Avainsana: Joona Huotari-Andreou

Mysterio Buffo teki riemastuttavan paluun KOM-teatterin näyttämölle – Dario Fon monologinäytelmä vei meidät modernin teatterin juurille

Dario Fon Mysterio Buffo on palannut KOM-teatterin näyttämölle. Uuden, loistavan tulkinnan Erkki Saarelan bravuurista teki meille Pyry Äikää. Hänessä vanha mestari on löytänyt itselleen vertaisensa kisällin. Miehessä on kokoa, näköä ja aivan valtavasti karismaa. Äikään ilmaisuvoimainen kehonkieli oli yhtä Fon räiskyvän kielen kanssa. Äikää on kuin syntynyt ilveilijäksi. Näyttelijänä hän on varmasti ainakin nuoremmalle polvelle tuttu hahmo Ylen Aikuiset-sarjasta.

Näyttelijä Pyry Äikään upea kehonkieli ja Dari Fon sähäkkä kieli olivat yhtä. Äikäällä on ilmiömäinen kyky olla riemastuttvan vallottava ja syvällinen kahden hengenvedon välisä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Fon Mysterio Buffo ei ole mikä tahansa monologinäytelmä. Fon arkistojen kätköistä keräämät neljä lyhyttä ilveilyä veivät meidät nykyaikaisen teatterin juurille. Keskiaikaisen katuteatterin historia kertoo meille, ettei teatteri ole ollut poliittista ja radikaalia vain 60-luvun Suomessa. Teatteri oli poliittista ja suorastaan vallankumouksellista myös 1400-luvun Euroopassa. Keskiajalla hovinarrien tehtävä oli kertoa totuus ruhtinaille, katuteattereiden ilveilijät kertoivat totuuden kansalle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, se on ihmisten puolella.

Parhaiten tätä katuteatterin vallankumouksellista radikalismia kuvasi Äikään esittämistä neljästä monologista Ilveilijän synty. Tarinan alussa tuleva ilveilijä on vielä pienen maatilkun omistava independentti talonpoika. Sitten paikallinen linnanherra raiskaa hänen vaimonsa, riistää hänen maansa ja haluaa alistaa miehen maaorjaksi. Kirkko siunaa nämä linnanherran rikokset. Vaimon karattua mies aikoo hirttäytyä. Paikalle ilmestyy Jeesus opetuslapsineen, ja hän opettaa miehen puhumaan ihmisille. Hän lähtee ilveilijänä kaduille ja toreille puhkomaan terävällä kielellään feodaalisen yhteiskunnan mätäpaiseita.

Kirkko oli keskiajalla betonoinut oman valtansa kielimuurin taakse. Kirkko siunasi tästä linnakkeesta käsin sekä oman että aatelisten harjoittaman mielivallan. Harva ihminen osasi lukea, eikä lukutaidosta ollut edes mitään hyötyä, jos ei osannut latinaa. Kirkon opetuksia tehtiin rahvaalle ymmärrettäviksi organisoimalla mysteerinäytelmiä. Näiden kuvaelmien tekemiseen osallistuttiin koko kylän voimin.

Samalla tavalliselle kansalle raotettiin salaisuuksien verhoja. Heille tuli tilaisuus pohtia, mitä Jeesus sanomisillaan oikeasti tarkoitti. Kirkon konservatiivisia tulkintoja ja sensuuria ei purematta nielty.

Mysterio Buffon ensimmäisessä monologissa Kaanaan häissä Äikään ilveilijä pilkkasi karnevalistisessa hengessä kirkon tekopyhyyttä. Tarinan ilveilijä oli häihin sattumalta eksynyt juoppo. Äikään kyvyt fyysiseen esittämiseen pääsivät oikeuksiinsa, kun hän kuvasi hääväen epätoivoa pitojen viinin muututtua etikaksi. Terävin piikki tuli Jeesuksen ihmeteon jälkeen: ”Miten viini voi olla saatanasta, kun Jeesus on itse sitä valmistanut?”

Teatteritaiteessa kytevä vastarinta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Kirkko kielsi katuteatteriesitykset ja ilveilyn vuonna 1464. Sen jälkeen kirkon ”kritiikki” ei vain satuttanut taiteilijoita, se oli suorastaan tappavaa. Aikakirjojen mukaan Juomingit-nimistä näytelmää esittänyt saksalainen ilveilijä poltettiin roviolla vuonna 1465. Saman kohtalon jakoivat todennäköisesti myös monet muut teräväkieliset ilveilijät.

Kisälli ja mestari harjoitustauolla. Erkki Saarela esitti Dari Fon Mysterio Buffoa ensimmäisen kerran KOM-teatterissa vuonna 1982. Sen jälkeen hän on esittänyt sitä kiertueilla yli 40 vuotta. Keskiviikkona vetovuoro siirtyi Pyry Äikäälle. Kuva (c) Mitro Härkönen

Modernin teatterin dramaturginen rakenne näkyi ehkä selvimmin monologinäytelmässä Lasaruksen kuolleista herääminen. Se ei ole sinänsä ihme, koska tämä teksti ei perustu arkistolöytöihin, vaan Dario Fo kirjoitti sen itse. Tosin tavallaan sama pätee lähes kaikkiin vanhoihin teksteihin. Niiden muistinvaraiset tarinat ovat alun perin levinneet suullisesti sukupolvelta toiselle ja saaneet lopulta kirjallisen muotonsa jonkun kirjoitustaitoisen ja luovan taiteilijan toimesta. Kirjoitetut tekstit ja lukutaito yleistyivät Euroopassa vasta 1500-luvulla. Lukutaidon yleistymistä alkoi vauhdittaa Johannes Gutenbergin 1400-luvun puolella keksimä painokone.

Äikään mukaan Lasaruksen kuolleista herääminen on näistä neljästä esittäjän kannalta ehkä vaativin. Monologissa on mukana parikymmentä roolihahmoa. Äikää suoriutui tästä kuolleista herättämisestä mestarillisesti. Temaattisesti näistä neljästä monologista vaikuttavin oli Ilveilijän synty, mutta luulen, että Mysterio Buffoa lähes 40 vuotta kiertueilla esittänyt Saarela on kokenut jotain erityistä tämän monologin kohdalla. Saarelan tulkinnasta löytyy videotallenteita YouTubesta.

Neljännessä monologissa Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen käytiin suorasukaisesti kirkon kaksinaismoraalin kimppuun. Katolisen kirkon selibaattisääntö astui voimaan 1100-luvulla. Bonifacius VIII:n kohtaloksi koitui se, että hän ajautui rajuihin riitoihin Ranskan kuninkaan Filip IV:n sekä italialaisen Colonnan mahtisuvun kanssa. Paavin kukistamiseksi hänen vihollisensa järjestivät vuonna 1303 oikeudenkäyntejä, joissa paavia syytettiin muun muassa ”luonnottomista seksuaalisista teoista”, aviorikoksista, insestistä sekä miespuolisten jalkavaimojen pitämisestä.

Ilveilijöiden katuteatteri 1400-luvulla oli siten ainakin lähes vallankumouksellista avantgardea. Seuraavalla vuosisadalla kirkon latinan kielellä kivetyn linnoituksen kimppuun kävivät uskonpuhdistajat. Äikään mukaan myös Fo korosti monologinäytelmänsä vallankumouksellista luonnetta pihistämällä sen nimen Vladimir Majakovskin vuonna 1918 kirjoittamasta näytelmästä Mysterio Buffa (Misterija-buff).

Mysterio Buffo

Ensi-ilta KOM-teatterin näyttämöllä 1.10.2026

Näyttämöllä: Pyry Äikää Teksti: Dario Fo Ohjaus: Erkki Saarela
Sävellys: Joel Mäkinen Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou
Julistekuvitus: Minna Kommeri

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.   

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.    

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki