Miten käy William Shakespearelta rock’n’roll? – Kaupunginteatterin & Julia on voimauttava ja hauska satiiri meistä taideuskovaisista konservatiiveista

Helsingin Kaupunginteatterin & Julia oli Max Martinin hittien vyörytys. Se täytti ensi-illan makeaan leivokseen ikuistetun symbolin lupauksen. Musiikki avaa suoran väylän meidän tunteisiimme. Nyt tätä makeaa herkkua tarjoiltiin Porvoon mitalla. Tunnelma suuren näyttämön täpötäydessä katsomossa kohosi biisi biisiltä ja kiehui lopulta kohti kattoa vapauttavan hurmoksen kautta. Upeat tulkinnat, villit tanssikohtaukset, orkesterin mahtava soundi ja viimeisen päälle oikeaoppinen konserttiestetiikka näyttämökuvissa nousivat päähän kuin häkä.

Renée Böökin tulkinnat Max Martinin hiteistä olivat upeita. Näyttelijänä Böök on omien sanojensa mukaan kokematon. Minun silmissäni hänen tapansa näytellä toisti sen illuusion ainutkertaisuudesta, joka tekee aina joskus teatterin harrastajien esityksistä ainutlaatuisia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Pidin myös tämän hittihurjastelun puitteiksi sepitetystä kehystarinasta. Se oli opiksi ja ojennukseksi meille ”taideuskovaisille”. Myös hänen ylhäisyytensä William Shakespeare on syytä aika ajoin laskea alas jalustaltaan ja pyyhkiä tämän kolossin päältä ainakin ne kaikkein tunkkaisimpien tulkintojen pölyt. Tuli hakemattakin mieleen Tampereen Teatterin Romeo ja Julia viime keväältä. Paikallinen kriitikko tuomitsi ensin Teatterikorkeakoulun opiskelijat kerettiläisiksi, koska he olivat muka kyseenalaistaneet Shakespearen tuotantoa, ja poltti sitten samassa roviossa myös Paavo Westerbergin ohjauksen ja tähän jumalanpilkkaan osallistuneet teatterin juuri keski-ikään ehtineet vakituiset näyttelijät ”boomereina”.

Martin on 30 vuoden aikana kirjoittanut ystävineen hämmästyttävän määrän hittejä, joita ovat esittäneet ja joiden kautta ovat nousseet maailmanmaineeseen sellaiset tutut tähdet ja yhtyeet kuin Britney Spears, Backstreet Boys, ’N Sync, Katy Perry, Taylor Swift ja Ariana Grande. Tämä populaarimusiikin velho ei ole kotoisin Los Angelesista tai New Yorkista, hän ei ole Shakespearen prinssi Tanskan maalta, vaan hämmästyttävän tasavaltaisesti ajatteleva popin kuningas Ruotsista.

Vuonna 1971 syntynyt Karl Martin Sandberg on antanut harvoin haastatteluja. Minua on hämmästyttänyt niissä harvoissa löytämissäni se nöyryys, jolla Sandberg suhtautuu työhönsä ja hänen luomiensa hittien menestykseen. Siksi kanadalaisen käsikirjoittajan David West Readin rinnastava tematiikka osui ja upposi. Kulttuuripiireissä on 1800-luvulta asti käyty keskustelua (Shakespeare authorship question) aiheesta, voiko köyhän hansikkaantekijän kouluja käymätön poika William Shakespeare olla oikeasti näiden hänen nimissään julkaistujen näytelmien ja sonettien todellinen kirjoittaja. Voiko ruotsalaisen luokanopettajan ja poliisin poika olla uuden ajan populaarimusiikin ehkä merkittävin tekijä, oman alansa nerokas Shakespeare?

Tyynysota kuuluu jo lähes ikonisella tavalla naisten ystävyyttä ja solidaarisuutta ilmaisevaan kuvastoon. Kuvassa tarinan May (Niki Rautén, Anne Hathaway (Mario Lund), Julia (Renée Böök) ja imettäjä (Laura Alajääski). Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read alkoi purkaa tätä luokkasidonnaista neromyyttiä vastakkainasettelun kautta. Musikaalin tarinassa Shakespearen vaimo Anne Hathaway tarttuu päättäväisin ottein miehensä sulkakynään ja alkaa kirjoittaa jatko-osaa Romeon ja Julian tarinaan. Lapsivaimona arkkuun laitettu Julia ei kuole, vaan Veronan hautausmaalle sijoittuvasta viimeisestä kohtauksesta alkaa tämän vasta 13-vuotiaan tytön kasvutarina. Helsingin Kaupunginteatterissa tämä koskettava kasvutarina sai viimeisen silauksen loppukumarrusten aikana. Julian osassa upeasti laulanut Renée Böök tuli viimeisenä kumartamaan yksin hehkuen sitä läsnäoloa, jota voimauttavat biisit olivat meihin kaikkiin ladanneet.

Hömpältä aluksi kuulostaneella, lempeällä satiirilla Read on halunnut muistuttaa, että yltiöromantiikka on patriarkaatin viimeisiä valloittamattomia linnakkeita. Romeossa ja Juliassa ei eletä, vaan kuollaan suurten tunteiden takia. Marssijärjestystä on siksi syytä muuttaa. Elämää suurempi rakkaus ei ole vain kaikki aistit huumaava hormonaalinen myrsky, vaan se voi olla myös vallankäytön ja manipulaation väline. Ehkä juuri siksi en ensin nähnyt & Julia -musikaalin tunnuslogossa sydämen ympärillä kuulokkeita, vaan kuulosuojaimet. Tämän musikaalin Julia kuunteli sydämensä ääntä järjen kanssa.

Shakespearen näytelmässä Julia on tosiaan vasta 13-vuotias romanssin alkaessa. Se käy ilmi Julian äidin ja imettäjän keskustelussa heti ensimmäisessä näytöksessä. Se ei ollut ilmeisesti vielä sopiva naimaikä tyttölapselle edes 1500-luvun Englannissa tai Shakespearen kuvitteellisessa Veronassa, koska isä Capulet toivoo Juliaa kosineen kreivi Parisin malttavan mielensä vielä siihen asti, että tyttö täyttää 15 vuotta.

Readin käsikirjoituksessa tätä nykyajan ihmisiä pöyristyttävää ikäkysymystä tuodaan esiin, kun karkumatkalla olevat Julia, hänen imettäjänsä ja heidän ystävänsä May pyrkivät Pariisissa yrmeän portsarin ohi ”renessanssitanssiaisiin”. En ole ehkä kovin väärässä, kun arvaan, että Readin mielessä on näytelmän näkökulmaa valitessaan ollut maailmalla jyräävä, uskonnollisen oikeiston käynnistämä liikehdintä ja sen ilmiöihin kuuluva Stay-at-Home Daughter -ajattelu. Maailman kaikki talebanit eivät asu Afganistanissa. Amerikkalaisen populaarikulttuurin viehättäviin puoliin kuuluu se, että hyvin painavia asioita sanotaan – tai useammin niihin vain viitataan ikään kuin ohimennen – niin ettei tällainen hidasjärkinen pysy aina mukana.

Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia oli ammentanut vaikutteita street dancelle tyypillisestä liikekielestän. Elina Kolehmainen oli puvustuksessa yhdistellyt renessanssin pukuja ja nuorten katumuotia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read haastaa käsikirjoituksessaan meitä kaikilla niillä elämänalueilla, jotka ovat uskonnollisen oikeiston hampaissa. Anne Hathaway (Maria Lund) puolustaa tasa-arvoista avioliittoa, Julia (Renée Böök) naisten itsemääräämisoikeutta ja oikeutta omaan kehoon, May (Niki Rautén) sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja Francois (Martti Manninen) autismin kirjon ihmisten ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta.

Julian roolitus on kansainvälisesti ollut myös tietoinen ja voimauttava kannanotto rodullistettujen esiintyjien tilan ottamisen ja rasismin vastaisuuden puolesta. Helsingissä Böökin upea, karismaattinen esiintyminen oli minulle puhdistava ja vapauttava vastavoima sille ahdistukselle, jota yhä kamalampia piirteitä saava maahanmuuttokeskustelu meillä herättää.

Broadway-musikaalin toteutuksessa on noudatettava esitysoikeuksia koskevaa sopimusta viimeistä pilkkua myöten. Ohjaaja Samuel Harjanteen, koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin, kapellimestari Eeva Konnun ja lavastaja Peter Ahlqvistin raudanluja ammattitaito näkyi ja kuului siinä, että & Julia loisti ja hehkui aivan samalla tasolla kuin se on hehkunut ja loistanut Broadwaylla. Samaan kovan luokan ammattilaisten tiimiin kuuluvat video- ja valosuunnittelusta vastanneet William Iles ja Toni Haaranen sekä renessanssin muotia ja nykynuorten tyylejä hienosti puvustuksessa yhdistänyt Elina Kolehmainen. Äänisuunnittelusta vastanneelle Kai Poutaselle kiitos siitä, että vaikka nyt laulettiin välillä todella korkealta ja kovaa, niitä kuulosuojaimia ei esityksen missään vaiheessa kaivannut. Kaupunginteatterin ammattitaitoon ja vahvuuksiin kuuluu myös se, että sen vakivahvuuteen kuuluvien näyttelijöiden joukossa on monta poikkeuksellisen hyvää laulajaa.

& Julia

Helsingin Kaupunginteatterin ensi-ilta 20.8.2026

Sävellykset ja laulujen sanat: Max Martin ja ystävät

Käsikirjoitus: David West Read Kymmenien näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden suurtuotannon muut tekijät löytyvät esityksen käsiohjelmasta.

Suomen hauskin mies on riemastuttava komedia ja teatterin yhteisöllisyyden ylistys

Timo Hietalan kupleteista ja näyttelijöiden omintakeisesta tanssista syntyi useita riemastuttavan hauskoja kohtauksia. Kuvassa Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari.. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa on nyt teatterin harrastajille tarjolla oikea herkkupala. Suomen hauskimmassa miehessä näytellään aivan upeasti. Martti Suosalo on tässä näytelmässä maineensa veroinen virtuoosi. Mutta ei hauskanpito jää Suosalon varaan. Koko ensemble näyttelee nyt kuin hurmoksessa.

Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään käsikirjoitus, Kujanpään ohjaus ja Pekka Korpiniityn lavastus muistuttavat kukin yhdessä ja erikseen yhdessä huikean näyttelijäntyön kanssa jotakin sellaista, jota sanotaan täydelliseksi.

Kun tähän soppaan on vielä lisätty Timo Hietalan musiikki, Sari Salmelan puvut, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran äänisuunnittelu ja Tuula Kuittisen naamioinnit, kokonaisuudesta syntyi aivan upeaa teatteria, johon oli ilo myös katsojana heittäytyä täysillä mukaan. Sai nauttia ja nauttia ja nauttia ensimmäisistä hetkistä viimeisiin, sai nauraa usein ja välillä silmät tuppasivat kostumaan myös liikutuksesta.

Suomen hauskin mies on teatteria teatterista, oikea teatterin yhteisöllisyyden ylistys. Kuten Suosalon bravuurissaan esittämä näyttelijä ja punapäällikkö Toivo Parikka julistaa, rintamalta voi karta, mutta ei koskaan näyttämöltä.

Suomen hauskin mies on Helsingin kaupunginteatterin puheenvuoro sisällissodasta tai kansalaissodasta käytyyn keskusteluun. Reitala ja Kujanpää ovat kirjoittaneet käsikirjoituksessa auki tuon sata vuotta sitten käydyn sodan keskeiset kipukohdat.

Näytelmän tematiikka kulkee samoja polkuja kuin esimerkiksi Kom-teatterin Verisuusuissa poljetaan. Aluksi kuvataan sodan voittaneiden valkoisten koston kauheutta. Sitten tehdään ensimmäiset hapuilevat eleet kohti sovintoa.

Tämän jälkeen Suomenlinnan vankileirillä viruville Helsingin Työväen Teatterin näyttelijöille muistuvat mieleen myös omat pahat teot.

Väkivaltaisten konfliktien taustalla on aina yleisiä yhteiskunnallisia syitä. Pelkkä yhteiskuntaluokkien räikeä eriarvoisuus ei vielä johtanut Suomessa sisällissotaan. Tarvittiin vielä ensimmäinen maailmansota, Venäjän bolševikkien agitaatio ja viljantuonnin loppumisesta johtunut nälänhätä.

Reitalan ja Kujanpään hieno psykologisesti tarkkanäköinen oivallus on siinä, ettei nämä tekijät edes yhdessä vielä avaa portteja yksittäisille hirmuteoille. Tarvitaan yksilön omaan henkilöhistoriaan ja traumoihin perustuva henkilökohtainen syy, joka lopulta saa ihmisen painamaan liipaisinta.

Reitala ja Kujanpää eivät kuitenkaan jätä kehyskertomustaan edes tähän. Näytelmä päättyy vielä yhteen, todella yllättävään käänteeseen, jossa höyhenet pöllähtävät oikein kunnolla.

Tätä juonen käännettä on tässä turha paljastaa. Viimeisen kohtauksen vaikuttavuus pedataan esityksen aikana ja sen arkkitehtina toimii Reitalan ja Kujanpään ohella Rauno Ahonen, joka teki aivan huikean upean roolityön vankileirin komendantin, kapteeni Hjalmar Kalmin roolissa.

Ahonen antaa pokerinaamallaan pahuudelle todella arkiset ja sellaisina hyvin pelottavat kasvot. Ahonen on paitsi vallanhimoinen mitättömyys keisarin valtaa havittelevassa Suomessa vuonna 1918, myös tämän päivän uusliberalisti, jonka mielestä ihmisellä ei ole mitään itseisarvoa, vaan ihmisen arvo perustuu siihen, miten paljon hän ansaitsee rahaa.

Kujanpään ohjaus on todella hieno taidonnäyte. Suomen hauskin mies on hurjaa vauhtia etenevä komedia, jossa ei ole yhtään kuollutta kohtaa. Koomisten kohtausten iskut osuivat aina aivan oikea-aikaisesti siihen kohtaan, jossa nauruhermot ovat solmussa rintalastan alla.

Aivan upeasti toteutetut sisääntulot veivät katsojan pykimättä myös seesteisten kohtausten tunnelman ytimeen. Teatteri on parhaimmillaan juuri silloin, kun elämä on ihmeellistä ja arvoituksellista myös näyttämöllä.

Kujanpään ohjauksen kivijalka on Korpiniityn lavastus. Korpiniitty on rakentanut kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivälle osalle ja sen ympärille toimivan kokonaisuuden, jonka avulla ohjaajan on ollut helppo ottaa näyttämötila haltuunsa.

Kiivaan menon keskellä ehditään vielä käsitellä perusteellisesti suomalainen humala ja käydä porukalla saunassa. Molemmat kohtaukset ovat sisäpiirin vitsejä, jotka avautuvat helposti myös katsojalle. Hurmioituneessa, aivojen mielihyvähormonien oksitosiinihumalassa ihminen on näyttämöllä ja miksei myös oikeassa elämässä paljaimmillaan – ja onnellisimmillaan.

Oman lukunsa ansaitsee Hietalan musiikki. Hietala on herättänyt näyttämöllä henkiin viime vuosisadan alun kuplettiperinteen. Kohtaukset, joissa Suosalo ja kumppanit esittivät näitä lauluja omaperäisellä koreografialla höystettyinä, olivat riemastuttavan hauskoja.

Suomen hauskin mies on oikea teatteritaiteen ylistys. Samalla Reitala ja Kujanpää käyttävät painavan puheenvuoron rohkeuden ja sananvapauden puolesta. Teatteri heijastelee omaa aikaansa niin hyvässä kuin joskus myös pahassa. Suomen rohkeimman miehen sanoma on selvä aina manifestiksi asti: Myös taiteilijoilla ja nimenomaan taiteilijoilla pitää olla rohkeutta sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita, kun on tämän sanomisen paikka ja aika.

Helsingin kaupunginteatteri: Suomen hauskin mies

Käsikirjoitus: Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Musiikki: Timo Hietala

Puvut: Sari Salmela

Valot: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu:Aleksi Saura

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Rooleissa: Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu ,Risto Kaskilahti, Mikko Reitala, Jarkko Soininkoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Tatu Sinisalo, Tuukka Leppänen, Petrus Kähkönen, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo, Jesse Mast, Jarkko Soinikoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen ja Heikki Ranta

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.