Kategoria: Uncategorized

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.   

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.    

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Lappeenrantalaisten Rautasorkka oli oopperan estetiikalla toteutettu raivokas satiiri – Taidekoululaisten upea faabeli osui ja upposi – Ne siat ovat jälleen kaapanneet vallan!

Teatteri Estradin Rautasorkka oli mukaansatempaavalla energialla toteutettu faabeli. Näytelmän käsikirjoittaneen Heidi Parkkisen inspiraation lähteenä on ollut George Orwellin Eläinten vallankumous. Bolševikkivallankumouksen pimeästä puolesta kertovan satiirin kärki oli nyt suunnattu kristillisen oikeiston Yhdysvalloissa käynnistämään vallankumoukseen.

Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat koulun opiskelijoita. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät

Esitys otti reippaasti kantaa tämän päivän poliittiseen todellisuuteen. Maailmaa jaetaan jälleen vahvemman oikeudella suurvaltojen etupiireihin. Eläinten vallankumouksen jälkeen itselleen vallan anastaneet siat oli helppo tunnistaa: ”Make Navetta Great Again!”

Rautasorkka oli oopperan estetiikkaan sovitettua voimakasta fyysistä esittämistä. Tämän navetan eläimet ilmaisivat itseään eleillä, ilmeillä ja voimakkailla äännähdyksillä. Esityksen äänimaiseman rungon muodostivat sitaatit tunnetuista oopperoista ja taistelukohtauksia rytmittänyt rytmimusiikki. Dialogi oli rajattu minimiin, ja se koostui lähinnä Orwellin kirjasta luetuista sitaateista: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut.”

Näytelmän ovat ohjanneet Parkkinen, Oona Vahvanen ja Oliver Rosenholm. Käsiohjelma ei kerro, mikä kunkin ohjaajan rooli on ollut produktiossa. Parkkinen on Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastaava opettaja. Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat ilmeisesti koulun opiskelijoita.

Lappeenrannassa toimivassa Taidekoulu Estradissa on kolme opintolinjaa: teatterilinja, sirkuslinja ja bändilinja. Lienee lupa otaksua, että ainakin Elina Rantalainen ja Santeri Löppönen ovat notkistaneet vartaloaan myös sirkuslinjan harjoituksissa. Molempien liikekielessä oli notkeutta ja voimaa. Molemmat pystyivät kehon kielellä ilmaisemaan vaikuttavasti sekä vallan täyteyttä että siihen sisältyvää hulluutta.

Rautasorkka oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lavastuksena käytettiin vain neljää kuormalavaa. Niistä syntyivät sekä navetan karsinat että se vallan torni, jonka päälle vallan kaapanneet siat kipusivat. Samoin kuormalavat symbolisoivat Ukrainaa ja Grönlantia, kun näytelmän Putin ja Trump jakoivat maailmaa etupiireihin.

Rautasorkka kantaesitettiin huhtikuussa 2025 Saksassa, Schwäbisch Hallissa. Esitys pääsi mukaan tammikuun alussa pidetyille nuorten teatterintekijöiden kansainvälisille #kulturontour2026-festivaaleille. Rautasorkka voitti festivaaleilla parhaan lavasuunnittelun palkinnon ja sijoittui toiseksi näytelmäsarjassa. Löppönen palkittiin parhaana pääroolin näyttelijänä ja Rantalainen parhaana sivuosan näyttelijänä. Palkintona ryhmä saa viikon mittaisen jakson ensi syksynä Espanjassa ETAK Theatre Academyssa.

Rautasorkka
Teatteri Estradin esitys Työväen Näyttämöpäivillä 25.1.2026
Käsikirjoitus: Heidi Parkkinen
Ohjaus: Heidi Parkkinen, Oona Vahvanen, Oliver Rosenholm
Näyttelijät: Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen, Silja Aronpuro

Kuin yhtä suurta perhettä

Vantaan Näyttämön The Addams Family oli yllättävä valinta Työväen Näyttämöpäivien juhlavuoden kutsuvierasnäytökseksi. Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoittama musikaali ei taida kuulua lajityypin suurimpiin valioihin, mutta ajankohtainen se toki on. Olemme jo vuoden ajan seuranneet, miten eräs toinen ”hirviöperhe” pystyttää omaa kultaa kimmeltävää palatsiaan Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin.

Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia. Kuva (c) Vantaan Näyttämö

Musikaalin tekijät osoittivat näyttämöllä taituruutta, joka veti vertoja ammattilaisten tekemiselle. Musikaali on teknisesti hyvin vaativa laji, ja tekijöiden vakuuttava osaaminen kertoo siitä, mitä vuosikymmenien aikana kehitetty koulutusjärjestelmä on saanut aikaan. Harrastajateatterin leveä kärki muodostuu niistä tuhansista nuorista, jotka vuosittain pyrkivät opiskelemaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Nämä lahjakkaat nuoret ovat valmiita tekemään kaikkensa unelmiensa eteen.

Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Elämme kovia aikoja, mutta toivoa on: teatterialan koulutusrakenteet ovat yhä pystyssä. Alan koulutusta annetaan korkeakoulujen lisäksi neljässä ammattikorkeakoulussa, kolmessa toisen asteessa ja useissa kansanopistoissa. Ehkä ajan merkki on kuitenkin se, että lopettamisuhan alle on näistä yksiköistä joutunut Tampereella toimiva Voionmaan opisto, joka on toiminut vuosia Työväen Näyttämöiden Liiton tärkeänä koulutuspaikkana.

The Addams Family oli lajityyppinsä puolesta ajan hermolla. Mitä pelottavampia aikoja eletään, sen kevyemmin askelin teattereissa usein tanssitaan. Musikaali koki renessanssin Broadwaylla juuri 1940-luvun alussa, kun Yhdysvallat joutui mukaan toiseen maailmansotaan.

Kolmatta maailmansotaa ei vielä onneksi ole julistettu alkaneeksi. Siti suomalaisissa teattereissa tanssitaan ja lauletaan kuin viimeistä päivää. Suomen ammattiteatterit ovat tuottaneet tällä esityskaudella seitsemän Broadway-tyyppistä musikaalia, joiden budjetit liikkuvat 0,5–5 miljoonan euron välillä. Ajat ovat kovat, ja kuten tiedämme, rahasta on huutava puute.

Vantaan Näyttämön tuotanto on syntynyt huomattavasti pienemmillä panostuksilla, mutta harrastajateatterin voima näkyy yhteisöllisyydessä: näyttämölle saadaan suuri joukko esiintyjiä ja näyttämön taakse elävä orkesteri. Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia.

Ohjaaja Simo Lappalaisen ja koreografi Reetta Aarre-Ahtion luoma liikekieli oli hiottu viimeisen päälle. Ryhmä soi kuin orkesteri, ja joukkokohtauksissa jokainen tanssija toi mukaan oman yksilöllisen mausteensa. Kohtausten ajoitus osui nappiin. Vaikka huumori on perusluonteeltaan ”patavanhoillista”, nauru maistui. Ira Venäläinen raudanlujana Morticiana ja Jyrki Lepomäki luovivana Gomezina loivat hienon vastaparin. Sallamari Tervonen Wednesdayna alisti tahtoonsa niin isänsä kuin sulhasensa Mal Beineken (Tatu Lääveri). Sofia Grönbergin Mumma puolestaan oli herkullinen arkkityyppi noitahahmoineen.

Vahvatahtoinen nainen ja tossun alla oleva mies on komediaperinteessä piilosovinistista vakiokamaa – hahmo, joka on elänyt vahvasti Siiri Angerkosken Justiina Puupäästä Marjatta Raidan rooleihin Uuno Turhapuroissa.

Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät

Tämä tuotanto osoitti, etteivät suuret musikaalit onnistu ammattiteattereiltakaan ilman harrastajien panosta, ja kääntäen: harrastajakenttä tarvitsee ammattilaisia. Työryhmän taustat ovat vakuuttavia: kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio ja ohjaaja Simo Lappalainen tuovat esitykseen vankan ammattitaidon. Esiintyjät, kuten Tervonen, Lääveri ja Venäläinen, edustavat sitä korkeaa osaamista, jota suomalainen teatterikoulutus tuottaa – olipa kyseessä sitten ammattilaisuus tai intohimoinen harrastaminen.

Charles Addamsin 1930-luvulla luoma goottilainen estetiikka elää ja voi hyvin, aina New Yorkerin sarjakuvista nykyisiin Netflix-hitteihin. Addams pilkkasi amerikkalaista ydinperheihannetta. Hänen ”hirviöperheensä” on kuitenkin loppujen lopuksi inhimillisempi kuin monet kiiltokuvakulissit. Vantaan Näyttämö toi tämän lämmön ja outouden Mikkelin lavalle tavalla, joka muistutti meitä teatterin voimasta – silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu synkältä.

The Addams Family, Vantaan Teatteriyhdistyksen esitys Työväen Näyttämöpäivillä 23.1.2026

Ohjaus Simo Lappalainen, käsikirjoitus Marshall Brickman ja Rick Elice, musiikki ja laulujen sanoitukset Andrew Lippa, kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio, tuottaja Iida Carter, musiikin sovitus ja nuotinnus Vesa Hiidenmaa, laulunopetus Vesa Hiidenmaa, musiikkituotanto ja ohjelmointi Vesa Hiidenmaa, Elmeri Putkonen, äänisuunnittelu Teemu Mäkinen, äänitehosteet ja maisemat Esa Lindroos, valosuunnittelu Ari “Valo” Virtanen, näyttämöllä Jyrki Lepomäki, Ira Venäläinen, Sallamari Tervonen, Leo Monnet,  Elmeri Putkonen, Sofia Grönberg, Rihard Kangasniemi, Jaakko Sippola, Anna Hynninen, Tatu Lääveri, Emmi Tiainen, Anna Hietaneva, Enjalinnea Nieminen, Jasmine Lindberg, Nea Lustila,  Armi Salli, Riina Smolander, Hansu Keskinen, Pietari Kantonen, Mailis Toivanen, Tiina Nieminen, Eeva Tiitta, Lina Carlsson, Sara Lohiniva, Emmi Tiainen, äänenjohtajat Jaakko Sippola, Emmi Tiainen, Mailis Toivanen, Hansu Keskinen, orkesteri Jere Pehkonen, Esa Lindroos, Lauri Peltonen, Mika Perälä, Noora Harjula

Riina Tanskasen mestarilliset sarjakuvat taipuivat vaikuttavaksi teatteriksi – Tympeiden tyttöjen terävä yhteiskuntakritiikki osui ja upposi

Tällaista harrastajateatteri on parhaimmillaan. Viiden näyttelijän läsnäolossa oli aitoa harrastajateatterin taikaa. Näiden nuorten naisten omat elämänkokemukset ja todellisuutta syväluotaava teksti kuvastivat viisaasti elämää itäsuomalaisessa rajakaupungissa kasvaneen ihmisen perspektiivistä.

Karnevalistiseen kevennykseen päästiin voimakkaan liioittelun kautta. Kuvassa Sandra Strömberg, Saimi Laine, Venla Solonen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen ja Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine 

Kirjailija Riina Tanskanen on määritellyt sarjakuva-albuminsa tietokirjoiksi. Imatralaisen Teatteri Vaientamattoman esitys Tympeät tytöt – Luokkakipuja oli silmiä avartava kokemus. Siinä maailmaa ja sen yhteiskunnallisia rakenteita tarkasteltiin nuoren naisen näkökulmasta. Dramaturgian Tanskasen palkituista teoksista on tehnyt Lauri Haltsonen, ja käsikirjoitusta on muokannut koko työryhmä. Tekijöitä yhdistävät sama sukupolvi ja imatralaiset juuret.

Tanskasen kieli on todella ilmaisuvoimaista. Hän osaa kääriä maailmantalouteen, köyhyyteen ja tasa-arvoon liittyvät vaikeat käsitteet ja tilastofaktat meheviksi kielikuviksi, jotka vertautuvat hänen piirrostensa omaleimaiseen muotokieleen.

Alle 30-vuotias Tanskanen käyttää myös kielikuvia, joiden kaikki merkitykset eivät varmasti täysin auenneet minun laiselleni muinaisella kivikaudella syntyneelle ”setämiehelle”. Jo Tanskasen alun perin Instagramissa julkaiseman sarjakuvan nimi saattaa eksyttää tällaisen luolamiehen oikean ymmärtämisen kapealta kinttupolulta. Jyväskylän Ylioppilaslehden haastattelussa Tanskanen kuvaakin ihannemaailmaansa sellaiseksi, jossa jokaisella on vapaus olla rehellisesti ja rauhallisesti monimutkainen.

Omien sanojensa mukaan pari sataa kirjaa vuodessa lukeva Tanskanen voi kysyttäessä varmasti kertoa ulkomuistista useiden feministiteoreetikon käsityksiä tytöttelystä. Ajan merkki tytöttelyn tarkoituksellisuudesta on verkossa leviävä video, jossa amerikkalainen pastori Jared Longshore sanoo kannattavansa Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen (naisten äänioikeuden) poistamista. Hälyttävää on se, että Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth jakoi tätä videota viestipalvelu X:ssä.

Tanskasen sarjakuvat ovat ”pilluenkeleineen” toisaalta karnevalistisen ilottelevia ja toisaalta painavaa faktaa maailman tilasta. Haltsosen dramaturginen ratkaisu tekstin runsauteen oli selkeä: ei kompromisseja. Teoksina sarjakuva-albumit ovat persoonallisia, pohdiskelevia ja hyvin perusteltuja esseitä, ja Haltsonen on tuonut ne näyttämölle sellaisinaan. Kohtauksia ei ole yritetty liittää toisiinsa keinotekoisella kehyskertomuksella, vaan viisi näyttelijää siirtyivät näkökulmasta toiseen rooliasuja tiuhaan vaihtamalla.

Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt omaksuvat ja sisäistävät jo lapsena. Kuvassa Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine 

Lopputulos oli kaksi ja puoli tuntia kestänyt, voimakkaasti kantaa ottava esitys. Tanskasen rikas kieli ja ryhmän raikas esittäminen pitivät katsojan otteessaan. Esitys oli merkityksillä raskautettu – sen tarkoitus ei selvästi ollut vain viihdyttää, vaan haastaa katsojansa.

Olen itse asunut Imatralla pari vuosikymmentä. Ehkä siksi esityksen puhuttelevin hetki oli imatralaisella kielellä kirjoitettu osuus niistä nuorista aikuisista, jotka eivät lähteneet: ”Mie oon autioituvat keskustat ja puupellot. Kolea itätuuli. Katseilta syrjässä. Muuttotappiot ja työttömyyskäyrät. Rappeumat ja syövät. Mie tunnen syrjän miun joka solulla.”

Esitys alkoi ilmiöstä, jota Anja Kauranen on kutsunut ”pelon maantieteeksi”. Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt sisäistävät jo lapsena. Näyttämölle asetetun peilin edessä käytiin läpi koko kasvuun liittyvien ristiriitaisten tunteiden kirjo – itseinhosta aina voimauttavaan vihaan asti.

Karnevalistiseen kevennykseen päästiin liioittelun kautta. Nuoret naiset muuntuivat törkeyksiä laukoviksi nuoriksi miehiksi vartalo hyökkäävässä etunojassa ja lippis takaraivolla. Me setämiehetkin pääsimme näyttämölle tekoviiksien ja vatsatoppausten muodossa. Näyttämölle tuotiin koko ahdistelun repertuaari arvioivista katseista kikkelikuviin ja raiskausfantasioihin.

Luokkakipuja kertoi tarinan tytöstä, joka lähtee vaatimattomista oloista taidelukioon ja edelleen korkeakouluun. Se oli näytelmän tarinallisin ja minulle tuttu joidenkin naiskirjailijoiden esikoiskirjoista. Duunarivanhempien kodista lähteneen on opeteltava elämäntapoja, jotka yläluokkaiselle opiskelutoverille ovat itsestäänselvyyksiä. Luokkanousu tekee kipeää. Jäin miettimään, olenko koskaan törmännyt vastaavaan vertailuun taloudellisen ja henkisen pääoman eroista miesten kirjoittamissa romaaneissa?

Nuorten näyttelijöiden esittäminen oli puhuttelevan herkkää ja ilmaisuvoimaista. Teatterin harrastajien parhaissa esityksissä on jotakin taianomaista. Kuvassa Joanna Riikonen ja Sandra Strömberg. Kuva © Jari Laine 

Tanskasen havainnot länsimaisesta elämäntavasta ovat tarkkoja, eikä feminismi säästynyt kritiikiltä. Menestyksen lumossa on toisinaan unohdettu ne naiset, jotka joutuvat siivoamaan ne lasikaton sirpaleet, jotka uranaiset tieltään rikkovat.

Sorron ytimessä oli patriarkaatin ja kapitalismin liitto. Hauskassa kohtauksessa patriarkaatti livahtaa kirkon helmoista kapitalismin kainaloon. Ajatus oli, että talous kukoistaa naisten tekemän ilmaisen kotityön varassa. Vaikka näin on ollut kaikissa järjestelmissä, rahatalouden myötä tälle eriarvoisuudelle voidaan laskea hinta – ja se liikkuu triljoonissa dollareissa.

Esitys on otettu Imatralla hyvin vastaan. Vaikka aihe on monelle konservatiiville kuin punainen vaate, paikallislehtien Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen kritiikit ovat olleet ylistäviä. Imatran teatterilla on asiantunteva ja omiaan kannustava yleisö, ja teatteriharrastus jatkuu paikkakunnalla vahvana sukupolvelta toiselle.

Esitys on toteutettu yhteistyössä Teatteri Imatran kanssa. Suuren suosion vuoksi Tympeistä tytöistä järjestetään lisäesityksiä vielä tammikuussa. Ryhmä vierailee myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, ja Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä se nähtiin tammikuun alussa. Werstaalla on myös esillä Tanskasen sarjakuvanäyttely 11. tammikuuta asti.

Tympeät tytöt – Luokkakipuja, Teatteri Vaientamattomien esitys Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä 3.1.2026

Näytelmä perustuu kirjailija Riina Tanskasen sarjakuva-albumeihin Tympeät tytöt -Aikuistumisriittejä ja Tympeät tytöt – Luokkakipuja, ohjaus ja dramaturgia Lauri Haltsonen, käsikirjoitus Työryhmä, lavastus Annika Lipponen, valosuunnittelu Emmy Haltsonen,
äänisuunnittelu Tomi Pitman, rooleisa Aada Ahvenainen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen, Saimi Laine, Sandra Strömberg ja Venla Solonen

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Pieni ja hykerryttävän hauskasti kerrottu tarina vei meidät suurten kysymysten äärelle: Mitä jos mitään minuutta ei ole olemassa?

Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.

Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.

Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.

Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.

Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”

Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.

Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.

Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.

Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.

Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.

Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.

Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”

Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025

Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki

Paavo Westerbergin tulkinta Romeosta ja Juliasta on toiveikas tragedia

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa roolitus on onnistunut loistavasti. Anna Böhmin ja Meri Luukkasen tulkinnat näytelmän ikonisissa nimirooleissa olivat raikkaita ja heidän läsnäolonsa näyttämöllä vangitsevan vaikuttavaa. Kuva © Heikki Järvinen

Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.

Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaa myös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.

Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”  

Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.

Paavo Westerberg osaa ohjaajana loihtia näyttämölle todella näyttäviä joukkokohtauksia. Avauskohtauksen kynttilöiden symboliikkaa oli helppo tulkita. Käsiohjelman ohjaajan sanassa Westerberg siteeraa näytelmäkirjallisuuden suuria nimiä. Anton Tšehov: ”Elämä on kuin mansikka, yksi puraisu ja se on ohi.” Kuva © Heikki Järvinen

Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.  

Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.

Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.

Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.

Liikettä ja energiaa joukkokohtauksiin luotiin nykytanssin keinoin. Näytelmän koreografina on toiminut Natasha Lommi. Kuva © Heikki Järveinen.

Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”

Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.

Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.

Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.

Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.

Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.

Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.

Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.

Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.

Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.

   

Tampereen Työväen Teatterin Kissani Jugoslavia on mestariteos – Ohjaaja Samuli Reunanen teki ensemblensä kanssa näyttämöllä näkyväksi jotakin hyvin oleellista ja meitä kaikkia koskettavaa

Kissani Jugoslavia on syvällisesti ajateltua, vaikuttavasti toteutettua ja loistavasti näyteltyä teatteria. Osasin ennakolta odottaa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinnasta tulee syksyn merkityksellisin ensi-ilta. Se, mitä sain torstai-iltana katsomossa kokea, ylitti kaikki odotukseni. Teatterielämyksenä Kissani Jugoslavia oli oikea arvoitusten ja merkitysten aarreaitta.

Kuvassa etualalla Samuli Muje ja Saska Pulkkinen, takana Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva © Kari Sunnari.

Vuonna 2014 ilmestynyt Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia on moderni klassikko. Se kertoo yhden ihmisen, perheen ja suvun tarinan. Tältä ruohonjuuritasolta nousee kysymyksiä ja myös vastauksia ihmistä ja koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Minun mieleeni nousivat näytelmän aikana ne kaksi polttavinta: Miksi maailman valtioiden johtoon nousee jälleen Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Xi Jinpingin kaltaisia despoottisia alfauroksia, ja miksi radikaali oikeisto hyökkää jälleen niin raivokkaasti naisten itsemääräämisoikeutta vastaan?

Samuli Reunasen ohjaus perustuu Eva Buchwaldin Statovcin kirjasta tekemään dramatisointiin. Buchwald oli dramatisoinut myös Kansallisteatterissa vuonna 2019 esitetyn Johanna Freundlichin ohjaaman tulkinnan. Jäin tuolloin pohtimaan blogissani Jugoslavian hajoamissotien syitä. Miksi jopa 300 000 kuolonuhria vaatineet sodat syttyivät? Toisen maailmansodan jälkeen eri etniset ja uskonnolliset ryhmät olivat alueella ainakin näennäisessä sovussa keskenään. Yhteistä eri ryhmille oli myös sukuun ja perheeseen perustuva patriarkaalinen elämäntapa. Mistä syntyivät hirmutekoihin johtaneet vihanpurkaukset?

Monitasoinen todellisuus ei tietenkään avaudu yksinkertaisilla selityksillä. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että olemme ihmisiä. Kannamme lajityypillistä geeniperimää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana ainakin viimeksi kuluneiden 400 000 vuoden ajan. Kissani Jugoslavia on psykologinen draama, jonka tunnerekisterissä keskeisellä sijalla ovat viha ja häpeä.

Romaanin voi lukea hyvin poikkeuksellisissa oloissa eläneen pojan kasvutarinana, ja sama päätee tietenkin näytelmään. Statovci on kuitenkin jo romaanissa etäännyttänyt tarinan henkilöt, ja sama toistuu Buchwaldin älykkäässä dramatisoinnissa. Reunasella ja hänen näyttelijöillään on ollut vielä tukenaan Sanna Levon, Juha Haapasalon ja Jarkko Tuohimaan suunnittelema, tämän näkymättömän tason näkyväksi tekevä hieno skenografia.

Tarinan Bekim ja hänen isänsä Bajram vihaavat ja häpeävät toisiaan. Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kahdella aikatasolla, 80-luvun Kosovossa ja tämän päivän Suomessa liikkuvassa tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Eminen lapsuudenkodissa oli kaksi elämää hallitsevaa sääntöä: Ei saanut pitää melua eikä vastustaa vanhempien tahtoa.

Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva Kari Sunnari.

Perinteisen psykoanalyysin keinoin tarina ei kuitenkaan avaudu. Toki teatterissa näyttelijöiden läsnäolo ja suora fyysinen vuorovaikutus korostivat tarinan henkilökohtaista luonnetta. Etäännyttävänä tekijänä toimi koko ajan tarinaan liitetty voimakas symboliikka, joka ruokki ainakin tämän katsojan mielikuvitusta ja esityksen herättämiä assosiaatioita.

Ensimmäinen symboli on mukana jo kirjan ja näytelmän arvoituksellisessa nimessä. Tätä arvoitusta avasi Miia Selinin näyttelemä Emine, kertomalla, että Kosovon muslimeille kissa on likainen ja häpeällinen eläin. Tarinan nuori Bekim on ensimmäisen homoseksuaalisen suhteensa jälkeen vereslihalla, tai ainakin Saska Pulkkisen kohtauksissa rooliasuna käyttämä villapaita oli sitä. Sitten Bekimin elämään ja näyttämölle asteli puhuva kissa.

Bekimille häpeä oli kaikkein pysyvin tunne. Vihakin lientyy aikanaan, mutta häpeä on kuin kynsien alle pinttynyttä likaa. Bekimin ensimmäisenä vakituisena seurustelukumppanina tämä kissa edusti kaikkea sitä, mitä me häpeämme itsessämme. Samuli Mujeen loisteliaassa tulkinnassa mieskissa oli omahyväinen, itseriittoinen ja kateellinen suomalainen rasisti, ihmistyyppi, jonka käyttäytymismallit Lapinlahden Linnut on terävästi kuvannut biisissään ”Mulkku”.

Mitä muuta kissa symbolisoi tarinassa kuin homoseksuaalisuutta? Yhden arvauksen voi tehdä siitä, että Bekim pelastaa rähjäisen huoltoaseman takapihalta likaisen ja surkeassa kunnossa olevan kissan, jonka hän tuo reissultaan myös Suomeen.

Lapsena tarinan Bekim kärsii voimakkaasta ahdistushäiriöstä, joka ilmenee öisin käärmeitä vilisevinä painajaisunina. Isä hoitaa poikansa mielenterveyttä rajulla, vyönhihnalla annetulla selkäsaunalla. Aikuisena, heti tarinan alussa, Bekim hankkii itselleen lemmiksi suuren kuristajakäärmeen, jota näytteli Janne Kallioniemi.

Raamatun ja Koraanin kertomukset syntiinlankeemuksesta ovat lähes identtiset. Myös muslimeille käärme on joko itse Saatana tai tämän liero apulainen. Sama tarina on kuitenkin helppo mieltää myös kuvauksena meille ihmisille lajityypillisen tietoisuuden heräämisestä.

Miten meidän identiteettimme muodostuu ja miten se muovautuu eletyn elämän myötä? Lapsuudenkokemuksilla, vanhemmilla ja kulttuurilla, johon olemme sattuneet syntymään tai maahanmuuttajana ajautumaan, on varmasti vaikutusta siihen, millaisiksi me kasvamme. Tässä peilimaailmassa isä Bajram ja Bekim ovat toistensa peilikuvia. Näitä kahden sukupolven miehiä yhdistää perimä ja lahjakkuus. Tarinan Bajram on yliopistossa koulutettu kielitieteilijä, ja Bekim pääsee opiskelemaan korkeakouluun elokuva-alaa.

Tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Kuvassa äitiä näytellyt Mia Selin ja kuvan kohtauksessa käärmettä näytellyt Janne Kallioniemi. Valokuva © Kari Sunnari

Upeassa loppuhuipennuksessa Kallioniemen näyttelemä isä nousee suunnattoman suurelle pöydälle puolustamaan omaa identiteettiään. Tähän identiteettiin kuuluvat vaimo, lapset ja suku, eivät erillisinä yksilöinä vaan kokonaisuutena. Maanpakolaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat vieneet Bajramilta kaikki nämä hänen identiteettinsä oleelliset osat.

Tuo valtava pöytä toi hakemattakin mieleen korona-ajan uutiskuvat, joissa presidentti Putin oli neuvottelevinaan Moskovan Kremlissä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Ukrainan tilanteesta yhtä tajuttoman pitkän pöydän päässä.

Näytelmässä pöytä kaadettiin lopulta kyljelleen, ja sen kansi kääntyi meihin katsojiin päin suureksi, näyttämön levyiseksi peiliksi. Samalla näyttämöä hallinnut valkoinen väri muuttui suureksi hopeanhohtoiseksi pinnaksi.

Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut vasta 236 vuotta. Se on ihmisen biologisessa historiassa lyhyt aika. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin joulukuussa 1948, eli tavallaan vasta hetki sitten. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat edelleen suurelle osalle maailman ihmisistä olemassa lähinnä vain paperilla. Putinilla on tapana puhua pilkallisesti kultaisesta miljardista, jolla hän tarkoittaa meitä länsimaissa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä.

Jugoslaviassa yhteiskuntarauhaa piti yllä Josip Broz Titon kommunistinen diktatuuri. Titolla oli diktatuurille sama perustelu kuin nyt Venäjällä ja Kiinassa harvainvaltaa ylläpitävillä – yhteiskuntarauha. Balkanin alue on aikanaan ollut idän ja lännen, kristittyjen ja muslimien välisten sotien taistelutanner vuosisatoja. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien hajota ja hallitse -politiikka johti etnisten ryhmien välisiin verisiin konflikteihin.

Kissani Jugoslavia, Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 23.10.2025

Pajtim Statovcin romaanista dramatisoinut Eva Buchwald, ohjaus Samuli Reunanen, puku- ja lavastussuunnittelu Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa, läheisyyskoreografi Johanna Elovaara, kulttuurikoordinaattori Saban Ramadani, rooleissa Saska Pulkkinen, Miia Selin, Janne Kallioniemi, Samuli Muje.

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.