä biisistä on traditionaalisia kansanlauluja. Ne niveltyvät hämmästyttävän hienosti kokonaisuuteen, joka muuten muodostuu Antti Raekallion ja Minja Kosken säveltämistä ja Sorjosen ja Kosken sanoittamista puk-henkisistä revityksistä. Musiikin esitystä varten on sovittanut Raekallio.

Harmi, ettei käsiohjelma kerro, kuka on rakennellut esityksessä käytettävät sähkökitarat. Ne ovat todella hienoja. 

Petroskoi on yksi Jukon, Telakan ja Rakvere Teaterin yhdessä toteuttamasta produktiosta. Valtion palkinnolla palkitun trilogian toinen osa Köök/Keittiö oli kerta kaikkiaan mainio. Sen kolmas osa, Lauri Maijalan kansalliskirjailija Aleksis Kiven klassikosta dramatisoima ja ohjaama Kullervo on vielä valitettavasti näkemättä.

 

Nimi virhe Jussi Sorjasen nimessä ja Rakvere Teaterin kotipaikasta  korjattu 28.8. kelo 7:10. Rakvere Teater toimii nimensä mukaisesti Viron Rakveressa.