Ilveilijöillä on aina ollut lupa tehdä pilaa yhteisön pyhistä rituaaleista mitä erilaisimmilla tavoilla. Ajatus läpisoitetusta klovneriasta istui tähän ikivanhaan traditioon, mutta tuntui silti etukäteen pähkähullulta idealta. Klassisen musiikin konserteissa ei ole tapana nauraa. Taidemusiikkia luonnehditaan syystäkin adjektiivilla vakava. Vielä sopimattomampaa on nauraa hautajaisissa – edes vahingonilosta.
Siksi Red Nose Companyn ja Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä oli vaikuttava taidonnäyte. Esitys oli informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja hauska! Hienovaraisesta mimiikasta, ajatellusta puheesta ja aivoja hyväilevästä musiikista syntyi voimakas kokemus ainutkertaisuudesta.
Red Nose Companyn yhdessä Kansallisteatterin kanssa toteuttama Aleksis Kivi palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022. Aleksis Kivessä tehtiin näkyviksi suomalaisen kulttuurin juuria kirjallisuuden näkövinkkelistä. Sisäisissä äänissä tämä syvällisen ymmärryksen ääni soi F-duurissa ja ”molli-intervallissa”. Tarinan sankari on Jean Sibelius, se oikea mestari, mutta näyttämön klovnit Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama nostivat esiin myös muita merkittäviä säveltäjiä, joita ilmeisesti edelleen patriarkaalisten asenteiden kanssa kamppaileva taidemusiikin maailma kutsuu pelkillä etunimillä.
Näkökulman muutos tarkoitti sitä, että viimemeisetkin pölyt impivaaralaisuudesta karistettiin punteista. Klassinen musiikki sai alkunsa Euroopan kirkoissa ja hoveissa keskiajalta alkaen. Ajan myötä se levisi kaikkialle maailmaan ja muuttui osaksi globaalia kulttuuria, jota soitetaan ja kuunnellaan kaikissa maanosissa. Sibelius oli ja on suuri nimi tässä kontekstissa. Hänen merkityksestään taiteelle ja ihmiskunnan yhteiselle perinnölle kertoi kohtaus, joka päätti ”Jannen” tarinan tässä näyttämöllisessä konsertissa kahdelle klovnille ja jousikvartetolle. Kun tieto Sibeliuksen kuolemasta vuonna 1957 saatiin, myös YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken hänen muistolleen.
Tarinat klassisen musiikin suurista säveltäjistä ovat pääsääntöisesti tarinoita jo kuolleista mestareista. Matka tähän äänien maailmaan alkoi hyvin vakavasävyisellä johdannolla. Kuolema ei ole mikään naurun asia. Ainakin tämän kirjoittaja on ehtinyt ikään, jossa ajatusta omasta, lähestyvästä kuolemasta ei voi enää kuitata kädenheilautuksella tai hirtehishuumorilla. Ruuskanen ja Vasama työnsivät näyttämölle – esimerkkinä tämän globaalin toimijan käyttämistä pakkausstandardeista – höylätystä laudasta tehdyn ruumisarkun. Sisäinen ääni ja hienostunut tyylitaju olivat kehottaneet jättämään punaiset nenät Red Nose Companyn rekvisiittavaraston hyllylle, ja klovniemme kasvoja peitti nyt valkoinen maskeeraus.
Itse virittäydyin tähän esityksen alun kolkkoon moodiin jo matkalla Tampere-talon Pieneen saliin. Talon aulatiloissa oli yksityistilaisuus, jossa Popedan kitaristi Costello Hautamäki esitti bändin vanhoja hittejä vuosikymmenten takaa. Esityksen johdanto-osassa nousi esiin Kaija Saariahon nimi. Suomalaisen taidemusiikin kaikkien aikojen merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Saariaho kuoli vuonna 2023. Popedan perustaja ja Suomi-rokin ikoni Pate Mustajärvi kuoli viime vuonna.
Ilveilijän ikimuistoinen tehtävä on kertoa meille luomakunnan ”kruunuille” totuus: me kuolemme kaikki. Kevyempiin tunnelmiin päästiin, kun ruumisarkun kansi avattiin ja sen asukki osoittautui hyvin eläväiseksi ja energiseksi. Sitten oltiin Lontoossa vuonna 1909, jossa Sibelius poti kurkkuaan; vuotta aikaisemmin Suomessa havaittu äänihuulten kasvain oli uusiutunut.
Näyttämöllisen konsertin tekijöitä on inspiroinut esoteerisuus, joka kiehtoi taiteilijoita ympäri maailmaa viime vuosisadan alkupuolella. Esoteerisen ajattelun juuret ovat antiikissa, jonka jumalat olivat ihmisten uskonnollisissa mielikuvissa paljon konkreettisempia toimijoita kuin nykyiset jumalamme. Vasama muistutti meitä tämän ajattelun elinvoimaisuudesta kysymällä, kuinka moni meistä on käynyt steinerkoulun. Vuonna 1907 perustettu Suomen Teosofinen Seura on yhä voimissaan, ja Tampereella teosofian salaisuuksiin voi perehtyä vuonna 1998 perustetussa Olcott-loosissa.
Raja sen suhteen, missä pisteessä puhe taiteesta muuttuu ”taiteen teologiaksi”, on häilyvä. Rajavartijaksi käsikirjoituksen tekijät olivat ottaneet englantilaisen meedion Rosemary Brownin, jonka pelkkä olemassaolo historiallisena henkilönä estää ajatusten ja toiveiden joukkopaon tuonpuoleiseen. Brown ”vastaanotti” eli ”sävelsi automaattisesti” musiikkia, jota olivat hänen harhoissaan tehtailleet Debussy, Grieg, Schubert, Chopin, Stravinsky, Bach, Brahms, Beethoven, Schumann ja Rachmaninoff.
Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Hän kuului niihin säveltäjiin, jotka tunnettiin – jos tunnettiin – pelkästään etunimeltä. Näyttämötaiteen vuorovaikutteisuutta korostettiin sitten siten, että yleisön edustajat pääsivät sitomaan soittajien silmät. Myöhemmin tarjottiin kättä nostamalla mahdollisuus päästä laskemaan kukkia Sibeliuksen arkulle ja kokeilemaan, miltä tuntuu jättää viimeiset peukutukset maailmalle avatussa ruumisarkussa maaten.
Temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Vasama ja Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Vasaman tulkitsema klovni julisti uskoaan Jumalaan ja siihen, että on olemassa jotakin meitä ja tätä näkyvää todellisuutta suurempaa. Ruuskanen puolestaan kertoi klovnin hahmossa meidän maallistuneiden sekulaarisen käsityksen taiteen olemuksesta. Näin meillä on tullut tavaksi mieltää tietoisuudeksi kutsutun sisäisen äänen kuiskauksia näistä kahdesta eri maailmankuvasta käsin.
Sen jälkeen klovnit vaihtoivat suomen kielen tanssin universaaliin liikekieleen. Jos osaan käsiohjelmaa oikein tulkita, kaksikon huimaa ”pokoilua” siivittivät korkeuksiin katkelma Kaija Saariahon jousikvartetosta Terra Memoria ja Krishna Nagarajan Stringar.
Konsertin rungon muodosti Sibeliuksen jousikvartetto, jonka parissa mestari tuskaili Lontoossa vuonna 1909 tuntiessaan kurkunpäässään sikarien ja konjakin aromien ohella myös kuoleman ensihipaisun. Konsertin muita säveltäjiä olivat Saariahon, Mobergin ja Nagarajan ohella Lotta Wennäkoski, Arvo Pärt, Bryce Dessner, Max Richter ja Ludwig van Beethoven.
Oma suhteeni klassiseen musiikkiin on hieman ambivalentti. Kysymys on onnettomasta rakkaudesta. Jumaloin tätä rakkauteni kohdetta, mutta en ymmärrä sitä. Nuorena kuuntelin taidemusiikkia, kun ikätoverini pitivät hauskaa ja nauttivat elämän riemuista punkin ja Manse-rokin parissa. Suosikkini olivat melkein yksi yhteen Rosemary Brownin listalta. Tosin itse en hankkinut omia levytyksiäni tuonpuoleisesta, vaan Anttilan tavaratalon alennushyllystä. Valintoja ei määritellyt tavoitteellinen musiikin opiskelu, vaan tuon jo edesmenneen, Suomen ensimmäisen halpaketjun hinnoittelu ja opintolainalla itsensä elättävän opiskelijan laiha kukkaro.
Olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjailija Douglas Adamsin väitteen, jonka mukaan Johann Sebastian Bachin musiikki on paras konkreettinen todiste Jumalan olemassaolosta. Sen sijaan Sibelius ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini – en tiedä miksi. Antti Tikkasen (viulu), Minna Pensolan (viulu), Atte Kilpeläisen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbackan (sello) muodostaman kvartetin tulkinnat olivat koskettavan kauniita. Kun sulki silmänsä ja keskittyi, Sibeliuksen musiikki vei mennessään ja silmäkulmat kostuivat voimakkaista tunteista.
Jompikumpi klovneista kertoi, että Sibelius mielsi värit ääninä. Tällainen kyky, synestesia, on neurologinen tila, jossa aistihavainnot sekoittuvat toisiinsa silloin, kun ne normaalisti koetaan toisistaan erillisinä: yhden aistialueen aktivoituminen aivoissa saa toisen aistialueen aktivoitumaan spontaanisti, ja seurauksena voi olla esimerkiksi musiikin näkeminen väreinä ja muotoina tai kirjainten näkeminen värillisinä.
Voces – Sisäisiä ääniä
Red Nose Coimapanyn ja Meta4-jousikvartetin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampere-talon pienessä salissa 4.8.2026
Taiteellinen suunnittelu ja musiikkivalinnat: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (Red Nose Company), Terhi Paldanius (Kamus) ja Minna Pensola (Meta4).
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Muusikot: Meta4: Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Seppeleet: Henna Tanskanen
Musiikki: Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Ida Moberg, Arvo Pärt, Kaija Saariaho, Bryce Dessner, Max Richter, Krishna Nagaraja, Gabriella Smith, Lotta Wennäkoski.
Valokuvat ja graafinen ilme: Tero Ahonen
Tuotanto: Red Nose Company, Meta4, Kamus, Kuhmon Kamarimusiikki ja Meidän Festivaali
Esityksen valmistamista ovat tukeneet: Niilo Helanderin säätiö ja Alfred Kordelinin säätiö
Red Nose Companyn toimintaa tukevat: Helsingin kaupunki sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö
