Kategoria: Uncategorized

Arakhnen kangaspuissa kudottiin karu, mutta vaikuttava gobeliinikuva maailman tilasta

Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.

Gobeliineja kudottiin kilpaa Espoon Teatterin näyttämöllä energiajuoman voimalla. Esityksen lavastus, valot, video ja muu rekvisiitta edustivat Erno Aaltosen funktionaalista teatteritaidetta. Näyttämöllä Leena Uotinen, selin Seidi Haarla ja oikealla Karim Rapatti. Kuva © Darina Rodionova

Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.

Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.

Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.

Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.

Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.

Leena Uotila näytteli kahdessa bravuurissaan ensin voimakasta totuudenjälkeisen ajan poliitikon prototyyppiä ja sitten haurasta vanhusta, joka osasi yhä kertoa antiikin runollisen tarinan Arakhnen myytistä. Kuva © Darina Rodionova

Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.

Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?

Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.

Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.

Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.

Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.

Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Kuva © Darina Rodionova

Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.

Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.

Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.

Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.

Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.

Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.

Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.

Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy

Tälle näytelmälle viisi tähteä ja papukaijamerkki!

Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Martti Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.

Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.

Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.

Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.

Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.

”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.

Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.

Kunnolla tuhlaamaan pääsee enää vain oopperassa. Wanda Dubielin johtama ensemble laittoi musikaalivaihteen päälle, vaikka teatterilla ei ollut rahaa sen oikeuksien lunastamiseen. Etualalla kuvassa Sanna-June Hyde. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.

Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.

Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.

Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.

Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)

Teatteriseurueen taiteellisessa johtajassa Wanda Dubiliessa oli hengenvoimaa kuin pienessä kylässä. Vallan symbolina hän kantoi julmetun näköistä karttua. Kuva © Otto-Ville Väätäinen  

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.

Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.

Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.

En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.

Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.

Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.

Yhden ihmisen monologiin mahtui kokonainen maailmankylä

Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.

Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut. Kuva (c) Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.

Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.

Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.

Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Kuva (c) Marko Mäkinen

Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.

Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.

Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.

Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.

Vähän lampaita, paljon villoja?

Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.

Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.

Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?

Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.

Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”

Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.

Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?

A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oppitunteja traalilaisesta sontiaismollottajasta 80-luvun lapsille

Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.

Näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä avautuvien ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Kuvassa oikealla tulevaisuudentutkimusviraston muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta. Etualalla näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Heikki Pitkänen. Kuva © Katri Naukkarinen

Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.

Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.

Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.

Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.

Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?

Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.

Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.

Tarinan käänteet lähtivät roolihenkilöiden välisistä konflikteista. Kuvassa Katariina Kaitue, Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen. Kuva © Katri Naukkarinen

Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?

(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)

Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.

Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.

Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.

Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.

Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.

Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.

Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen

Neuvostoihmisen loppu oli kirjallisuuteen pohjautuvaa loisteliasta puheteatteria

Näytelmässä sairaanhoitaja hoitaa post-traumaattisista oireista kärsivää ja kuolemaa tekevää Vasili Petrovitšia, toveri N:ää. Sairaanhoitajan kasvoilla on kaasunaamari ja käsissään paksut kumihansikkaat. Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin romaaniin perustuvan näytelmän tekijät halusivat näin varoittaa meitä: fasismina ja kommunismina viime vuosisadalla oireillut tappava sairaus, kollektiivinen hulluus, ei ole kadonnut minnekään. Se tarttuu yhä herkästi ja on saamassa jälleen pandemian mittasuhteet.

Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi. Kuva (c) Helsinki 98

Helsinki 98 -teatterin vuonna 2023 kantaesitetyn näytelmän suosiota ei oikeastaan tarvitse ihmetellä. Neuvostoihmisen loppu oli loistavaa, kirjallisuuteen pohjautuvaa puheteatteria. Käsikirjoitus perustuu kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen romaaniin. Jo lähtökohdiltaan loistava näytelmä sai viimeisen silauksen tiistaina Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä tavasta, jolla Sami Lanki tulkitsi roolinsa. Aleksijevitšin romaanin intersubjektiivinen olio, homo sovieticus, muuttui näyttämöllä lihaksi ja vereksi. Tuota oliota edusti tarinassa 87-vuotias Vasili Petrovitš N, kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.

Klassisen puheteatterin perinteitä rikkoi – tai ehkä oikeammin täydensi – Pavel Semchenkon esitystä varten tekemä video. Sen vaihtuvat kuvat kertoivat kommunistidiktatuurin kauheuksista, joiden kuvaamiseen meillä ei ole sanoja. Tapahtumat menevät täysin meidän eläytymiskykymme ulkopuolelle. Ainakin minulle kuvat nälkään kuolleiden lasten ruumiista, joita oli koottu suuriksi kasoiksi, olivat jälleen liikaa.

Ukrainassa syntynyt ja nykyisin Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš on kirjoittanut romaaninsa venäjäksi. Hän kuuluu siten epäilemättä siihen venäjänkielisen kirjallisuuden loistavaan kaanoniin, jota suomalaiset lukijat ja ennen kaikkea suomalaiset teatterintekijät ovat ihailleet ja rakastaneet poliittisista suhdanteista riippumatta. Aleksijevitšin teksti on aidosti moniäänistä, eikä vain fiktiivisessä mielessä. Hän haastatteli romaanejaan varten vuosina 1991–2012 satoja ihmisiä, jotka olivat eläneet ja kokeneet hänen laillaan tuon 70 vuotta kestäneen neuvostoajan.

