Rahamaan elokuvanomaisuudesta on taitettu runsaasti peistä. Tätä tukivat voimakkaat lähikuvat valtavan suurella videonäytöllä. Myös viron- ja venäjänkielisten repliikkien tekstityksen seuraaminen sitoi osan huomiosta. Silti hetkeäkään ei tuntunut siltä, että katsoisin elokuvaa. Sydänalassa asti tuntuvat Mads Hyhnen pasuunan törähdykset ja esityksen upean musiikin säveltäneen Maria Faustin saksofoni, kun se parkui tarinan sankarin Arturin henkistä hätää. Nuo äänet muistuttivat, mistä tässä on kysymys: tämä on teatteria – kerta kaikkiaan loistavaa teatteria – vuorovaikutukseen perustuvan esittämisen juhlaa.
Rahamaa on virolaisten sankaritarina, vaikka sotkusta kätensä pessyt Danske Bank ja koko muu maailma julistivat nämä rahanpesijät roistoiksi. Kolkosta miehitysajasta selvinnyt pieni kansa halusi rikastua. Rikastumisen keinotkin olivat tiedossa jo edelliseltä itsenäisyydenajalta. Treidauksen ja offshore-liiketoiminnan (lue: rahanpesun) voimasta ja siunauksellisuudesta kertoi rikastumisen makuun päässeille virolaisille se, että Euroopan rikkaimpia maita olivat Monaco, Liechtenstein, Luxemburg ja Sveitsi. Miksei Viro voisi kuulua viidentenä jäsenenä tähän kultapossukerhoon? Perinteitä maalla oli jo viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin virolaiset pankkiirit välittivät muhkeita palkkioita vastaan bolševikkien Venäjän keskuspankista anastamaa kultaa länteen.
Offshore-liiketoiminta on tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä. Sankareillamme oli myös hyviä perusteita toimilleen, jotka he toki tiesivät kyseenalaisiksi ja osin selvästi laittomiksi. Venäjältä ja muualta tuleva länsivaluuttojen kova kysyntä piti dollarin ja punnan kurssit arvossaan. He puolustivat länsimaiden talouksien vakautta eturintamassa, ja oma etu tuli hoidettua siinä sivussa. Näin varmasti ajatellaan muuallakin Monacosta Liechtensteiniin: Business as usual.
Danske Bankin Viron-sivukonttori pesi lähinnä venäläisten oligarkkien ja mafiosojen rahoja noin 200 miljardin euron edestä. Parhaina vuosina Viron-yksikkö tuotti 11 prosenttia emopankin verottomasta voitosta, vaikka sen osuus koko liiketoiminnasta oli vain prosentin luokkaa. Toompere antaa tarinassaan ymmärtää, että Viron-yksikön tuotot pelastivat Danske Bankin kaatumiselta vuoden 2008 finanssikriisin iskiessä – ja mikä ettei. Ainakin summat tuntuvat huimilta. Ne vertautuvat jopa Suomen jättiläismäiseen julkiseen velkaan. Toisaalta 200 miljardia lienee vain pisara siinä valtameressä, jonka merivirtoja rahanpesu ja verotuksen optimointi maailman finanssikeskuksissa pitävät yllä.
Danske Bankin Viron-yksikkö tarjosi kaikki länsimaisen finanssitalon palvelut lähellä Pietaria ja vieläpä venäjän kielellä. Se oli loistava vaihtoehto pankkisalaisuuden turvin rikastuneelle Sveitsille, jossa venäläiseltä oligarkilta saatettiin kysyä rahojen alkuperää pitkin nenävartta katsoen. Haastatteluissa Toompere on muistuttanut asiasta, joka ei noussut näytelmässä näkyvästi esiin: Venäjällä raha ei liiku minnekään ilman, että Putinin poliisi ja turvallisuuspalvelu FSB tietäisivät siitä. Me puolestamme tiedämme, että Venäjä on rahoittanut runsaskätisesti Euroopan maiden äärioikeistolaisia puolueita. Sitä emme tiedä, miten raha on niille kanavoitu ja kuinka suurista summista on ollut kyse.
Elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjallisuudessa on viime vuosina ollut runsaasti kuvauksia bisneseliitin toimintatavoista ja pöyristyttävästä elämäntavasta. Karkeimmillaan nämä kuvaukset toistavat olettamaa, jonka mukaan kaikki maailman psykopaatit eivät istu vankilassa, vaan monet heistä uivat kuin kalat vedessä pankkien pilvenpiirtäjien teräs- ja lasiakvaarioissa. Toompere on antanut taidokkaasti rakennetun kasvutarinan kautta sankareilleen inhimilliset kasvot. Virolaisten – ja miksei meidän suomalaistenkin – on helppo samaistua näihin Tarton kaupungin laidalla sijaitsevassa lähiössä ja vaatimattomissa oloissa lapsuutensa eläneisiin poikiin.
Rahamaa oli näyttelijöiden teatteria. Roolit olivat sisäistettyjä, ja kohtauksia maustoi rankoista aiheista huolimatta tästä täyteen välillä hersyvä, välillä salaviisas huumori. Kohtauksissa näkyi virolaisten kompleksinen suhde venäläisiin. Esimerkiksi sopimusneuvottelut, joissa Taavi Teplenkov näytteli venäjäksi venäläistä oligarkkia, oli yksi näytelmän bravuureista. Raakuudet, joita venäläiset harjoittivat miehityksen aikana, ovat epäilemättä jättäneet syvät jäljet. Ne näkyvät yhä, vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kohta kulunut 40 vuotta. Venäläiset juomatavat eivät tarinassa vähentäneet fyysistä ja psyykkistä krapulaa. Eikä palaminen viranomaisten pankkitarkastuksessa ollut ainoa riski: asemansa ja tehtävänsä väärin ymmärtäneillä on näissä piireissä taipumus pudota ikkunasta myös Venäjän ulkopuolella. Oligarkkien välienselvittelyssä myös murhat ovat business as usual.
Rahamaa ei ole dokumentti vaan draama, ja se päättyi draaman sääntöjen mukaan paljastumiseen. Artur piti viimeistä valttikorttiaan – laittoman toiminnan paljastamista viranomaisille – liian kauan taskussaan. Joku belgialainen ”mulkku” ehti ensin ja kääri liiveihinsä ilmiannosta luvatun ruhtinaallisen palkkion. Viron viranomaiset kielsivät Danske Bankin toiminnan maassa, ja Viron-yksikkö suljettiin. Tarinan Arturille, Oliverille, Jaanukselle ja Anjalle jäi syntipukin osa, kun pankki pesi kätensä jutusta. Gert Raudsepin loisteliaasti tulkitsema Viron-yksikön johtaja sai potkut. Roolihenkilön esikuva Aivar Rehe löydettiin kuolleena kotinsa pihalta syyskuussa 2019.
Viron kansallisteatteri (Eesti Draamateater) valmisti Rahamaan Tarttoon, joka oli vuoden 2024 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Teos kantaesitettiin Tarton kampatehtaan tiloissa (Kammivabrik) kesäkuussa. Samana vuonna Rahamaa palkittiin viidellä Viron teatteripalkinnolla: Tõnis Niinemets sai Arturin roolista parhaan miespääosan palkinnon, useita rooleja näytellyt Taavi Teplenkov parhaan miessivuosan palkinnon, Maria Faust palkittiin teosta varten sävelletystä musiikista, Lauri Kaldoja ja Viive Ernesaks äänisuunnittelusta sekä Mehis Pihla näytelmän dramaturgiasta.
Eesti Draamateaterin Rahamaa oli järisyttävä teatterielämys. Viron kansallisteatterin tekijät ovat luoneet erittäin ilmaisuvoimaisen esitystavan, joka on tullut epäilemättä jäädäkseen. Tampereen Teatterikesän esitys oli Rahamaan ensimmäinen vierailu Viron ulkopuolella, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi. Siirrettävistä konteista rakennettu lavastus sivunäyttämöineen näytti valtavalta rakennelmalta, mutta sen siirtäminen paikasta toiseen ei todennäköisesti ole logistisesti ylipääsemätön ongelma. Noin 50 taiteilijan ja avustajan ensemble toki maksaa paljon, mutta Rahamaan vyörymäinen menestys kotimaassaan antaa osviittaa suunnalle, johon myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa kannattaa tähytä.
Rahamaa
Draamateaterin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.8.2024
Produktien on toteuttanut 50 tekijän ensemble. Kattavan luettelon näytelmän tekijöistä löydät Draateaterin verkkosivulta.