Avainsana: Sisu Nojonen

Vesi nousee, ilma loppuu, oletko valmis!

Kaunista, koskettavaa ja lopulta kauhistuttavaa. En ole aikoihin ollut teatterikatsomossa tällaisella matkalla. Kauri Honkakoski Companyn High Tide oli mielen vangitseva kokemus. Se vei meidät katsojat ensin aurinkoiselle eväsretkelle meren rannalle ja sitten kohtaus kohtaukselta maailmaan, jossa jo pelkkä hengittäminen on tuskallista. Esitys kesti ajallisesti vain tunnin, mutta tajunnan eri kerroksissa se jatkuu yhä tätä kirjoittaessa.

Esityksen alussa nostettiin maljoja kesälle ja ystävyydelle. Kohtauksen kuvassa ovat Ines Kakkonen ja Josefin Karlsson. Kuva (c) Minna Kurjenluoma

Tämän taidelajin ilmaisuvoimaa ei tarvitse epäillä. Satoja teatteri- ja tanssiesityksiä nähneellä ihmisellä on paksuksi parkkiintunut nahka, mutta High Tide lävisti tämän kyynisen mielen kaikki suojakerrokset. Esityksen voima tuntui sydänalassa asti. Olin haltioissani. Mihin sanoja tarvitaan, kun asioita voidaan ilmaista liikkeen, esiintymisasujen ja esineistön avulla? Aivan kuin olisi oppinut aivan uuden tavan nähdä, oppinut ilmaisultaan tavattoman rikkaan kielen, joka ei tarvitse sanoja.

High Tide on sanatonta teatteria. Kauri Honkakosken mukaan sanaton teatteri on oma taiteen laji. Kauri Honkakoski Companyn verkkosivuilla kerrotaan, että Corporeal mime -tekniikkaan erikoistunut Théâtre de l’Ange Fou -koulu perustettiin Pariisissa vuonna 1984. Se vaalii modernin mimiikan isän, Étienne Decroux’n, perintöä. Pariisista koulu siirtyi Lontooseen 1990-luvun puolivälissä ja sieltä myöhemmin Yhdysvaltoihin.

Tähän uuteen esittävän taiteen muotoon vihkiytyneet ovat varmasti saaneet vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, miten sanaton teatteri eroaa tanssitaiteesta, pantomiimista, klovneriasta tai performanssista. Itselleni syntyi esityksen aikana voimakas assosiaatio kuvataiteeseen. Rannalle eväsretkelle kokoontunut perhe oli kuin suoraan Claude Monet’n tai jonkun toisen impressionismin mestarin maalauksesta. Esityksen finaalissa siirryttiin niihin synkkiin kuviin, joita Otto Dix ja muut ekspressionistit maalasivat ensimmäisen maailmansodan kauhuista.

Esityksen apokalyptista finaalia voi kuvailla Raamatun Psalmeja mukaillen: Heidän ylitseen kävi tuuli, eikä heitä enää ole. Hurjalta näyttänyt ”puhuri” pyyhkäisi näyttelijät näyttämöltä takanäyttämän verhojen taakse. Kuva (c) Minna Kurjenluoma

Uusi High Tide on maalattu heleämmillä väreillä kuin ensemblen edellinen, palkittu Hinterland. Viime vuosisadan alun rantamuotiin ja auringolta suojaaviin olkihattuihin sonnustautunut perhe piknikillä näyttää toisenlaiselta kuin joutomaalle häädetyt, rääsyihin puetut kodittomat. Tunnistin High Tidestä kuitenkin saman absurdin huumorin, joka muistutti mykkäelokuvien slapstick-komiikkaa.

Alku oli kaunis. Saattoi melkein tuntea auringon lämmön iholla ja suolaisen merituulen maun huulillaan. Ainoan särön idylliin aiheuttivat perheen rannalle tuomat esineet. Eväskorit, aurinkovarjot, gramofoni, nukenvaunut, kaukoputki ja tennismailat tuntuivat olevan alati väärässä paikassa. Jonkinlaisena liikkeen keskipisteenä ja maamerkkinä toimi anarkian kasvaessa uimavalvojan korkea istuin.

Kesken rannalla tapahtuneen ilakoinnin siirryttiin kohtaukseen, jossa tämän perheen tyttö istui yksin pimeässä sängyllään ja piti sylissään nukkea. Nuken kasvoja peitti miniatyyrikokoinen kaasunaamari. Päivällä perhe joutui keskelle ukkosmyrskyä ja sitten pistävien hyönteisten parven yllättämäksi.

Ötökkäkohtaus toi mieleen muiston lapsuudesta. Kesäisellä ajelulla isä joutui tämän tästä pysähtymään puhdistamaan tuulilasia hyönteisten iskemistä. Missä nuo ötökät ovat nyt? Suomen peltoja ja metsiä halkovia maanteitä voi ajaa kesäisin satoja kilometrejä niin, ettei tuulilasiin osu yhtään hyönteistä. Miksi ne kaikki ovat kadonneet? Miksi me emme enää näe, mitä ympärillämme tapahtuu?

Esityksen apokalyptista finaalia voi kuvailla Raamatun Psalmeja mukaillen: Heidän ylitseen kävi tuuli, eikä heitä enää ole. Hurjalta näyttänyt ”puhuri” pyyhkäisi näyttelijät näyttämöltä takanäyttämön verhojen taakse. Loppukohtauksessa näyttelijät ryömivät yksi toisensa jälkeen näyttämölle sovittaen samalla kaasunaamaria kasvoilleen. Liike lakkasi ja viimeinen ääni, jonka kuulimme, oli suodatinten läpi vaivalloisesti kulkevan hengityksen ääni. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Liike lakkasi ja viimeinen ääni, jonka kuulimme, oli suodatinten läpi vaivalloisesti kulkevan hengityksen ääni. Kuvassa on Josefin Karlsson. Kuva (c) Minna Kurjenluoma

Uutiset näyttävät meille joka päivä vahvasti suodatetun annoksen räjähdyksistä, sortuvista rakennuksista ja sodan näännyttämistä ihmisistä. Sodan todellisuus on meiltä piilossa vielä jossain tuolla lasisten näyttöruutujen takana. Nyt tuo todellisuus oli Stoan näyttämöllä. Happi loppuu, on vaikea hengittää.

Corporeal mime -tekniikalla tehtyä sanatonta teatteria on helppo katsoa. Esitys herättää kuin itsestään voimakkaita assosiaatioita. Liikekielen ilmava keveys paljastaa kuitenkin myös sen, että tämän tekniikan omaksuminen vaatii valtavasti työtä ja ponnisteluja, uupumatonta harjoittelua.

Jonni Aromaan Ylelle tekemässä haastattelussa Honkakoski kertoo lähteneensä vuodeksi Théâtre de l’Ange Fou -kouluun Lontooseen opiskelemaan tätä hänelle uutta ilmaisutekniikkaa. Reissusta tuli ajateltua pidempi. Vasta seitsemän vuotta kestäneiden opintojen jälkeen hän tunsi olevansa riittävän hyvä tässä tekniikassa.

High Tide

Kauri Honkakoski Companyn esitys Stoan näyttämöllä 22.10.2026

Ohjaus ja dramaturgia: Kauri Honkakoski Esiintyjät: Ines Kakkonen, Josefin Karlsson, Liv Meijer Nordgren, Freia Stenbäck, Valter Sui Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä Valosuunnittelu ja lavastus: Sisu Nojonen Puvustus ja naamiot: Kauri Honkakoski, Liv Meijer Nordgren Kuvat: Minna Kurjenluoma, Laura Vuoma  Teaserit: Minna Kurjenluoma, Tuuli Kyttälä (ääni)

Yhteistuotanto: Kauri Honkakoski Company & Kulttuurikeskus Stoa, Helsinki

Tukijat: Pohjoismainen kulttuuripiste, Suomen kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Föreningen Konstsamfundet, Otto A. Malmin lahjoitusrahasto, Gesellius Stiftelse, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus

Residenssit: DYNAMO Workspace, Odense, Kulttuurikeskus Stoa, Helsinki
Upp på Botten, Järvsö

Pieni ja hykerryttävän hauskasti kerrottu tarina vei meidät suurten kysymysten äärelle: Mitä jos mitään minuutta ei ole olemassa?

Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.

Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.

Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.

Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.

Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”

Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.

Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.

Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.

Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.

Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.

Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.

Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”

Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025

Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki