Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.
Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.
Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.
Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.
Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.
Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”
Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.
Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.
Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.
Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.
Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.
Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.
Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.
Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”
Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025
Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki
