Kevyt ja raikas kuin ranskalainen punaviini – myös jälkimaku oli miellyttävä – Viiniä keittiössä on näytelmä, jota myös teatterin harrastajien kannattaa tutkia sillä silmällä

Näytelmässä liikuttiin kahdella aikatasolla. Takaumassa Pierre rakastuu keski-iän kynnyksellä ihanaan Mathildeen. Rakkauden huumaa kuvattiin hauskalla huumorilla. Kuvassa vastarakastuneille kyytiä antoi vanhan Pierren roolin näytellyt Seppo Halttunen. Elina Varjomäellä ja Jan-Christian Söderholmilla oli molemmilla kaksoisroolit. Kuva Keski-Uudenmaan Teatteri KUT     

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä on elegantti kamarinäytelmä. Lija Ficherin dramatisoinnissa ja ohjauksessa oli käytetty tarkkaan hyväksi pienen teatterin rajalliset resurssit ja me katsojat saimme nauttia hienosta näyttelijäntyöstä. Fischerin dramatisointi Anna Gavaldan romaanista on helmi, jota myös teatterin harrastajien kannattaa tutkiskella sillä silmällä.

Ranskalainen Gavalda on kotimaassaan painosten kuningatar, jonka romaanit ja novellikokoelmat on myös säännöllisesti suomennettu tuoreeltaan. Kriitikot kuvaavat Gavaldan romaaneja katkelmallisiksi. Ne ovat kuin varta vasten elokuvan tai näytelmän käsikirjoituksiksi kirjoitettuja. Siksi on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäinen dramatisointi suomeksi on tehty vasta nyt.

Viiniä keittiössä näytelmän ensi-ilta lokakuussa oli myös tämän näytelmän kantaesitys Suomessa.    

Gavaldan Je l’aimais ilmestyi Ranskassa vuonna 2002 ja Titia Schuurmanin kirjasta tekemä suomennos noin vuotta myöhemmin. Kirjan ranskankielinen nimi maistuu suoraan käännettynä meidän suomalaisten suussa niin imelältä, ettei Fischer ole muuttanut suomentajan ratkaisua nimiasiassa.

Silti Gavaldan on helppo leimata viihdekirjailijaksi: ”Kuinka kauan kestää ennen kuin unohtaa sen ihmisen tuoksun jolta sai rakkautta? Entä milloin lakkaa itse rakastamasta?”

Niinpä! Näin meillä on edelleen tapana mitätöidä naiskirjailijoita samaan aikaan, kun miesten (nykyään usein toki myös naisten) kirjoittamista roskadekkareista leivotaan vakavasti otettavaa genreä.  

Viiniä keittiössä näytelmän aiheena olivat elämänvalinnat. Tarina alkoi, kun näytelmän nuori, vastaeronnut äiti Chloé (Elina Varjomäki) ja hänen appensa Pierre (Seppo Halttunen) saapuivat appivanhempien mökille viettämään aikaa ja puimaan Chloén avioeroa Pieren pojasta Adrienista (Jan-Christian Söderholm). Keittiönpöydän ääressä ja hyvän viinin elähdyttäminä keskusteluissa liikuttiin kahdella aikatasolla, nykyajassa ja menneisyydessä, jolloin Pierre kohtasi elämänsä rakkauden Mathilden (Varjomäki kaksoisroolissa).

Australialainen Bronnie Ware kuunteli kuolevia toimiessaan saattohoitajana ja kokosi näistä tarinoista bestselleriksi ympäri maailmaa nousseen kirjan Viisi viimeistä toivetta. Anna Gavaldan kirja ja Fischerin näytelmä käsittelee tärkeintä näistä viidestä toivomuksesta, tai kai oikeammin syvintä katumuksen aihetta. Siinä kuoleva toivoo, että hänellä olisi ollut rohkeutta elää itselleen uskollista elämää, ei sellaista, jota muut häneltä ovat odottaneet.

Adrien jättää vaimonsa ja lapsensa toisen naisen, elämänsä rakkauden tähden. Keski-ikäinen Pierre (Söderholmin toinen rooli) ei pystynyt jättämään vaimoaan ja turvallisia ympyröitään kohdatessaan noin nelikymppisenä elämänsä rakkauden. Lähestymiskulma elämän suuriin valintoihin näytelmässä oli yllättävää kyllä korostetusti miehen näkökulma. Naisen elämänvalinnat näyttivät loppuvat siihen, kun hän oli päättänyt ryhtyä äidiksi.

Tämä oli tietysti näköharha, jota tavallaan vahvisti Halttusen loistava näyttelijäntyö Pierren roolissa ja Ficherin kirjan teemoihin ja henkilögalleriaan tekemät rajaukset. Näytelmässä Chloén lapset eivät ole mukana mökillä, vaan heidät on jätetty Pariisiin isoäidin hoteisiin ja heidän olemassaolonsa ilmaistaan vain yhden puhelinkeskustelun avulla.

Viiniä keittiössä oli kevyt ja raikas kuin ranskalainen punaviini parhaimmillaan. Siitä jäi myös mehevä jälkimaku. Andrienin brutaalia tapaa erota vaimostaan ja lapsistaan Fischer oli keventänyt omintakeisella huumorilla. Samoin ihan vakavalla naamalla ei esitetty keski-ikäisen Pierren ja Mathilden elämää suurempaa rakkautta. Rakkaus kun on ikuista ja yhtä ikuista on varmasti myös meidän individualistinen egoismimme. Jos Warea on uskominen, se nostaa päätään vielä kuolinvuoteellakin.

Myös lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Tinja Salmi on käyttänyt tehokkaasti pienen teatterin näyttämötekniikan rajoitetut mahdollisuudet. Jätetty Chloé kahlasi surussaan syksyn kirkkain värein värjäämissä vaahteranlehdissä ja samoissa lehdissä piehtaroivat myös näytelmän Mathilde ja Pierre rakkauden ensihuumassa.

Puvustuksen suunnittelussa Salmi on ilmeisesti hakenut inspiraatiota Zabou Breitmanin elokuvasta Viiniä keittiössä (Je l’aimais 2009).  Ainakin elokuvan Chloén (Florence Loiret Caille) ja näytelmän Chloén punertavat mekot näyttivät identtisiltä.

Näytelmän valaistuksen suunnitellut Kalle Tahkolahti oli pystyttänyt näyttämölle eräänlaiset huomiovalot, joiden väri ja samalla koko näyttämön valaistus vaihtui roolihenkilöiden vallitsevan tunnetilan mukaan. Jussi Östermanin näytelmää varten luoma äänimaisema oli elegantissa yksinkertaisuudessaan todella hieno.

Näytelmän käsiohjelma, jossa tekstit on upotettu valkoisilla fonteilla esitysvalokuviin, on varmasti tyylikäs ja hieno, mutta ainakin minun kaltaisen lukihäiriöisen luettavaksi lähes lukukelvoton paperi.

Viiniä keittiössä

Keski-Uudenmaan Teatterin esitys 3.11.2021

Alkuteos Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus Lija Fischer

Lavastus ja pukusuunnittelu Tinja Salmi

Äänisuunnittelu Jussi Österman

Valosuunnittelu Kalle Tahkolahti

Rooleissa Elina Varjomäki, Seppo Halttunen, Jan-Christian Söderholm

Sadan vuoden yksinäisyys

Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö
Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fischer pohtii ohjaustaan ja suhdettaan hänen omaan elämäntarinaansa perustuvaan näytelmään Vieraat Korjaamon verkkosivuilla. Fischer sanoo pitäneensä aina enemmän fiktiosta kuin faktasta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vieraiden kohdalla tämä on kuitenkin turha huoli. Näytelmän voima perustuu nimenomaan aiheen omakohtaisuuteen. Esitys on koskettavan raikas ja aito tavalla, johon kokemukseni mukaan yltävät vain teatterin harrastajat silloin, kun esitys onnistuu yli kaikkien odotusten aina hurmokseen asti.

Kun kysymyksessä ovat omat muistot ja tunteet, tällaisella jaottelulla ei ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Meidän tunnemuistoissamme fiktio ja fakta menevät aina väistämättä sekaisin keskenään.

Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä me kaikki ikävammaiset voimme testata kokoontumalla sisarusporukassa muistelemaan vaikkapa sitä, millaisia isä- ja äitivainaa oikeasti olivat ihmisinä.

Vieraat kantaesitettiin Korjaamolla Helsingin Stage-festivaaleilla. Etelä-Saimaan haastattelussa Fischer kertoo, että näytelmän teemoja on viety eteenpäin ja syvennetty teatterikriitikko Suna Vuoren ensi-illasta Hesariin kirjoittaman tylytyksen jälkeen.

En tiedä, miltä Korjaamolla nähty kanta-esitys näytti, mutta jos menisin sanomaan Lappeenrannan kaupunginteatterin Veeran kammarissa perjantaina näkemääni toista ensi-iltaa kliseekokoelmaksi, kertoisin samalla itsestäni jotakin aika ikävää. Diagnoosi: kirjoittaja kärsii patologisesta empatiakyvyn puutteesta.

Vieraissa on hetkensä ja koskettavimmillaan esitys on, kun käsitellään näytelmän Milenan lapsuutta, Pietarissa ja Kajaanissa.

Kohtaukset perustuvat Fischerin omiin lapsuudenkokemuksiin ja muistoihin, jotka dramaturgi Okko Leo on koonnut näytelmäksi näiden kahden pitkien keskustelujen perusteella.

Leo on kaksi vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut nuori mies, josta kuullaan vielä. Vieraiden perusteella epäilen, että hän on lukenut tarkkaan muun muassa maagisen realismin klassikot.

Sadan vuoden yksinäisyydestä myös tämän kolmen sukupolven yli kulkevassa juutalaissuvun tarinassa on kysymys. Mutta miksei olisi? Vaikka me maapallon nyt elävät yli seitsemän miljardia ihmistä olemme kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia, meitä edeltäneiden sukupolvien vainajista nyt puhumattakaan, niin on meissä kyllä niin paljon myös samanlaisuutta, että siitä voi hyvin vaikka kliseehuttua keittää.

Jotakin Leon taidoista dramaturgina kertoo se, että Vieraat on leimallisesti naisten juttu. Suvun tarina kerrotaan äitien ja tyttärien kautta.

Leo ei kerro suvun tarinaa kronologisesti, vaan eri aikoihin liittyvät tapahtumat ja muistot lomittuvat toisiinsa. Ratkaisu on hyvä, sillä näinhän meidän muistimme juuri toimii. Eturiviin nousevat ne muistot, jotka ovat emotionaalisesti tärkeitä. Tapahtumavuodet, päivämääristä nyt puhumattakaan, palaavat mieleen vasta pinnistelyn jälkeen, jos ovat palatakseen.

Dramaturginen ratkaisu toimii hyvin myös näyttämöllä. Lappeenrannan esityksessä ei juuri ollut pysähtyneitä kohtauksia, ja mikä parasta, esityksen tunnelma tiheni kohtaus kohtaukselta aina viimeisiin kohtauksiin saakka.

Leo ja Fischer myös luottavat katsojaan. Ei Leningradin piirityksen kauheuksia tai Stalinin hirmuhallinnon ihmisiin jättämiä traumoja tarvitse rautalangasta vääntää. Tällaiset syvästi traumaattiset kokemukset jättävät jälkeensä psyykkisesti raskaan kuorman, josta osan myös lapset ja lapsenlapset joutuvat kantamaan.

Näytelmän perusvire on kuitenkin optimistinen. Kyllä tästäkin selvitään ja esimerkiksi tapa, jolla Kajaaniin Pietarista muuttanut Milena ottaa mittaa uudesta isäpuolestaan, tarjoaa ainekset useaan herkullisen hauskaan kohtaukseen.

Milenan roolin näyttelee Pietarissa opiskellut Vilma Putro. Kaupunginteatteri on saanut tästä pienestä, mutta sitäkin pippurisemmasta nuoresta naisesta mahtavan tyypin riveihinsä.

Ainakin minä olin kohta aivan myyty. Putrolla on ihailtava kyky nostaa läsnäolonsa näyttämöllä aivan käsin kosketeltavaksi ja muuttua sitten lähes näkymättömäksi, kun tarve niin vaatii.

Aivan upeaa! Kuin taikuutta. Mitähän ne siellä Pietarin Valtiollisessa Teatteriakatemiassa näille näyttelijänaluille oikein opettavat?

Mutta ei Netta Salosaaren, Pauliina Palon, Sami Lankin tai Samuli Punkan näyttelijäntyössä ollut perjantaina moitteen sijaa. Rooliasua ja – hahmoa vaihdettiin lennossa ja sisääntuloja kertyi jokaiselle lähes luvuton määrä. Mutta siitä huolimatta kotinäyttämöllä tekemisen meininki oli jollakin lailla sopivan rentoa. Perkele! Kyllä täältä pesee.

Jussi Matikaisen äänimaailma rytmitti esitystä hyvin. Ville Mäkelän varmasti videot jäivät sen sijaan minulta lähes huomaamatta. Esityksen vahva intensiteetti piti ainakin minut niin tiukasti otteessaan.

Lija Fischer avaa aikaikkunan

Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö
Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fscherillä on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vahva fyysinen läsnäolo perustuu jatkuvaan liikkeeseen.  Humisevan harjun liikekieli on lähellä modernia tanssia.

Itse asiassa mielikuva oli niin voimakas, että katsojana aloin odottaa näyttelijöiltä myös tanssijoille ominaista liikekielen ja esityksen rytmin täsmällisyyttä.

Toinen Fischerin tavaramerkki on älykäs tilan käyttö. Fischer ja lavastaja Tarja Jaatinen nostavat esityksen näyttämöteknisillä ratkaisuilla irti näyttämön tasosta. Jussi Östermanin näytelmää varten toteuttama äänimaailma vielä korostaa mainiosti tätä tilan tunnetta.

Se on mielen avaruutta.

Humisevan harjun näyttämökuvat ovat todella komeita, jos nyt voimaakseen liikkeeseen perustuvia illuusioita voi edes kuviksi kutsua.

Minuun vaikutti kuitenkin ehkä kaikkein voimakkaimmin se, miten Fischer avaa Emily Brontën 1800-luvulla kirjoittaman tarinan rakenteen. Katsojalle avautuu eräänlainen aikaikkuna, jossa näkyvät monet Brontën tarinan alla ja päällä olevat ajalliset kerrokset.

Niitä riittää. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humiseva harju on esitys, joka toki herättää voimakkaita tunteita, mutta vetoaa ennen muuta katsojan älyyn.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo, miten lähtemättömän vaikutuksen Brontën kirja teki häneen murrosikäisenä. Tämä kerros on myös näyttämöllä mukana, mutta samaan aikaan myös aikuiseksi kasvanut ohjaaja luotaa kokemusmaailmansa kautta omaa suhtautumistaan intohimoiseen rakkauteen.

Sama kertautuu näyttämöllä nuorta Cathy Earnshawia näyttelevän Netta Salosaaren ja aikuista Cathya ja hänen tytärtään Catherinea upeasti näyttelevän Sanna Kemppaisen tulkinnoissa.

Taitavasti Fischer salakuljettaa näyttämölle myös lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa leikitään turpeen tai veden kanssa, vedotaan voimakkaasti katsojan atavistisiin vaistoihin.

Samalla ne korostavat elämän konkreettisuutta. Ihminen on ainetta ja tämä aineen ikuinen kiertokulku ulottuu tässä tarinassa aina Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan asti: Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman…

Omaa aikaamme luotaavalta aikajanalta puuttuu oikeastaan vain minun ikäisteni puolivalmisteiden jäätävä kyynisyys ja sarkasmi. Mutta toisaalta Brontën kuvaamassa 1800-luvun maailmassa vanhat pierut yleensä oikaisivat koipensa jo hyvissä ajoin ennen kunnianarvoista 60 vuoden ikää.

Koko aikakaudelle nimensä antaneen kuningatar Viktorian Englannissa seksuaalisuutta ei tietenkään kuvattu avoimesti. Brontën kirjassa nuori veri kiehuu pinnan alla sitäkin kuumempana.

Nuori nainen kuvasi seksuaalista kiihkoa ja väkivaltaa niin voimakkain vedoin, että aikansa kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että kirjan kirjoitti Emilyn, alkoholisoitunut ja tuon ajan muotihuumeeseen, oopiumiin addiktoitunut veli Branwell, jota 30-vuotiaana kuollut Emily hoiti viimeisinä elinvuosinaan.

Tuo erehdys johtui tienkin pääasiassa viktoriaanisen ajan ennakkoluuloista, jotka sivumennen sanoen elävät edelleen sitkeästi. Maailman mitassa mikään ei ole oikeastaan muuttunut.

Emily Brontëlla oli todennäköisesti hyvin läheinen suhde veljeensä. Mutta ei hänelläkään mitään oikotietä ollut miehen pään sisään. Eikä tällaista kaikkiin umpiluusta valettuihin lukkoihin sopivaa yleisavainta Fischerilläkään tietenkään ole.

Sekä Seppo Kaisanlahti että Turo Marttila näyttelevät hienosti Heathcliffin ja nuoren Heathcliffin rooleissa, mutta tämä produktio nyt ei vain ole miehille mikään erityinen näytön paikka.

Heathciff on hahmona tarina pahis, koston jumala, jonka jo Brontë on jalostanut kirjaansa ikivanhasta tarinaperinteestä.  Hahmona Heathcliff on inhimillisen tarinaperinteen peruskauraa.

Aikaikkuna, jonka Fischer ryhmineen avaa katsojalle, ulottuu siten hyvin kauas menneisyyteen.

1800-luvun Britanniassa yläluokkaankin syntynyt nainen oli toisen luokan kansalainen, joka ei voinut edes periä vanhempiaan, vaan suvun maaomaisuuden sai aina joku suvun mies.

Tämä on se perustaso, josta myös Brontën kirjailijasisarukset rakensivat tarinansa. Tähän todellisuuteen kuuluivat järkiavioliitot ja naimakaupat.

Ainoan pakopaikan tarjosi omaan mielikuvitukseen perustuva fantasiamaailma.

Tämä fantasiamaailma tuodaan näyttämölle nukketeatterin ja komiikan keinoin. Maija Linturin ohjaama nukketeatteri niveltyy kokonaisuuteen mainiosti.

Koomisia elementtejä Fischer tuo perussynkkään tragediaan liikekielen kautta. Tehokeinoina käytetään toistoja ja esimerkiksi hääkohtauksissa kierroksia nostetaan niin paljon, että ollaan lähellä Mack Sennettin mykkäelokuvista tuttua slapstick-komiikkaa.

Ja melkoisia hirviöitähän ne murrosikäiset ovat, vielä pienemmistä lapsista nyt puhumattakaan…

Näyttämön yllä leijuu myös Cathy Earnshawin haamu, kun Netta Salosaari kiikkuu lavasteissa tai näyttämön yllä trapetsilla. Kauhua ja hilpeyttä herättävien horror-elokuvien juuret ovat syvällä samassa tarinaperinteessä, josta sekä Brontë että Fischer ammentavat.

Parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa on kuitenkin se, että Fischer yrittää avata aikaikkunaa myös tulevaisuuteen. Se ei ole tietenkään helppoa maailmassa, jossa lähes kaikkea on kokeiltu ja melkein kaikki myös jo kertaalleen nähty.

Meidän tunteillamme ja käyttäytymisellämme on biologinen pohja. Se houkuttelee ajattelemaan, että näitä tunteita ja tekoja kuvaavat tarinat ovat ikuisia.

Fischer uskaltaa ryhmineen haastaa tällaisen ajattelun. Teatteri etsii sitkeästi uusia tapoja kuvata maailmaa ja suuria tunteita.

Suomessa teatteri on elänyt aina syvässä symbioosissa kirjallisuuden kanssa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa visuaalinen ilmaisu haastaa puhutun kielen dialogiin. Lopputuloksena syntyy teatteria, joka vaatii myös katsojalta paljon, mutta on sitäkin palkitsevampaa.

Humiseva harju potkii Kuningatar K:n tavoin katsojan ajatukset liikkeelle.