Helsingin Kalliossa asuva koomikko, lausuja ja näyttelijä Jussi Lankoski on epäilemättä rohkea poika. Hän ei ole epäröinyt ottaa kiinni sanasta miestä ja härkää sarvista.
Kaksi vuotta sitten kuollut Jouko Turkka oli mies, joka herättää yhä tunteita. Turkka oli sekä dramaturgina, ohjaajana että kirjailijana herra suorasuu, joka pikimustan huumorin ja paradoksien kautta koetteli ja koettelee yhä ainakin meidän hänen aikalaistensa hermoja.
Lankoski on tehnyt Turkan teksteistä lausuntaesityksen Kostaja. Esityksessä on mukana lukuja Turkan kirjoista Aiheita, Selvitys oikeuskanslerille ja Häpeä.
Turkan kirjallinen tuotanto jäi määrältään vähäiseksi. Turkan tekstien merkitystä eivät aikalaiset ole silti ainakaan väheksyneet. Vuonna 1982 ilmestynyt esikoiskirja Aiheita palkittiin J.H. Erkon kirjallisuuspalkinnolla. Vuonna 1994 ilmestynyt Häpeä oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.
Selvitys oikeuskanslerille ilmestyi vuonna 1984 keskellä Teatterikorkeakoulun opetuksesta syntynyttä kriisiä. Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka kiteytti tämän kirjan ominaislaadun lauseeseen: ”Selvitys oikeuskanslerille on niin kauhea kirja, että tukka nousee pysyvästi sikkaralle pystyyn”.
Me saimme viime torstaina siten kuulla harvinaisen tiukkaa tekstiä Lappeenrannan Kulttuuritila Nuijamiehessä.
Lankoski valittiin vuonna 2016 Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi. Kostossa minuun teki vaikutuksen esitystavan tiukka rajaus. Tarinointi leiritulen ääressä on varmasti vanhin esittävän taiteen muoto ja Lankoski pitäytyi hienosti tässä muodossa.
Dramatisoinnin ja esittämisen puolelle mentiin vain eräänlaisina välikkeinä toimineissa kohtauksissa, joissa imitoitiin Turkan opetusmetodeihin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön lehtorina ja myöhemmin rehtorina käyttämiä fyysisiä harjoituksia.
Nämä välikkeet myös naurattivat vieressäni eturivissä istunutta Peter Sairasta, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa Turkan oppilaana. Vitsi meni perille.
Siitä on aikaa kun itse luin nämä Turkan kirjat. Lankoski esitys nosti tuon kolme vuosikymmentä sitten luetun hyvin muistin kätköistä melkein kielen päälle. Turkan lause etenee paradoksien kautta. Samalla se läpivalaisee ainakin meidän aikalaisten illuusiot omasta erinomaisuudestamme tehokkaasti. Meidän moraalinen selkärankamme näyttää tässä läpivalaisussa kovin huterolta.
Varsinkin Turkan pohdinnat 80-luvun alussa kaksi lasta tappaneen ja lasten ruumiit polttamalla hävittäneen pedofiilin teosta ja sen mahdollisista motiiveista on tekstiä, jolta silmien lisäksi haluaisi sulkea myös korvansa.
Turkan teksti on niin ilmaisuvoimaista, ettei se kaipaa tuekseen retoriikkaa tai tulkintaa.
Koomikkona Lankoskea on epäilemättä kiehtonut myös Turkan mustaakin mustempi huumori. Hän avasi Turkan tarinoiden tätä puolta kertomalla anekdootin esityksen synnystä.
Turkka oli juuri kuollut, kun Lankoski valmisteli esitystä. Kustantaja pyysi häntä kääntymään Turkan pojan Juha Turkan puoleen, kun hän kysyi, kenellä on oikeudet teksteihin.
Lankoski tapasi Juha Turkan Kallion Karhupuistossa. Juha puhui hänen mukaansa täsmälleen samalla intonaatiolla ja Pirkkalan murteella kuin isänsä. Lisäksi Juha on aivan isänsä näköinen, mutta tätä lähes päätään pidempi.
Intonaation ja ulkonäön lisäksi isää ja poikaa yhdisti samanlainen huumorintaju. Juha Turkka ilmoitti tapaamisessa, että Lankoski saa luvan esittää tekstit, vaikka ne ovat täyttä paskaa.
Ainakin minua on aina kiehtonut Turkan pohjoishämäläinen huumorintaju. Asiaan vihkiytymättömän korvissa se voi kuulostaa välillä turhan krouvilta. Miten esimerkiksi tamperelainen (mies) kiittää oikein hyvästä ruuasta: ”Ei tää nyt niin pahaa ole!”
Kahden, uuden sukupolven taiteilijan Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen näytelmä Turkka kuolee nosti Jouko Turkan kasvatusmetodit ja johtajakauden Teatterikorkeakoulun rehtorina jälleen keskustelun keskiöön.
Turkka ei ollut yhden totuuden ihminen, ei varsinkaan itselleen. Minusta Lankoski on oivaltanut tämän erinomaisesti. Tätä todistaa myös lausuntaesityksen monimielinen nimi Kosto.