Usko ja vallankumous

Viime vuosisadalla kommunismi myytiin älymystölle tieteellisenä maailmankatsomuksena. Neuvostoälymystöön epäilemättä kuulunut, näytelmän N puolustelee kuoleman lähestyessä tätä kollektiivista hairahdusta sillä, että kysymys oli uskosta. Kommunismi ei ollut poliittinen ideologia, vaan uskonto.

Ehkä tämäkin osittain selittää sitä, että näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille jo kolme vuotta. Se on ehkä toiminut jonkinlaisena puhdistavana katumusretriittinä taistolaisajan kokeneelle sukupolvelle. ”Kyllä me tiesimme totuuden, ja olihan sen vähän hölmöä, jopa naurettavaa, mutta me uskoimme vilpittömästi tähän tulevaan paratiisiin maan päällä.”

”Halusimme rakentaa Jumalan valtakunnan maan päälle. Kaunis toteutumaton haave, ihminen ei ole vielä valmis. Ihminen ei ole täydellinen”, näytelmän N kiteytti tämän uskon merkityksen.

Tänään tämä rajaton usko oman asian oikeutukseen on palannut tavallaan juurilleen. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevista evankelisista kristityistä on muodostunut radikaali vallankumouksellinen liike. Yuval Noah Harari kutsuu kirjassaan Nexus tätä hämmentävää täyskäännöstä konservatiivien itsemurhaksi.

Tarinan N kaipasi vallankumouksellisesta innosta kiiluvia silmiä ympärilleen. Näytelmän lopussa hän hakkasi vielä päätään toteutumattomien unelmien betoniseinään niin, että veri lensi: ”Minä haluan kuolla kommunistina!” Tosin kukaan meistä ei osannut etsiä noita vallankumouksellista intoa kiiluvia silmiä 90-luvulla horisontin oikealta reunalta.

Tämän uskonnon ensimmäinen paavi, Vladimir Lenin, taisi jopa kopioida oppinsa kommunistisen puolueen erehtymättömyydestä suoraan katoliselta kirkolta. Myös näytelmään oli ladattu paljon meille kaikille yhteistä uskonnollista symboliikkaa. Hoitajan N:lle tarjoama vesi muuttui hiekaksi, ja hiekkaa valui myös kastelukannusta, jolla N yritti kastella huoneensa ruukkukasvia. N sai uskonsa takia juoda katkeran kalkin, ja hänen talonsa oli vahvasta uskosta huolimatta rakennettu hiekalle.

N:n tarina

Näytelmän ensimmäisessä jaksossa N pohtii vanhuksena suhdettaan kommunismiin ja Neuvostoliiton todellisuuteen. Toisessa jaksossa hän muisteli nuoruuttaan, elämänsä rakkautta ja miehuutta kunnon kommunistina ja valtion virkamiehenä. Sitten koitti tämän vankkumattoman uskon kiirastuli: 30-luvulla alkaneet Josif Stalinin käynnistämät puhdistukset. Ensin vangittiin N:n vaimo ja sitten myös N joutui salaisen poliisin kynsiin.

Ohjauksen taiturimaisuus näkyi nytkin yksityiskohdissa. Painajainen vankilamiljöö syntyi kolmesta harmaaksi maalatusta laudasta, jotka Lanki nosti eteensä pystyyn ja työnsi sitten kaulansa niiden väliin jääneeseen rakoon. Olet nalkissa! Itse kohtauksen kuvaamaa todellisuutta, vankiselliä, johon on ahdettu 50 vankia niin, ettei kukaan pysty istumaan ja jossa tarpeet tehdään nurkassa lojuvaan tynnyriin, meidän on mahdotonta sisäistää tai edes ymmärtää.

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. Kuva (c) Helsinki 98

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. N:stä tuli pieni ratas vankityövoiman käyttöön, eli käytännössä orjuuteen perustuvassa neuvostotaloudessa. Vapautuksen gulagin kahleista antoi Hitlerin natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Gulagin uhreille komennus rintamalle merkitsi pientä toivonkipinää, mahdollisuutta edes jollakin tavalla selvitä muuten toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.

Jo tsaarien Venäjällä harjoitettu venäläistämispolitiikka sai Stalinin valtakaudella kansanmurhan luonteen. Saksalaisten edetessä Ukrainassa kohti Kiovaa salaisen poliisin NKVD:n vankiloissa olevia poliittisia vankeja ei evakuoitu tai rekrytoitu armeijaan, vaan heidät teloitettiin järjestelmällisesti. Näytelmässä N näki painajaisia hirttäjäisistä.

Semchenkon videoiden kuvamontaasit kertoivat Ukrainan nälänhädän Holodomorin uhreista. Stalin halusi lannistaa itsenäisyydestä haaveilevat ja omasta kulttuuristaan haaveilevat ukrainalaiset ruotuun tahallaan aiheutetulla nälänhädällä.

Aikaisemmin maailman vilja-aittana pidetyssä Ukrainassa kuoli 1930-luvun ensimmäisinä vuosina varovaistenkin arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä nälkään. Nälkäkuolemat olivat yleisiä tuolloin myös muualla Neuvostoliitossa. Niiden syyksi on esitetty maatalouden pakkokollektivisointia. Samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen johto kuitenkin myi suuria määriä viljaa ulkomaille saadakseen rahaa teollisiin investointeihin.

Näytelmän tekijät ja merkitys

Näytelmän ohjaajan nimeä tai kansalaisuutta ei kerrota. Ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia. Silti näytelmän tekijöiden näkyvä nimiluettelo paljastaa sen, miten Vuosaaren lukion tyhjilleen jääneisiin tiloihin näyttämön ja 80 katsojan katsomon pystyttänyt Helsinki 98 on ponkaissut hurjaan maineeseen kolmessa vuodessa.

Nykyhetki ja peilikuva

Vallankumouksellisuus, horjumaton usko siihen, että ollaan eettisesti ja moraalisesti muita ylempänä ja politiikassa jumalan tai vähintään täydellisen totuuden asialla, ei ole kadonnut mihinkään. Tänään vallankumoukseen on ryhtynyt radikaali oikeisto. Se on miljardöörien sotaa maailman köyhiä vastaan.

Jäin kerettiläisesti miettimään, mitä meille kertoisi kirja hyvinvointivaltion lopusta ja kuka tämän avainromaanin meille kirjoittaa. Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.

Suomessa moni levoton vanhus elää suuren osan elämänsä viimeisistä kuukausista ja päivistä vuoteeseensa lepositeillä kahlittuna. He kuuluvat kuitenkin niihin onnenmyyriin, jotka ovat jonkinlaisen hoitopaikan saaneet.

Neuvostoliiton kaaduttua länsimaiden johtajia ja älymystöä elähdytti naiivi usko siihen, että tuotantovälineiden yksityistäminen ja markkinavoimat muovaavat Venäjästä demokratian. Amerikkalainen taloustieteilijä ja historioitsija Timothy Snyder on verrannut tätä uskoa kommunistien uskoon kommunismin vääjäämättömyyteen. On kuviteltu, että taloudelliset lainalaisuudet olisivat jonkinlaisia luonnonlakeja, joita kehityksen kulku seuraa vääjäämättömästi.

Pettymys on ollut sitäkin rajumpi, kun näin ei käynyt. Vähän hampaan irvessä ja kaula takakenossa omaksuttu ystävyys tämän merkillisen olennon, homo sovieticuksen, kanssa on muuttunut jälleen viholliskuviksi. Nyt venäläisyys symbolisoi toisaalta tyhmyyttä ja taitamattomuutta, toisaalta kataluutta, viekkautta ja hirviömäistä pahuutta. Suomen kielessä on tällaiselle viholliskuvien intersubjektiiviselle venäläiselle ollut jo ainakin sortovuosista asti kaksitavuinen käsite ryssä.

Neuvostoihmisen loppu

Helsinki 98 -teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2025. Esitys kuului Tampereen Teatterikesän pääsarjan ohjelmistoon.

Käsikirjoitus: Svetlana Aleksijevitš Suomennos: näytelmän ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski Ohjaus: (ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia) Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen Rooleissa: Sami Lanki ja Elli Närjä

Tanssitaiteen vaikuttavia helmiä lähes uunituoreina suoraan Berliinistä

Tanssi on älykköjen taidetta. Ja sitä se on varsinkin silloin, kun taiteilijat elävät ja vaikuttavat eurooppalaisen kulttuurin dynamossa, luovan energian Berliinissä.

A/Wau Home -teoksessa koditon kulkuri ja rikas hienostorouva kohtasivat toisensa. Kuva (c) Carlos Cecilia

Espanjalaisen Carlos Allerin ja italialaisen Cecilia Bartolinon teoksissa A/Way Home ja Nothing Happens kaksikon liikekielen voima ja kauneus yhdistyivät hyvin syvälliseen ajatteluun. Kahden tanssiteoksen kokonaisuus oli outo, hämmentävä ja lopulta hyvin palkitseva elämys.

Teokset kertoivat kaksi hyvin erilaista tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kadulla elävä koditon ja rikas yläluokkainen nainen kohtasivat. Toisessa tarinassa, jos tekoälyn tuottamaa loputonta miesäänen ja naisäänen dialogia voi tarinaksi kutsua, tanssi kaksi Schrödingerin kissaa ja kaksi hurjannäköisiin anatomiapukuihin puettua kyborgia, ihmisen jälkeistä olentoa.

Minusta molempia tarinoita yhdisti sama kantava ajatus, tai oikeammin toive – meidän ei pidä leikkiä rahan ja tekoälyn voimalla jumalaa, vaan yrittää elää jälleen ihmisiksi. Toisena nähty Nothing Happens huipentui käänteiseen metamorfoosiin, jossa tämä tulevaisuuden kummajaiset loivat verinahkansa ja noiden kuorien alta paljastu kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, Aatami ja Eeva.

Schrödingerin kissa on itävaltalaisen Erwin Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe, jolla hän pyrki havainnollistamaan kvanttifysiikan arkijärjelle täysin käsittämättömiä ilmiöitä. Ajan myötä tästä vuonna 1935 syntyneestä kissasta on jalostunut myös kulttuuriolio, meemi, jonka väittämän mukaan kissa voi olla samaan aikaan sekä elävä että kuollut.

Itse Albert Einsteinin väitetään työlääntyneen kvanttifyysikoiden järjenvastaisiin teorioihin: ”Jumala ei heitä noppaa.” Nykykäsityksen mukaan jumala heittää kuin heittääkin noppaa, ja Allerin ja Bartolinon kissat heittivät tätä noppaa tämän tästä. Äänitaustalla pauhannut tekoäly ei jauhanut pelkkää palturia, vaan se kävi myös vakavaa keskustelua itsensä kanssa ihmiskuntaa uhkaavista kuolemanvaaroista.

Vaikka fysiikka voi tuntua järjenvastaiselta, sen lakeja ei voi muuttaa toiveajattelun tai edes lahjonnan avulla.

Aller ja Bartolino tekivät tanssin estetiikalla tulkinnan Yuval Noah Hararin ajatuksista ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä uusi uljas jumalan kaltainen ihminen löytyy jo Hararin kirjan nimestä, joka suomennoksessa on kääntynyt nimeksi Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Israelilaista, hepreaksi tekstejään kirjoittavaa Hararia pidetään yhtenä vaikuttavimmista ja terävimmistä ajattelijoista tämän päivän maailmassa.

Hararin keskeinen teesi kirjassa on se, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota oleelliseen, vaan käyttävät aikaansa tutkimalla merkityksettömiä asioita ja keskustelemalla niistä. Äly eriytyy tietoisuudesta. Jo nyt sosiaalista mediaa ja hakukoneita ohjaavat algoritmit tietävän meistä enemmän kuin me itse jaksamme muistaa.

Toisin sanoen me ihmiset muutumme keskimäärin yhä tyhmemmiksi samaan aikaan, kun meidän olemassaolomme tai ainakin tämän tuntemamme sivilisaation olemassaoloa uhkaavat vakavat ongelmat: eriarvoisuuden lisääntyminen, ydinsodan mahdollisuus ja ennen kaikkia ilmastomuutos  vaatii syvälle käyviä muutoksia meidän ajattelussamme.

Nothing Happens -teoksessa näyttämöllä tanssi kaksi Schrödingerin kissaa. Kuva (c) Fernando Duque Velasco

Vaikka ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana enemmistöön meistä kaikenkarvaiset salaliittoteoriat uppoavat aivan samoin kuin 1600-luvun noitavainoja ruokkineet tarinat saatanan ja noitien juonimista salaliitoista.

Me uskomme auktoriteetteja. Tästä Bartolino antoi A/Wau Home esityksen alussa näytteen hauskalla psykologisella kokeella. Hän pyysi, tai itseasiassa komensi katsomosta kolme katsojaa näyttämölle ja hetken päästä vielä neljännenkin. Esiintyvän taiteilijan arvovallalla hän sai näyttämölle komennetut täyttämään hänen pienet toiveensa, tekemään temppuja. Lavalle komennettujen laimeat yritykset kapinoida hän kukisti kipakalla huomautuksessa: ”Minne sinä olet menossa?”

Käsiohjelman mukaan Aller ja Bertolino yhdistelevän esityksissään elementtejä urbaanista tanssista ja nykytanssista. Ne ovat kaksi erillistä tyylisuuntaa, joilla on erilaiset alkuperät, tekniikat ja estetiikka.

Urbaani tanssi on saanut alkunsa spontaanisti suurkaupunkien kaduilla ja klubeissa. Se pitää sisällään street dancen eri muodot ja tyylisuunnat. Tyylisuunta on saanut alkunsa kaduilla ja klubeilla. Hyvin energiset ja dynaamiset liikesarjat koostuvat usein monimutkaisesta jalkatyöstä, isolation-liikkeistä ja rytmisistä liikkeistä. Tanssia ohjaa usein improvisaatio.

Nykytanssi syntyi kapinana perinteistä balettia vastaan. Edelleen maailman tunnetuin nykytanssiteos lienee Vatslav Nižinskin Igor Stravinskin balettiin Kevätuhri tekemä, aikanaan skandaalin aiheuttanut koreografia vuodelta 1913.

Nykytanssin juuret ovat viime vuosisadan alkupuolelta. Nykytanssi yhdistää elementtejä modernista, jazzista, baletista ja muista tyyleistä. Se painottaa emotionaalista ilmaisua, tarinankerrontaa ja abstraktia liikettä.

A/Way Home ja Nothing Happens

Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä 1.8.2025

Ohjaaja: Carlos Aller
Koreografia: Carlos Aller yhteistyössä Cecilia Bartolinon kanssa
Musiikkimiksaus: Carlos Aller
Käsikirjoitus: Carlos Aller & Cecilia Bartolino
Valosuunnittelu: Marco di Nardo
Tanssijat: Carlos Aller & Cecilia Bartolino

A/Way Home kantaesitettiin Berliinissä huhtikuussa 2024 ja Nothing Happens tammikuussa 2025.

Kenellä on valta ja oikeus määritellä hyvän elämän edellytykset?

Veijo Rönkkönen oli oman tiensä kulkija ja suomalaisen ITE-taiteen mestari, humanisti ja hersyvän huumorin taitaja.

Raamikas Aapo Stavén oli kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Kuva (c) Minna Mänttäri

Simpeleläinen Veijo Rönkkönen on Suomen tunnetuin ITE-taiteilija. Rönkkösen Parikkalan Patsaspuistoksi kutsutusta ITE-taiteen mestariteoksesta on tullut maailmanluokan nähtävyys. Jotakin Rönkkösen elämäntyön vaikuttavuudesta kertoo jo se, että maineikas amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveller listasi Patsaspuiston yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Jokainen tuon merkkiteoksen nähnyt voi hiljaa mielessään pohtia, mitä lehden toimittaja on pelottavuudella tarkoittanut.

Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettaja Heidi Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama monologinäytelmä Rönkkösestä ja hänen taiteestaan kantaesitettiin Parikkalan Patsaspuistossa vuosi sitten heinäkuussa. Torstaina valtakunnallisen monologikilpailun Oulussa voittanut näytelmä Veijo esitettiin Aapo Stavénin tulkitsemana Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin näytöksessä.

Parkkisen lähestymiskulma tähän suomalaisen taiteen suurmieheen oli psykoanalyyttinen. ”Rakkaudettomuuden jäljet ja sosiaalinen eristyneisyys kasvattivat Veijo Rönkkösestä taiteilijan. Veijo on intiimi monologi kuvataiteilija Veijo Rönkkösestä – ulkopuolisesta, joka teki yksinäisyydestä taidetta ja säilytti sisäisen lapsensa.” Näin tekijät kiteyttävät näytelmän ydinajatuksen käsiohjelmassa.

Monologin ensimmäisissä kohtauksissa Stavén kuvaili sitä, miten lapsena sairastellut Veijo joutui tunnekylmän ja ankaran äitinsä simputtamaksi ja sitten koulussa koulutovereiden armottoman kiusaamisen uhriksi. Lohtua ja vapautta toivat yksin vietetyt tunnit paimenessa. Avain Rönkkösen taiteen aistillisuuteen löydettiin hienosti ajatellussa kohtauksessa, jossa näytelmän Veijo makaa uintiretken jälkeen alastomana auringon lämmittämällä rantakivellä.

Oletan, että Parkkinen on nähnyt Rönkkösessä kohtalotoverin. Kulttuuritoimittaja Petteri Värtö teki monologin kantaesityksen tiimoilta haastattelun, jossa Parkkinen kertoo lapsena ja nuorena kokemastaan kaltoinkohtelusta. Parkkinen kuvaa vuosi sitten heinäkuussa ilmestyneessä jutussa kotikasvatuksensa laatua hardcoreksi. Taiteessa ja pornoteollisuudessa käsitteellä tarkoitetaan äärimmäisyyksiin vietyä tyylisuuntaa.

Suuria ikäluokkia kutsutaan joskus osuvasti toisen polven sotavammasiksi. Heidät hankki maailmaan ja kasvatti sotatraumoista kärsinyt sukupolvi. Vaikka syntyvyys kääntyi hurjaan kasvuun Suomessa vasta vuonna 1945, silti viimeisenä sotavuonna -44 syntynyt Rönkkönen kuului epäilemättä joukkoon tässä monologissa.

Rönkkönen oli suuri mies myös fyysisesti. Miehen kehon mittasuhteet käyvät hyvin ilmi valokuvaaja Mika Strandenin hänestä ottamasta hienosta valokuvasta. Oletan, että kuva on otettu vuonna 2004, kun Rönkkönen täytti 60 vuotta. Tosin Itä-Savon jutun kuvatekstissä kerrotaan, että otos on arkistokuva vuodelta 2011. Rönkkönen kuoli vuonna 2010.

Aapo Stavénin näyttelijän työ oli ilmeikästä ja luontevaa. Stavén teki monologin Veijosta ujon sorttisen ja samalla sydämellisen hahmon. Kuva (c) Minna Mänttäri

Tässä mielessä Stavén on kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Monologin alussa illuusio oli lähes täydellinen, kun Stavén harppoi näyttämölle haalareissa ja jaloissaan vähintään 47 numeron Kontio-saappaat.

Rönkkönen oli itsekin taitava valokuvaaja. Mallina hän käytti omaa alastonta kehoaan. Näissä selfiekuvissa hän näyttää huippukuntoon treenatulta urheilijalta. Kuvien tunnelma ja estetiikka kielivät myös siitä, että Rönkkönen viihtyi Aatamin asussa. Ehkä tunnetuin yksityiskohta on Rönkkösen kertoma, että hän käytti omaa vartaloaan.

Alastomuus ei varmasti ainakaan vähentänyt pienellä eteläkarjalaisella teollisuuspaikkakunnalla eläneen Rönkkösen kylähullun mainetta. Stavén näytteli tätä Rönkkösen persoonan aistillista ulottuvuutta alastonpuvussa, koko vartalon peittävässä ihonvärisessä alusasussa. Tällainen ratkaisu oli hyvin perusteltu sekä meidän katsojien että ennen kaikkea näyttelijän kannalta.

Rönkkönen valoi sadat patsaansa betonista. Monologin Veijo oli pölkkytaiteilija. Tämä valinta on selkeästi käytännön sanelema. Käsiohjelmassa ei ole mainintaa lavastajasta. Lavastuksen ovat todennäköisesti suunnitelleet ja toteuttaneet Parkkinen ja Stavén yhdessä. Ratkaisu oli onnistunut. Se toi esille ITE-taiteen luonteen ja liitti teoksen traditioon, jonka ikoniksi ja toteemiksi nousee Kristian Smedsin vuonna 2009 käsikirjoittama ja ohjaama Mental Finland.

Määrite ITE-taiteen edessä on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Parkkisen monologi pakotti ainakin minut kysymään itseltäni, miten määritellään onnellinen tai oikeammin hyvä elämä. Onko sellainen edes mahdollista? Tai onko edes oikein pyrkiä määrittelemään toisen ihmisen elämänlaatua?

Miksi amerikkalaisen laatulehden toimittaja määrittelee Parikkalan Patsaspuiston yhdeksi maailman kymmenestä kauhistuttavimmasta kohteesta, johon matkailija voi retkillään päätyä?

Olen itse käynyt Patsaspuistossa monta kertaa ja kirjoittanut juttuja näkemästäni ja kokemastani. Rönkkösen taide on minun tunnerekisterissäni aiheuttanut liikahduksia syvästä myötätunnosta kuplivaan nauruun. Rönkkönen on elämäntyöllään avannut meille avaran näköalan siihen suljettuun mustaan laatikkoon, jota uskossa vahvat sanovat sieluksi ja me jumalattomat mieleksi.

Joillekin näköala tähän pimeyden ytimeen voi olla kauhistuttava. Tai ehkä kysymys on vain siitä, etteivät matkailu ja taiteen ymmärtäminen aina kulje käsi kädessä.

Äärimmäisen introvertin Rönkkösen monet persoonallisuuden piirteet löytyvät siitä hyvin pitkästä ominaisuuksien luettelosta, jota mielenterveyden ammattilaiset kutsuvat autismin laajaksi kirjoksi. Oleellista on se, että nämä tavallisesta poikkeavat ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.

Meillä on kaikilla oma yksilöllinen ja ainutkertainen neurologinen identiteettimme. Ääripäät näiden ominaisuuksien kirjossa voivat olla kaukana toisistaan. Ihminen on laumaeläin. Kovin poikkeava käytös voi myös helposti johtaa konflikteihin saman yhteisön muiden ihmisten kanssa. Harva meistä pystyy elämään yksin, mutta se ei tarkoita sitä, että erakon elämää elävä taiteilija olisi onneton tai epäonnistunut elämässään.

Freudilainen jääkaappiäiti ei todellakaan ole kaiken pahan alku ja kärsimyksen perimmäinen lähde.

Minun Rönkköseni oli terävä ajattelija ja suorastaan hersyvä humoristi. Monologissa Parkkisen Rönkkönen muuraa yhdelle patsaistaan äitinsä tekohampaat. Toisen todistuksen mukaan hän sai nämä tekohampaat siskoltaan.

Veijo

Monologinäytelmä Imatran teatterin näyttämöllä 31.7.2025. Näytelmä kuuluu Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmaan.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Parkkinen
Veijon roolissa: Aapo Stavén

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi todellisella helmellä – Flamenco on ollut aikoinaan köyhien ja sorrettujen taidetta – Tämän kirjoittajalle illan esitys oli silmiä avaava ja mieltä avartava elämys

Kuva on Letizia Domínguezin soolosta, jossa näyttävää asua täydensivät viuhka ja huntu. Kuva (c) Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaali.

Manuel Bellidon Instagram-sivulta löysin ryhmän toisen tanssijan Letizia Domínguezin ottaman selfien. Kuvassa Domínguez on etualalla ja sen taustalla ryhmän pojat Bellido, kitaristi Manuel García ja laulaja Juan ”El Juana” seisovat rinnakkain Vuoksen rannalla. Kuva ei sinänsä eroa miljoonista ja miljoonista kaltaisistaan. Silti kuva kertoo näiden neljän taiteilijan taiteen luonteesta jotakin hyvin oleellista: Flamenco on inhimilliseen mittakaavaan sovitettua suurta taidetta.

Näiden neljän taiteilijan esiintyminen Kulttuuritalo Virran näyttämöllä keskiviikkona oli minulle ravisteleva elämys. Tämä on vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Olemassaolon iloa, elämään väistämättä liittyvää kaipausta ja kaihoa, surua ja surut pois pyyhkivää huumoria. Nyt minä ymmärrän, mitä Imatran festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on halunnut meille näyttää, kun hän on jo kolmannen kerran perätysten kutsunut Imatralle esiintymään flamencon huippuja Espanjan Sevillasta ja Andalusiasta.

Flamencon mestarit eivät ole suuria maailmantähtiä, he ovat suuria taiteilijoita. Flamenco on sorrettujen ja vainottujen taidetta. Arvellaan, että flamenco on taidemuotona syntynyt 1400-luvulla nykyisen Espanjan alueella. Tuolloin elettiin levottomia aikoja ja alueen sodat päättyivät niin kutsutun Granadan emiraatin ja muslimien vallan kukistumiseen.

Katolisen kirkon ja oman aikansa ”persujen” vainojen kohteeksi joutuivat maata aiemmin hallinneet maurit, uskonsa vuoksi juutalaiset ja 1300-luvulta lähtien Intiasta Eurooppaan vaeltaneet romanit oman kulttuurinsa takia. Nämä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt pakenivat vainoja vaikeakulkuisille alueille vuoristoon.

Näistä oloista katsotaan flamencon saaneen syvimmät ja rikkaimmat piirteensä sekä kolmen kulttuurin yhdistymisen myötä kehittyneet ainutlaatuiset rytmiset ja ilmaisulliset ominaisuutensa. Uskotaan että tämän taidemuodon nimi tulee arabiankielisestä sanasta fellahmengu, joka tarkoittaa ”maatonta paimenta”. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua. Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset flamencosta sen laulujen edustamasta runoudesta ja filosofiasta tehtiin vasta 1700-luvulla.

Bellidon ryhmä esitti meille traditionaalista flamencoa. Esitys teki minusta näkyväksi flamencon juuret köyhien ja syrjittyjen taiteena. Kun muuhun ei ollut mahdollisuutta, omasta kehosta piti tehdä esittävän taiteen instrumentti. Traditionaalinen flamenco oli laulajan säestämää tanssia tai tanssijoiden kehoillaan säestämää laulua. Rytmiä tälle laululle antoivat käsien taputukset ja tanssijoiden jalkojen iskut permantoon.

Flamencolle nyt tunnusomainen kitara soundeineen tuli käyttöön vasta myöhemmin ja nyt yleisesti flamencosoittimeksi mielletty cajon vasta 1970-luvulla. Ei siis ihme, että traditionaalinen flamenco tuntui juuri oikealta, ihmisen mittoihin tehdyltä taiteelta.

Bellido ja Domínguez ovat opiskelleet flamencoa lapsesta lähtien. Näin hankittu virtuositeetti ei ilmentynyt näyttämöllä temppuina, vaan hyvin sisäistettynä ja syvällisenä tulkintana. Tällaisen noviisin on tietenkin mahdoton pätevästi analysoida sitä, millaisista elementeistä kaksikon duetot tai soolot koostuivat. Esityksen aikaansaamasta vahvasta sisäisestä tunteesta en voi erehtyä – Tämä on aitoa ja ainutkertaista.

Ummikkona en ymmärtänyt tavuakaan ”El Juanan” laulujen sanoituksista. Äänen väri ja tempo olivat sitäkin puhuttelevampia. Otaksun että traditionaalisen flamencon runous on periytynyt suusanallisesti sukupolvelta toiselle ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä viime vuosisadalla.

Flamencon sanotaan perustuvan juutalaiseen ja maurien musiikkiperinteeseen. Se liittää meidät siihen filosofiseen ja uskonnolliseen perinteeseen, jonka keskellä myös me kristittyinä olemme kasvaneet.

Festivaalien avajaisissa tehtiin kättä nostamalla otanta siitä, kuinka moni katsojista oli tullut festivaaleille Imatran ulkopuolelta. Meitä ulkopaikkakuntalaisia oli avajaisnäytöksen katsojista noin puolet.

Imatralaiset ovat itse olleet aina hieno yleisö, jonka kannustavasta läsnäolosta kaupungissa vierailevat taiteilijat ja kaupungin oman teatterin tekijät ovat saaneet inspiraatiota. Nyt yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ja sevillalaiset vieraat olivat selvästi otettuja. He palkitsivat meitä yhdellä ylimääräisellä tanssilla.

Perinteinen flamenco Sevillasta Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran näyttämöllä 30.7.2025

Esiintyjät:

Letizia Domínguez (tanssija): Hän on kotoisin Sevillasta ja aloitti tanssiuransa kolmivuotiaana. Hän on omistautunut flamencolle ja suoritti opintonsa Sevillan ammattitanssikonservatoriossa etuajassa. Letizia on myös keskittynyt flamencon opettamiseen.

Manuel Bellido (tanssija): Hän on kotoisin Jaénista ja edustaa vanhan koulukunnan flamencotanssijoita, tunnettu eleganssistaan ja klassisesta, voimakkaasta tanssityylistään.

Manuel García ”Koky” (kitaristi): Kitaristina hän on olennainen osa ryhmän perinteistä flamencoesitystä.

Juan ”El Juana” (laulaja): Laulajana (cantaor) hän tuo flamencon sielukkuuden ja perinteiset laulut esitykseen. Hän on tunnettu myös nimellä Juan Ruiz Salcés ’El Juana’.

Iva taidekollektiivin syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimainen performanssi esitti hankalia kysymyksiä – Onko ennallistaminen edes mahdollista ja kuka siivoaa tämän sotkun?

Roosa Leivon, Annika Palojärven ja Pauliina Kuusiston siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikekieltä yhä uudestaan. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Taidekollektiivi Ivan ensi-ilta teki vaikutuksen. Esitys oli syvällisesti ajateltu, tyylikäs ja ilmaisuvoimainen performanssi. Esityksen hyvin pitkä nimi Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta kertoi jotakin myös tämän esityksen tekijöistä. He ovat kaikki vuosituhannen vaihteessa syntyneitä nuoria aikuisia. Jos itse katselisin maailmaa ja sen menoa nuoren ihmisen silmin, tekisin itselleni yhä uudelleen saman kysymyksen: Kuka hitto tämän sotkun vielä joutuu siivoamaan?

Esityksen tarina on sijoitettu lähitulevaisuuteen, jossa Ahvenanmaa on liitetty Ruotsiin, Suomella on omia ydinaseita ja Rantatunnelissa tapahtuu outoja juttuja. Kyse oli dystopiasta, mutta kaikkia lähinnä pantomiimin keinoin kerrottuja tarinan käänteitä ei ole tässä syytä paljastaa. Liikkeelle lähdettiin kuitenkin vanhoista synneistä. Esityspaikaksi kollektiivi oli valinnut käytöstä kymmenen vuotta sitten poistetun Särkänniemen delfinaarion, tuon 80-luvun ahneuden ja suuruudenhullujen ideoiden pysyvän muistomerkin Tampereella.

Tyhjillään nyt viimeiset viisi vuotta seissyt rakennus symbolisoi meidän vääristynyttä luontosuhdettamme. Muistan, miten harvalukuinen joukko luonnonsuojelijoita osoitti mieltään delfinaarion avajaisissa vuonna 1985. Lopullisesti heidän viestinsä meni perille vuonna 2015, jolloin laitos suljettiin. Tosiasiallinen syy delfinaarion sulkemiseen oli sen tuottamat taloudelliset tappiot. Floridan Pine Islandin edustalta Meksikonlahdesta pyydetyt kahdeksan pullonokkadelfiiniä menettivät vapautensa ja osa myös henkensä tämän hullutuksen takia.

Esityksessä delfinaarion allastiloja siivottiin kolmen nuoren naisen voimin. Se ei ollut kuvaus tämän päivän prekariaatin raadannasta, mahdottomista normiurakoista, joita tehdään surkealla palkalla. Pienten palkkojen ja usein huonojen työolosuhteiden takia nuoret pitävät siivoamista aivan aiheellisesti paskaduunina. Tässä esityksessä siivoamisen merkitys korostui kuitenkin myös symbolisessa mielessä. Siivoaminen on työtä, jossa tila palautetaan alkuperäiseen loistoonsa.

Se on ennallistamista. Pauliina Kuusiston, Roosa Leivon ja Annika Palojärven siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikettä yhä uudestaan.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Annika Palojärvi taukohuoneessa, varjossa Roosa Leivo. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Väriä tähän mielenmaisemaan antoi Aarne Kivelän esitystä varten luoma äänimaisema. Urakkaan ryhdyttiin torvet soiden, mutta esityksen vanhetessa sekä äänet että liikkeiden estetiikka muuttuivat yhä dramaattisemmiksi ja loppu oli minun tulkinnassani suorastaan traaginen. Eikö mitään toivoa todellakaan enää ole?

No yhden vastauksen tähän kysymykseen sai jo ennen esityksen alkua, kun astui ulkoa sisään delfinaarion aulatiloihin. Luonto voi perääntyä, mutta lopullisesti se ei anna periksi koskaan. Heikko tuoksu aulan sisätiloissa kertoi, että luonto oli jo aloittanut paluumarssin siltä rakennusta varten vallatulle alueelle. Samaa todisti nenän limakalvojen ja silmien kirvely. Itse allashallissa sisäilma oli selvästi raikkaampaa, mutta herkästi oireita saavan astmaatikon kannattaa varata esitykseen mukaan avaavaa lääkettä sisältävä inhalaattori.

Luonnon oma jätehuolto, siihen erikoistuneet mikrobit, ovat jo aloittaneet rakennuksessa työnsä. Jos se saisi rauhassa jatkua, talon paikalla olisi muutaman vuosisadan jälkeen metsän peittämä kukkula. Itse asiassa luonto on valloittanut takaisin jopa ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen evakuoidun ja hirvittävällä tavalla saastuneen Tšernobylin kaupungin hämmästyttävän lyhyessä ajassa.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Puheen kautta näytelmää etäännytettiin myös nykyhetkestä. Äänenvahvistus toimi hyvin. Repliikeistä sai hyvin selvää. Hieno esitysdramaturginen oivallus oli myös siinä, että joku näyttelijöistä sytytti taukotilan kattovalon aina kohtauksen alussa. Huomio, nyt kuulolla!

Iva taidekollektiivin performanssissa siivottiin 80-luvun ahneuden ja järjettömien unelmien jälkiä. Särkänniemen delfinaariolle etsitään uutta käyttöä ja rakennus pysyy vielä pitkään meidän vääristyneen luontokuvamme monumenttina. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Ja voihan se olla, että lähitulevaisuudessa joku vielä keksii 3D-lasit, jotka saavat meidät näkemään todellisuuden moniulotteisuuden. Ainakin vielä näyttää siltä, että mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä yksinkertaisempiin totuuksiin me alamme uskoa.

Luokittelut ja määritelmät ovat ajattelun apuvälineitä. Tavallaan tärkeitä, mutta eivät ne itse ajattelua tietenkään korvaa. Ymmärrän silti näkemäni perusteella hyvin, miksi vuonna 2019 toimintansa aloittanut ryhmä on muuttanut nimensä Iva taidekollektiiviksi. Aikaisemmin ryhmä on toiminut nimellä Teatteri Iva.

Tässä esityksessä, jolla on aivan liian pitkä nimi, ryhmä käytti taitavasti esittävän taiteen eri elementtejä. Katsojalle ajallisesti vajaan tunnin kestänyt esitys tarjosi paljon oivaltamisen iloa. Oikeastaan ainoa asia, joka minua jäi esityksen jälkeen harmittamaan, oli se, etten ole löytänyt tietäni tämän mainion taidekollektiivin esityksiin aikaisemmin.

Tekijöiden mukaan Iva on 25–30-vuotiaista teatteri-, elokuva- ja kuvataiteen tekijöistä koostuva kollektiivi, joka on tehnyt teatteriesityksiä Tampereella vuodesta 2019 lähtien. Ryhmä työstää esityksensä teatterille epätyypillisiin tiloihin, jotka tuntuvat paikallisesti keskeisiltä tai jotka muuten olisivat tyhjillään. Aiempia kollektiivin teoksia onkin nähty muun muassa Rosendahlin rannassa, Pyynikin Trikoon purkutalossa ja Hiedanrannan skeittipoolissa.

Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta Iva taidekollektiivin esityksen ensi-ilta Särkänniemen delfinaariossa 4.7.2025

Konsepti, tila- ja esitysdramaturgia: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski Skenografia: Mikko Kaukonen Äänisuunnittelu: Aarne Kivelä Esiintyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi Kuvat: Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen