Kaunista, koskettavaa ja lopulta kauhistuttavaa. En ole aikoihin ollut teatterikatsomossa tällaisella matkalla. Kauri Honkakoski Companyn High Tide oli mielen vangitseva kokemus. Se vei meidät katsojat ensin aurinkoiselle eväsretkelle meren rannalle ja sitten kohtaus kohtaukselta maailmaan, jossa jo pelkkä hengittäminen on tuskallista. Esitys kesti ajallisesti vain tunnin, mutta tajunnan eri kerroksissa se jatkuu yhä tätä kirjoittaessa.
Tämän taidelajin ilmaisuvoimaa ei tarvitse epäillä. Satoja teatteri- ja tanssiesityksiä nähneellä ihmisellä on paksuksi parkkiintunut nahka, mutta High Tide lävisti tämän kyynisen mielen kaikki suojakerrokset. Esityksen voima tuntui sydänalassa asti. Olin haltioissani. Mihin sanoja tarvitaan, kun asioita voidaan ilmaista liikkeen, esiintymisasujen ja esineistön avulla? Aivan kuin olisi oppinut aivan uuden tavan nähdä, oppinut ilmaisultaan tavattoman rikkaan kielen, joka ei tarvitse sanoja.
High Tide on sanatonta teatteria. Kauri Honkakosken mukaan sanaton teatteri on oma taiteen laji. Kauri Honkakoski Companyn verkkosivuilla kerrotaan, että Corporeal mime -tekniikkaan erikoistunut Théâtre de l’Ange Fou -koulu perustettiin Pariisissa vuonna 1984. Se vaalii modernin mimiikan isän, Étienne Decroux’n, perintöä. Pariisista koulu siirtyi Lontooseen 1990-luvun puolivälissä ja sieltä myöhemmin Yhdysvaltoihin.
Tähän uuteen esittävän taiteen muotoon vihkiytyneet ovat varmasti saaneet vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, miten sanaton teatteri eroaa tanssitaiteesta, pantomiimista, klovneriasta tai performanssista. Itselleni syntyi esityksen aikana voimakas assosiaatio kuvataiteeseen. Rannalle eväsretkelle kokoontunut perhe oli kuin suoraan Claude Monet’n tai jonkun toisen impressionismin mestarin maalauksesta. Esityksen finaalissa siirryttiin niihin synkkiin kuviin, joita Otto Dix ja muut ekspressionistit maalasivat ensimmäisen maailmansodan kauhuista.
Uusi High Tide on maalattu heleämmillä väreillä kuin ensemblen edellinen, palkittu Hinterland. Viime vuosisadan alun rantamuotiin ja auringolta suojaaviin olkihattuihin sonnustautunut perhe piknikillä näyttää toisenlaiselta kuin joutomaalle häädetyt, rääsyihin puetut kodittomat. Tunnistin High Tidestä kuitenkin saman absurdin huumorin, joka muistutti mykkäelokuvien slapstick-komiikkaa.
Alku oli kaunis. Saattoi melkein tuntea auringon lämmön iholla ja suolaisen merituulen maun huulillaan. Ainoan särön idylliin aiheuttivat perheen rannalle tuomat esineet. Eväskorit, aurinkovarjot, gramofoni, nukenvaunut, kaukoputki ja tennismailat tuntuivat olevan alati väärässä paikassa. Jonkinlaisena liikkeen keskipisteenä ja maamerkkinä toimi anarkian kasvaessa uimavalvojan korkea istuin.
Kesken rannalla tapahtuneen ilakoinnin siirryttiin kohtaukseen, jossa tämän perheen tyttö istui yksin pimeässä sängyllään ja piti sylissään nukkea. Nuken kasvoja peitti miniatyyrikokoinen kaasunaamari. Päivällä perhe joutui keskelle ukkosmyrskyä ja sitten pistävien hyönteisten parven yllättämäksi.
Ötökkäkohtaus toi mieleen muiston lapsuudesta. Kesäisellä ajelulla isä joutui tämän tästä pysähtymään puhdistamaan tuulilasia hyönteisten iskemistä. Missä nuo ötökät ovat nyt? Suomen peltoja ja metsiä halkovia maanteitä voi ajaa kesäisin satoja kilometrejä niin, ettei tuulilasiin osu yhtään hyönteistä. Miksi ne kaikki ovat kadonneet? Miksi me emme enää näe, mitä ympärillämme tapahtuu?
Esityksen apokalyptista finaalia voi kuvailla Raamatun Psalmeja mukaillen: Heidän ylitseen kävi tuuli, eikä heitä enää ole. Hurjalta näyttänyt ”puhuri” pyyhkäisi näyttelijät näyttämöltä takanäyttämön verhojen taakse. Loppukohtauksessa näyttelijät ryömivät yksi toisensa jälkeen näyttämölle sovittaen samalla kaasunaamaria kasvoilleen. Liike lakkasi ja viimeinen ääni, jonka kuulimme, oli suodatinten läpi vaivalloisesti kulkevan hengityksen ääni. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!
Uutiset näyttävät meille joka päivä vahvasti suodatetun annoksen räjähdyksistä, sortuvista rakennuksista ja sodan näännyttämistä ihmisistä. Sodan todellisuus on meiltä piilossa vielä jossain tuolla lasisten näyttöruutujen takana. Nyt tuo todellisuus oli Stoan näyttämöllä. Happi loppuu, on vaikea hengittää.
Corporeal mime -tekniikalla tehtyä sanatonta teatteria on helppo katsoa. Esitys herättää kuin itsestään voimakkaita assosiaatioita. Liikekielen ilmava keveys paljastaa kuitenkin myös sen, että tämän tekniikan omaksuminen vaatii valtavasti työtä ja ponnisteluja, uupumatonta harjoittelua.
Jonni Aromaan Ylelle tekemässä haastattelussa Honkakoski kertoo lähteneensä vuodeksi Théâtre de l’Ange Fou -kouluun Lontooseen opiskelemaan tätä hänelle uutta ilmaisutekniikkaa. Reissusta tuli ajateltua pidempi. Vasta seitsemän vuotta kestäneiden opintojen jälkeen hän tunsi olevansa riittävän hyvä tässä tekniikassa.
High Tide
Kauri Honkakoski Companyn esitys Stoan näyttämöllä 22.10.2026
Ohjaus ja dramaturgia: Kauri Honkakoski Esiintyjät: Ines Kakkonen, Josefin Karlsson, Liv Meijer Nordgren, Freia Stenbäck, Valter Sui Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä Valosuunnittelu ja lavastus: Sisu Nojonen Puvustus ja naamiot: Kauri Honkakoski, Liv Meijer Nordgren Kuvat: Minna Kurjenluoma, Laura Vuoma Teaserit: Minna Kurjenluoma, Tuuli Kyttälä (ääni)
Yhteistuotanto: Kauri Honkakoski Company & Kulttuurikeskus Stoa, Helsinki
Tukijat: Pohjoismainen kulttuuripiste, Suomen kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Föreningen Konstsamfundet, Otto A. Malmin lahjoitusrahasto, Gesellius Stiftelse, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus
Residenssit: DYNAMO Workspace, Odense, Kulttuurikeskus Stoa, Helsinki
Upp på Botten, Järvsö